Taso 1 ja 2
Projekti lähti liikkeelle oikeastaan jo tammikuussa, kun kävin pitämässä matkaratsastuksen ns. starttikurssin Majatallilla. Kuulijoita oli hyvin paikalla, mutta omaan makuuni fiilis luennolla oli aavistuksen vaisu. Ilmeisesti tuolla suunnalla porukka on hitaasti lämpenevää, tai suhtautuvat ulkopaikkakuntalaiseen jähmeästi, sillä Matkalla matkaratsastajaksi osa II sai ihmiset kyselemään ja osallistumaan jo paljon aktiivisemmin. Näille alkuvuoden koulutuksille/valmennuksille oli luonteva jatko ottaa koppi Sisuratsukoiden luovuttamasta kisapäivämäärästä ja järjestää Majatallin ensimmäiset mr-kilpailut.
Kuukauden verran varmaan annettiin mielipiteitä ja näkemyksiä siitä, miten kisat kannattaisi toteuttaa. Mari ja Jari tekivät vuorotta töitä tiluksillaan, kiertelivät kysymässä lupia ja haalivat palkintoja. Maaliskun puolessa välissä kävimme harppomassa pitkin pihaa ja kauhistelemassa märkää maaperää. Samalla reissulla kierrettiin radat ja todettiin, että kyllä niillä kelpaa kisata. Tietenkin olisi mahdollisuus vielä mielekkäämpiin lenkkeihin, mutta niin lyhyellä varoitusajalla ei lähdetty nyt ihan hakemaan kuuta taivaalta. Tosin majatallilaisia piti enemmän toppuutella kuin ruoskia tekemään enemmän tai paremmin. Alueen pirstaleisuus mua huoletti vähän ja parkkitilan vähyys. Lisäksi huoltoautot ja lähtevät sekä tulevat ratsukot kulkivat ristiin ja se on aina vaaran paikka. Kompromisseja oli pakko tehdä, niin kuin tietenkin aina ja lopputulos oli eittämättä hyvä. Vielä viimeisillä viikoilla Mari ja Jari tekivät massiivista siivoustyötä pihapiirissä ja saivat samalla esitettyä tallinsa myös SRL:n tarkastajalle positiivisin seurauksin.
Perjantaina ajelimme paikan päälle. Jarko lähti mukaan ja olikin ihan tarvittava apukäsi. Pistettiin aluksi teltta pystyyn ja sitten kiirehdittiin merkkaamaan 31 km:n reittiä. Omintakeiseen sakkotyylin tietenkin taas. Ennen hämärää saatiin homma tehtyä. Sitten lyötiin vähän papereita nippuun, grillimestari herätelli grillin talviunilta ja hyvissä ajoin olimme jo vaakatasossa odottamassa unta. Ennen kuutta alkoi Karin puhelin soida, kun vielä haluttiin tehdä viimehetken muutoksia ja varmistaa osallistumisia. Kari tarkasti hevosten ja kilpailijoiden lupa-asioita. Kun aamu sarasti, niin alkoivat asentaa kelloja ja äänilaitteita paikoilleen ja mä lähdin ajamaan ensimmäistä reittiä läpi. Huomasinkin aika pian, että aurausmerkit oli kerätty pois ja me olimme osittain käyttäneet niitä merkitsemisessä apuna. Pikainen soitto siis kilpailukeskukseen, että joku muu saa perehdyttää eläinlääkärin, sillä mulla saattaisi tovi kestää. Onneksi ell oli perehtynyt einomaisesti sääntöihin ja kaikkiin saatavilla oleviin ohjeistuksiin siitä, miten tarkastus tehdään ja miten poikkeavuuden normaalista arvioidaan. Viikkoa aikaisemmin oli käyty jo tarkastusalueen toimihenkilöiden kanssa rutiinit läpi. Kari perehdytti kilpailukanslian porukan. Kaikille on annettava kyllä täysi kymppi. Porukka oli todella sitoutunutta. Olin ennakkoon sanonut, että kymmenellä homma toimii. Väkeä oli vähän enemmänkin, joten missään vaiheessa ei ollut paniikkia tai hysteriaa ja jokainen tiesi hommansa, pitäytyi siinä ja hoiteli tehtävänsä mallikkaasti. Tietenkin oli pieniä kömmähdyksiä ja sydämen tykytystä syystä jos toisestakin.
Ensimmäinen hermostuminen tuli siitä, että sanallisista ohjeista huolimatta huoltoautot parkkeerattiin miten sattuu. Hetkessä järjestäydyttiin ja saatiin toimiva parkkipoliisiryhmä. Tämän jälkeen homma toimi ja Jari oli jopa piirtänyt parkkiruudut maahan, niin autot asettuivat oikeisiin paikkoihin. Karilla oli kiire ja eriskummallisia kysymyksiä sateli sieltä ja täältä. Kun ennätin takaisin reittilenkiltä, niin tarkastukset olivatkin alkamassa ja siitä lähdettiin liikkeelle. Sykeportin ihmiset olivat ojennuksessa, vaikka heillä ei mitään varsinaista puuhaa ollutkaan ennen kymmentä. Sihteeri oli tikkana tulitikut silmissä, sillä oli ollut yön töissä. Kovaa tekoa ovat kolmivuorotyöläiset. Ei onnistuisi meikäläiseltä. Meillä oli tosi kiva porukka ja homma sujui jouhevasti. Toki saatiin sapiskaa, kun vaadimme hevoselle sivunumerot ja juoksuttajalle numeroliivin ja kiertosuunnan noudattamista. Onhan se kohtuutonta tietenkin. Ensikertalaisia vähän ihmetytti joidenkin tiimien yrmeä esiintyminen, mutta kerroin, että jännitys tulee joistain ihmisistä läpi sillä tavalla. Toki täytyy entistä enemmän erilaisissa valmennuksissa ja koulutuksissa korostaa sitä, että käytöstapoja ei sovi edes sykeportilla unohtaa. Ontuva hevonen on ontuva hevonen, ylisyke on ylisyke. Ei se ole kenenkään vika ja harmittaa kovasti ihan jokaista. Huomasin, että eläinlääkäristä tuntui todella kurjalta antaa arvioksi D, mutta kun kriteerit täyttyivät, niin eihän siinä muuta voi. Ja vastaavasti, jos kriteerit eivät täyty, niin ei voi hylätä. Voi vain kertoa tiimille, että läpi meni, mutta ei voi suositella jatkamaan. Vaatii hevosmiestaitoa tässä tilanteessa tehdä päätös vetäytyä kilpailuista. Osa tätä taitoa osoitti ja osa ei. Meikäläiselle erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen päivä eläinlääkärin vierellä.
Kari juoksi ympyrää. Oli milloin missäkin. Radiopuhelinliikenne oli vilkasta ja kaikkea sattui ja tapahtui. Onneksi meillä oli ensihoitajapariskunta apuna. Yksi kovavauhtinen putoaminen ja yksi napakka potku tuli hoidettavaksi. Ambulanssi saatiin paikalle vartissa ja tallin paarit pääsivät koeponnistukseen. Ajoivat asiansa ja avomurtumaksi pelätty vamma osoittautui onneksi vähemmän vakavaksi vammaksi. Välikohtaus tapahtuikin juuri kapeimmassa paikassa, jota vähän pelkäsin ennakkoon. Olin yrittänyt jo aiemmin häätää siihen hoodeille parkkeerannutta ratsukkoa vähän kauemmas, koska pelkäsin jotain sumaa juuri siihen. ja näin tapahtui, kun luokka 5, ensikertalaiset tulivat kaikki juoksujalkaa kohti tarkastusporttia. Suppilo puristi porukan kasaan ja silloin napsahti. Näitä sattuu, ikävä kyllä. Iloinen juttu oli se, että tapaturmasta huolimatta ratsukko sai elämänsä ensimmäisen suorituksen, sillä varavastuuhenkilön ja toisen ratsastajan avustuksella hevonen tuotiin ajoissa tarkastukseen ja kaikki oli sen osalta kunnossa.
Päivän mittaan säät vaihtelivat. Välillä satoi, välillä tuuli, välillä tuli lunta ja loppua kohti saatiin jopa aurinkoa. Meidän tarkastuspisteessä oltiin hymyssä suin ja mua huvitti, miten porttipariskunta oli kehittänyt metodin, jossa seisoivat selät vastakkain toisen tuijottaessa kelloa ja toisen hevosen etujalkaa sen astuessa linja yli. Ajat otettiin sekunnilleen ja harjoiteltiin tulevia isompia kisoja varten. Reitteihin tutustuttuani olin jo todennut, että on niin mutkikasta ja teknistä rataa ja koviakin pohjia, että ontumia varmasti tulee ja niin ikävä kyllä tulikin. Tylsältä tuntui jokaisen hylätyn ratsukon puolesta. Homma kuitenkin hoitui asiallisesti. Päivän päätteeksi oli kiva kiittää tämänkertaista tiimiä. Homma toimi ystävällisesti mutta napakasti, aikataulut pitivät, ruuhkia ei syntynyt ja vaikka sade pehmitti tarkastuskortit, niin ylävitoset saatiin heittää viimeisen tarkastuksen jälkeen.
Toimistoporukka oli saanut tulokset laskettua aika napakasti heti sen jälkeen, kun viimeinen luokan ratsukko oli tarkastettu ja suurin osa palkinnoista oli luonnollisesti jaettu. Ilmeisen iloisia ilmeitä oli nähty, sillä palkinnot olivat aika loisteliaat. Oli loimea ja riimua ja rehua ja kaikkea mahdollista. Ehkä huikeinta oli kuitenkin veitsisetit ja Leijona-kellot. Kun kilpailijat olivat poistuneet, niin vielä odotti iloinen yllätys toimihenkilöitä. Jokainen sai muistoksi hyvin onnistuneesta tapahtumasta Leijona rannekellon. Vaikka porukka oli enemmän tai vähemmän väsyksissä, niin kyllä ehdottoman hyvillä mielin kaikki lähtivät kotiinsa.
Me purettiin vielä teltta, pakattiin kamat ja pidettiin pienimuotoinen loppupalaveri. Valtavan työn tekivät Majatallin porukka. Toivottavasti ehtivät nyt hetken huilia ennen jotain seuraavaa pähkähullua haastetta. Suurin osa jutuista oli suunniteltu kohdilleen ja oltiin varauduttu lähes kaikkeen. Tietenkin jäi petrattavaa ja aina sitä täytyykin jäädä, niin hommat kehittyvät. Kotimatkalla puitiin omaa osuuttamme ja kerroimme tekemisistämme, sillä päivän aikana emme montaa kertaa tavanneet. Kukin touhusi tahollaan ja tekemistä riitti ihan kiitettävästi. Toivottavasti seuraavalla kerralla Liedon kisoissa olemme taas osallistujien roolissa, niin voimme vinkua ja valittaa ihan entiseen malliin.