Perjantain puuskutukset
Kari ja jarko aloittivat kisareissun jo varhain perjantaina. Puuhaa oli merkittävästi. Hakivat hevoset ja laittelivat talliin. Kari autteli vielä järjestäjiä juoksevissa asioissa. Vaikka organisaatiossa oli reilusti väkeä, niin tehtävää piisasi pikkutunneille asti. Tulotarkastukset hoituivat perinteiseen tapaan, niin kuin vähän ennakkoon arvelinkin. Nea ja Kari kävivät liikuttamassa hevoset ennen alkutarkastusta. Vähitellen kaikki osallistujat valuivat Kuumaan. Aurinko paistoi ja ennen kaikkea tämänkertainen oc osasi pitää yllä iloista ja pirtsakkaa fiilistä läpi raskaan viikonlopun. Pientä nurinaa tietenkin kuultiin ja liittyivät juuri niihin asioihin, joita olin ennakkoon osannut odottaakin. Kuten vaikka siihen, että hevosille ei ollut pesumahdollisuutta. Ja ymmärrän kyllä, että sitä kaivattiin.
Alkutarkastukset hoituivat taitavilta ja tottuneilta eläinlääkäreillä rivakasti. Kaikki eläinlääkärit olivatkin meille tuttuja naamoja. Ratsukot saivat starttiluvan yksi toisensa jälkeen. Mukana tarkastuksessa oli vanhoja konkareita ja FEI-tasolla untuvikkoja. Se mukava pieni jännityksen kihelmöinti tuntui kuitenkin jokaisen kropassa. Avialis oli tapansa mukaan vähän kuiva ja sai ykköstä. Muutoin kaikki oli ok ja hevonen käyttäytyi tarkastuksessa mallikkaasti. Pitkä matka on kuljettu siitä, kun sitä ei saatu edes tarkastettua. Ratsastettaessa hevonen oli tuntunut hyvältä, joten Kari oli levollisin mielin. Ehtivät käydä myös bookkaamassa itsensä mökille ja lähettelivät kilpaa viestejä siitä, miten mainio mesta oli kyseessä. Kyllä kelpaisi kisojen jälkeen kellitellä.
Itse odottelin kotona starttia, joka alkoi sillä, että vein Dottien Riitalle hoitoon. Vähän tuntui ikävältä jättää toipilasta toisten vaivoiksi, mutta tämä oli nyt diili. Vähän Dottie oli perääni itkeskellyt, mutta ilmeisesti sillä oli kuitenkin ihan kiva viikonloppu Teron kainalossa ja Riitan kaverina tallihommissa. Lenkille se ei tällä kertaa päässyt, koska liikkumisen kanssa on vielä vähän niin ja näin. Kun koira oli kuskattu Takametsään, niin lähdin talla pohjassa ajelemaan Kuuman suuntaan. Kari siellä piti reittiselostusta omintakeiseen tyyliinsä, jota virolaiset myöhemmin pilke silmäkulmassa kehuivat. Ehdin parahiksi paikalle, kun Kari lausui loppusanat. Kysymyksiä herätti hokkien tarpeellisuus, muuten ei ihmeitä tässä vaiheessa kyselty. Kartoista oli tehty hienot jättisuurennokset ja niistä jokaisen oli hyvä tulevia reittejä silmäillä.
Pääsin sitten ensimmäiseksi salaattipöydän ja keiton ääreen. Sitten olikin aika pyörähtää tallilla ja vaihtaa kuulumisia ulkomaalaisten kanssa. Heigo oli taas oma ihana, huomaavainen itsensä ja toi oikein makoisan tervehdyksen Virosta. Olin varsin otettu. Se näissä kv-kisoissa vaan on äärettömän hienoa, että tapaa aina uudelleen ja uudelleen samat tutut naamat, jotka kisoja täällä pohjolassa kiertävät. Olaugin tiimiä kaipasin kovasti ja lähetämme heidän perheelleen lämpimiä ajatuksia. Toivottavasti tapaamme pian. Ovat kutsuneet meitä kovasti NBCH-kilpailuihin, mutta ne taitavat jäädä meiltä tällä kertaa väliin.
Lopulta päästiin mökille. Se oli hieno ja juuri sitä pientä luksusta, jota mä noihin kisareissuihin kaipaan. On sitten hupia, lomaa ja uurastusta tasapuolisesti. Ja jos kisat eivät tuota tyydytystä, niin ainakin asutaan mukavasti. Pistin saunan lämpiämään, grillailtiin vähän ja luotiin henkeä kisaa varten. Viimeiset viilaukset suunnitelmiin ja olimme valmiita sänkyyn. Kari ja Jarko totesivat, että siitä hetkestä lähtien, kun kotoa lähtivät olivat lentäneet pää kolmantena jalkana, joten vauhtia oli piisannut ja unta ei tarvinnut pitkään odottaa.
Lauantain uurastus
Herätys oli vähän ennen neljää ja totesin siinä sitten heti alkajaisiksi, että mulla on yön aikana iskenyt migreeni päälle. Arvottiin hetki tilannetta ja todettiin, että ota Maxaltin ja menen vielä hetkeksi vaateriin. Kari ja Jarko lähtivät liikkeelle kohti tallia ja laittelemaan hevosta valmiiksi. Levytin tunnin ja vähän huterana lähdin viideltä perään. Kun hetken oli ollut raittiissa ilmassa, niin olo olikin jo parempi. Valmisteltiin Jarkon kanssa taukopaikka ja laitettiin äijä matkaan. Sitten kiirehdittiin hakemaan unohtunutta kameraa ja suunnattiin ensimmäiseen huoltoon. Ennakkoon oli sovittu, että vauhti saisi olla 12-14 km/h haarukassa. Rauhallisesti lähtivät liikkeelle. Mielestäni kovilla alustoilla olisivat voineet lähteä vieläkin rauhallisemmin, mutta ihan hyvältä meno näytti. Kolmessa vartissa olivat kympin kohdalla. Kärki pyyhki viiden minuutin päässä. Kukaan ei viilentänyt hevosia, koska vielä oli vähän pakkasta, mutta muutoin huollot olivat valmiustilassa. Rata oli aika haastava monelle ratsukolle. Kotimaiset astelivat yli tietenkin tottuneesti, sillä tuttuja reittejähän nuo ovat. Oli päätetty, että jätetään ratsastusloimi pois, mutta vähän mietin, olisiko se kuitenkin ollut ihan paikallaan. Tanjan ja Karin vanavedessä kulki myös venäläinen Igor, jonka kanssa olin ennen kilpailua käynyt jo monta mielenkiintoista sähköposti- ja puhelinhetkeä.
Siirryttiin seuraavaan paikkaan, eli toiseen ylitykseen, joka oli n. 15 km:n paikkeilla. Sama meno jatkui. Kärkijoukko kulki n. 16 km/h ja Kari Tanjan kera n. 14 km/h. Mielestäni ei olisi haitannut, vaikka olisivat tulleet vähän hitaamminkin, mutta hevonen olisi mieluusti mennyt kovempaa, joten tämä kyyti oli kompromissi. Juoma ei oikeastaan kiinnostanut, mutta kaura ja leipäpalaset kelpasivat toki. Hyvällä fiiliksellä taittoivat matkaa.
Huollettiin seuraavaksi Sirontien alkupäässä. Kari otti vähän jotain huikkaa, mutta kummoista tarvetta ei ollut kummallakaan. Matkaa oli taittunut vähän päälle 20 km ja vauhti oli kaikilla pysynyt samana. Nuoret etenivät vauhdikkaasti ja tavoittelivat jo Karia ja Tanjaa, vaikka olivat lähteneet varttia myöhemmin matkaan. Yllättävän hyvin Karin pää kesti sen, että ei ollut kärkikahinoissa mukana ja eteni ihan tarkasti sovitun mukaan. Suurena apuna oli luonnollisesti se, että Tanja oli matkakumppanina. Rauhallinen ratsastuskaveri on houkuttelevampi ja suotavampi vaihtoehto kuin kohkaaminen yksinään. Igor oli edelleen tuntumassa, mutta jätti leikin kesken joko vahingossa tai tarkoituksella hetkeä myöhemmin. En ole kengättömyyttä vastaan, mutta kyllä pahalta tuntui, kun paljailla ja varsin loppuun kuluneilla kavioilla pisteltiin menemään asfaltilla ja betonin kovilla sorateillä.
Matka jatkui takalenkille ja huoltoautot olivat hivenen sekaisin siitä, missä kohtaa reittiä oltiin. Pyörittiin siellä seassa mekin. Nea oli jo pyyhkäissyt Karista ohi ja Jakke toi viestiä, että ratsastajalla oli jotain ongelmia. Oli kuulemma viittelöinyt heille, mutta eivät olleet viittomia ymmärtäneet. Jäin miettimää, mistä mahtoi olla kyse. Lampisen miehet otin haastatteluun, mutta ei heillä ollut selkeää käsitystä siitä, mikä olisi voinut olla ongelma. Olivat tarjonneet hevosella juomaa ja oli jopa kelvannut. Jakke lisäksi ohjeisti, että Kari voisi vähän löysätä ohjaa. Ratsukot saapivat n. 30 km:n kohtaan ihan samaan tahtia kuin aiemminkin. Karin ongelma oli ollut löysä satulavyö ja aavistuksen taakse valunut satula. Sitä oli yrittänyt viittelöidä. No eipä mitään. Äijä alas selästä, satulaa vähän eteenpäin ja vyötä kireämmälle. Vaikka A oli niinkin hoikassa kunnossa, niin lenkille tuntui taas jäävän kiloja ja senttejä. Kaura maistui ja pieni huikka vettä. Äijäkin joi ja otti jotain suuhunsa. Taas oli aika jatkaa matkaa ja nythän suunta oli jo selvästi kohti tallia. Siinä hetkessä sitten havaitsin, että vuohisissa oli aiemmin kiusannut rivi revennyt ja ainakin toinen vuohinen oli täysin veressä. Aloin jo manata mielessäni ja asennoitua siihen, että matka saattaa jäädä yhteen lenkkiin. Ennenkin on Avialis liikkunut epäpuhtaasti, kun rivi on revennyt auki. Harmitti kyllä.
Tiina ja Miva olivat jo ilmoittautuneet palvelukseen. Tiedotin heitä, että nyt ei ihan äärettömän hyvältä näytä. He odottelivat kilpailukeskuksessa ja hurrasivat Tanjan matkaan Valedrolla. Tanja oli ollut vähän jännittynyt, mutta Valto oli käyttäytynyt tyylikkäästi, joten ilman mitään kommelluksia pääsivät matkaan. Kommelluksia seurasi kuitenkin heti, kun vähän harhautuivat reitiltä ja FEI-luokan ratsukoiden mallia seuraillen etenivät pellon reunaa, jossa reitti ei oikeasti kulkenut. Tämän jälkeen innokkaimmat kurvasivat ihan omille poluilleen ja kaaos oli kyseisen luokan osalta valmis. Puhelinlinjat taisivat olla kuumana moneen suuntaan ja loppujen lopuksi taisi olla aika epäselvää millaisen lenkin ja millaisen matkan kukin oli kulkenut. Onnellinen loppu kuitenkin, että määräämättömien puheluiden ja neuvotteluiden jälkeen jokainen kyseisen luokan osallistuja sai hyväksytyn tuloksen.
Kari ja Tanja tulivat tauolle 40 km:n lenkin jälkeen ajassa 2:45. Hevoset palautuivat nopeasti. Paljoa emme käyttäneet edes vettä, mitä nyt vähän sienellä kaulaa siveltiin. Miva pesaisi jäähileisellä vedellä vuohiset ja hevonen vietiin tarkastukseen parin minuutin jälkeen. Syke oli kohdillaan ja hevonen muutenkin ok. Suolistoäänistä vähän huomauteltiin ja ihopoimu ei palautunut täysin ihanteellisesti. Liikkeessä ei ollut huomautettavaa. Näytin peukkua smurffijoukolle, joka odotti portilla. Matka jatkukoon.....
Käytiin nopeasti tauolla läpi seuraavan lenkin rutiinit ja tehtäväjaot. Nopeasti vierähti tauko. Rasvattiin vuohiset huolella ja täyteltiin vesivarannot. Tiina ja Miva lähtivät liikkeelle ja me laiteltiin Jarkon kanssa ratsukko matkaan. Tanja lähti aavistuksen etukenossa, mutta hetken päästä olivat taas yhdessä. Kari jo vähän purnasi, että samaa tuttua reittiä lähtevät kiertämään. Onhan se niin, että kun on tutut kisamaastot, niin saattavat aika nopeasti tuntua vähän tylsiltä ja liiankin tutuilta. Äijä kiitteli mielessään, että oli ratsastusseuraa.
Aurinko alkoi lämmittää ja pohjat sulaa. Oli laitettu ratsastusloimi päälle, mutta ekassa huollossa Tiina ja Miva nappasivat sen pois. Ensinnäkin hevosella tuntui olevan kuuma ja koska kangas vähän läpytteli pepulle, niin hevonen oli ehkä turhankin virkku ja sykkeet olivat kohollaan. Kun loimi poistettiin, niin sykkeet laskivat normaaliin haarukkaan. Me mietittiin Jarkon kanssa omassa huoltopaikassamme, että toivottavasti kylmä viima ei jäykistä hevosta, mutta ilmeisesti tuuli puhalsi vain meidän huoltopisteessämme.
Tiina ja Miva ottivat vielä yhden huollon pari kilsaa ennen taukoa ja me mentiin Jarkon kanssa laittamaan paikat kuntoon. Ratsukot saapuivat tauolle aika tarkkaan kahden tunnin ratsastuksen jälkeen. Vauhti oli ollut inan verran yli 13 km/h. Palautuminen oli aika lailla samaa kuin aikaisemminkin, 2-3 min. Nyt hevonen oli syönyt ja juonnut, joten tarkastukseen menimme suhteellisen rauhallisina. Vähän nuutuneelta hevonen vaikutti ja eläinlääkäri totesikin, että on syytä ottaa rauhallisesti ja tarkkailla hevosen jaksamista. Liikkeestä edelleen A.
Suomalaisia oli alkanut tippua kisasta pois. Pari ensikertalaista jäi ekalle tauolle, Ollilla oli ongelmia ja hetkeä myöhemmin Tanjakin totesi, että hevonen ei liiku tyydyttävästi ja heidän osaltaan homma oli tässä. Karia harmitti vietävästi, sillä Avialis ei ollut mitenkään mielettömässä vireessä, joten tiedossa oli varsin yksinäinen ja puuduttava taival. Myöskään muiden luokkien ratsukoista ei ollut tiedossa merkittävää apua. Hoksattiin tietenkin heti, että huoltoa piti tiivistää, jotta ratsukon mieliala pysyisi edes jollain tasolla. Tauko vierähti nopeasti. Jarko täytteli vesivarantoja. Miva ja Tiina lähtivät reitille ja minä lähdin pistämään ratsukkoa liikkeelle. Tsempittää piti kovasti ja se olikin nyt yksi tiimin tärkeimmistä tehtävistä. Olimme kaikki kuitenkin hyvillä mielin, sillä alun tykytysten jälkeen olimme jo päässeet aika pitkälle. Pystyttiin pitämään rivakka, mutta rauhallinen tekeminen päällä koko ajan.
Kolmas lenkki oli vaikea. Kari koki reitit puuduttavina. Ei ollut yhtään uutuuden huumaa. Hapsukaan ei ollut hokki syönillään ja sopivittiin, että se saa mennä sen, mitä pyytämättä menee. Huolto touhusi kamalasti ja olimme tosiaan valmiudessa n. 5 km:n välein, mutta ratsastajan mielestä olisi voinut huoltaa vieläkin useammin. Huollon toimenpiteet olivat lähinnä henkisellä puolella.
Onneksi Anne ja Heigo tulivat takaa ja Kari sai reilun kympin verran hyvää seuraa ja vetoapua. Avialis pudotti taas massaa ja vähän 20 km:n jälkeen piti satuloida uudelleen, sillä satula oli aikeissa lähteä valumaan taakse. Aika nopea toimenpide ja taas oli hyvä jatkaa. Taival taittui hitaasti. Varsinkin takalenkki oli turruttava ja asfalttitien pientareella ei koskaan ole hehkeää ratsastaa. Lämpötila oli miellyttävä ja fleecestä sai kääriä hihat. Kari söi ja joi hirvittävän nurinan säestämänä. Jälkikäteen oli kuitenkin tyytyväinen, että nestevajeesta johtuvaa päänsärkyä tai muita oireita ei missään vaiheessa tullut. Hapsukin joi ja söi, joten siinä mielessä kaikki oli hyvin, mutta uupuneilta vaikuttivat molemmat. kyllähän se niin on, että hitaasti taivaltaminen on aina vaativampaa, kuin nopea hilpaisu. Hiipiessä ehtii miettiä myös kamalasti asioita ja se ei aina ole hyvästä. Lenkki oli n. 36km ja sen läpivienti otti meiltä aikaa 3h 11 min! Keskinopeus oli piirun verran yli 11 km/h. Muisteltiin, että sama vaihe kisassa oli meille kuolettava myös viime kesänä Liettuassa. Eteneminen oli järkyttävän tahmeaa myös silloin.
Hevonen saatiin tarkastuskuntoon n. neljässä minuutissa. Ei mitään merkittäviä huomioita, mutta eläinlääkäri totesi kokonaisuutena, että hevonen alkaa olla väsynyt. Se oli ilmeinen johtopäätös, jonka olimme jo kaikki osanneet tehdä. Matka kuitenkin jatkuisi ja ennen starttia pitäisi käydä vielä re-checkissä. Taluttelin hevosta tauon ajan. Se oli syönyt ja juonut kohtalaisesti, joten sen suhteen en ollut huolissani, mutta yleensä on tupannut pitkillä tauoilla vähän jäykistymään. Ei se mitenkään tuore ollut, mutta uusinnassa sai luvan jatkaa ilman mitään erityiskommentteja. Oli vähän tunteikas hetki, kun saatiin starttilupa, sillä ensimmäistä kertaa Hapsu oli nyt viemässä 120 km:n kisaa loppuun asti. Nina kävi toivottamassa hyvää matkaa ja vähän alahuuli jo väpätti.
Viimeisellä lenkillä päätettiin huoltaa ehkä vielä tiuhempaan kuin aikaisemmin. Matkaa ei ollut kuin 19km, mutta kyllä se tuntui pitkältä! Aika kului ja kului ja ratsukko taivalsi matkaa yksin ja hitaasti. Päivä oli jo pitkällä ja töitä oli painettu rapiat 12 tuntia koko porukka. Voittajia odotettiin maaliin, kun Kari lähti vikalle legille. Sen verta olivat perässä. Kyselin vähän 5km:n kohdalla, että olisiko ratsastajalla voimia hetken matkaa edetä taluttamalla. Mutta ei ollut. Alaselkä ja reidet ilmoittelivat olemassaolostaan. Selkäännousu oli vikalle lenkille jo vähän työläs. Tuli mieleen, että jakkara pitäisi aina ottaa mukaan. Lavallahan se kulkisi ja olisi taukoleirissä ihan hyvä istuin / laskuteline.
Ilmoittelimme kakkostiimille, että ratsukko on tulossa. Vastaukseksi sain tiedon, että Turusen porukasta oli näköhavainto. Hitaasti eteni heidänkin matkansa, mutta loppu oli jo lähellä. Ennakkoon olin laskeskellut, että saattaisivat tulla samaan aikaan maaliin, mutta Turunen oli aavistuksen edellä. Kun saapuivat meidän pisteeseemme, niin tuuletus oli kovaa, mutta kun yritin prässätä vähän reippaampaan vauhtiin, niin vastaukseksi sain jotain epämääräistä mutinaa. Eipä silti, mun laskelmien mukaan heillä olisi ollut kiire maaliin, mutta koska matkat olivatkin aiemmin ilmoitettua pidemmät, niin olivat saaneet lisäaikaa puoli tuntia ja siihen ennättäisivät kyllä.
Hetken päästä tuli ilmoitus kakkostiimiltä, että ratsukko oli kääntärillä käynyt ja kun suunta muuttui kotiin päin, niin vauhtikin lisääntyi. Mieliala ainakin ratsastajalla oli ihan hyvä ja pakkohan sen oli ollakin, kun matkaa oli enää alle 10km. Kauan kesti 5km:n kulku, mutta lopulta olivat meidän kohdassa. Huollettiin rauhassa. Kumpikin joi. Sovittiin siinä, että yritetään saada lähes suoraan hevonen tarkastukseen. Kari halusi, että otetaan vielä kaksi huoltoa. Tiina ja Miva huolehtivat Sirontien alun ja me menimme Jarkon kanssa kilsan päästä maalista. Nopeat huollot ja tsempattiin väsynyttä ratsukkoa. Pelkäsin mielessäni, että Avialis ei tarkastuksessa suostu juoksemaan. Tulivat kuitenkin ihan pirteinä maaliin pienellä hölkällä jopa. Uupuneina, mutta kaikki näytti silmämääräisesti olevan ok. En tiedä, oliko meillä edes suuri huoli siitä, tuleeko suoritus vai ei. Itselleni suuri helpotus ja saavutus oli se, että ratsukko kulki läpi 120km ja ratsasti maaliin.
Mentiin kaikessa rauhassa taukopaikalle. Hevonen sai loimia päälleen ja riisuttiin varusteet. Vettä ei paljoa tarvittu. Pyyhin suuremmat roippeet ja lähdettiin hiljakseen tarkastukseen. Kaikki arviointikohteet olivat ok. Ensimmäisellä juoksutuksella liike oli epämääräinen. Mielestäni olisi pitänyt juosta reippaammin, mutta kumpikaan ei jaksanut. Uusinnassa hevonen liikkui huonosti. Tuomio oli selvä: "Kari, I'm sorry...." Pettymys, tietenkin. Karille suuri, mulle ei ihan sietämätön. Pystyn nopeammin nollaamaan ja kääntämään pettymyksen kokemukseksi ja löytämään suorituksesta hyvät puolensa. Niitäkin oli. Ja vaikea kisa, erittäin haastavat viimeiset 50km olivat antaneet viitteitä, että lopussa ei ehkä kiitos seiso. Mutta näin pitkälle ei olla ennen päästy, joten ihan järkyttävän pettyneitä ei voida mielestäni olla.
Vähän apeina lyötiin kamat nippuun. Jakke oli hakenut jo Karille seuraavan päivän hevosen, joten kiire oli alkutarkastukseen. Pettymys tuntui myös kropassa. Ratsastaja oli varsin kankea ja kaikkia paikkoja kolotteli. Ihmisen mieli on merkillinen. Kun tulee menestystä, niin pienet vaivat eivät tunnu missään. Kun tulee vastoinkäymisiä, niin väsymys ja särkykin pahenee.
Mä lähdin kämpille vaihtamaan vaatteita ja laittamaan saunaa päälle. Tiina ja Miva tulivat pykälään, juotiin teet ja syötiin kakkua Dottien kävelytreenien kunniaksi ja hyvin hoidetun kisaurakan kunniaksi myös. Korvaamaton apu meille Mivasta ja Tiinasta on vuosien varrella ollut. Jonkin sortin kotijoukkue ja dream team me olemme, kun Miva ja Tiina ovat porukoissa mukana. Kaikki on selvää ja kumpikin tekevät hommat vielä särmemmin ja paremmin, kuin mitä osaan edes pyytää. Toimintaohjetta noudatetaan tarkasti ja kaikki toimet kirjataan ylös. Homma on kakkostiimillä todella ammattimaista. Rauhallisuus on valttia ja kumpikin tuo tullessaan harkintaa ja malttia. Olisin suonut, että huoltajat olisivat jääneet iltajuhlaan ja saunomaan kanssamme, mutta tunnollisina ihmisinä kiirehtivät jo muihin velvollisuuksiinsa.
Iltajuhlaan ehdin juuri siihen saumaan, kun palkinnot oli jaettu. Jos en ihan väärin ymmärtänyt, niin Podiumin satula oli mieleinen palkinto. Ainakin ulkomaalaiset ymmärsivät palkintojen arvon. Ehkä myös sen, miten paljon sen eteen oli tehty töitä, että ne tänne takamaille saatiin. Mitään kun ei maailmassa saa ilmaiseksi, ei edes palkintosatuloita.
Syötiin pöperöt ja kävin vielä tervehtimässä muutamaa kontaktia. Kari ja Jarko poistuivat paikalta saunaan, edustin yksinäni hetken. Vaikka en siitä niin pidäkään, niin aina on tärkeää noissa kinkereissä näyttäytyä ja vaihtaa muutama sananen tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kontaktit ovat tärkeitä ja suhteista ei tässäkään lajissa ole koskaan haittaa. Kävin kiittämässä järjestäjiä ja poistuin paikalta. Mökillä fiilis oli jo vähän parempi saunan jälkeen. Kari oli tyytyväinen, että oli juonut hyvin ja siltä osin olo oli mukava. Vielä hieroin jalat ja rasvattiin nivuset, niin uni korjasi jo koko porukan. Seuraava päivä olisi taas rankka, vaikka mitään ihmeitä odotuksia meillä ei sen suhteen ollut. Kyllä lataus oli aika lailla lauantain kisassa ja siitä ehdottomasti suoritusta lähdettiin hakemaan ja sen päälle sunnuntaina olisi oltu valmiita ottamaan vastaa mitä vaan.
Muista pyhittää lepopäivä
Ennen viittä alkoi taas hirsimökissä tapahtua. Kari hämmästeli miten hyvältä kroppa tuntui ja mä iloitsin siitä, että mitään migreeniin viittaavaa ei ollut ilmoilla. Jarkokin kummasti heräili koomasta ja yövieraamme Jenni oli myös pirteänä pystyssä. Miehet lähtivät tallille etukenossa ja mä taas vähän myöhemmin. Kelloja oli siirretty yöllä ja armollisesti lähtöä oli siirretty tunnilla myöhäisemmäksi.
Kari ja Jarko touhuilivat tallilla ja kun pääsin paikalle, niin pistettiin ripeästi taukopaikat ja pre check-alueet kuntoon. Kari kapusi selkään puoli tuntia ennen starttia, että ehti verkata Dalin hyvin. Se on ihana hevonen, vaikka ikä alkaa olla jo kunnioitettava. Tyynesti lähti liikkeelle ja söi sekä joi aina kun jotain tarjottiin. Huollettiin vähän vajaan kympin välein. Nea lähtikin ihan omalla vauhdillaan ja Tara vähän hitaammin. Ennen 8 kilsaa Kari totesi, että norski vetää liian kovaa, joten jättäytyi porukasta. Tara liittyi seuraan ja kulkivatkin sitten kimpassa. Kunnes hakkuuosuuden jälkeen (n. 24 km) hevonen tuntui liikkuvan huonosti. Kari hätyytti huoltoauton paikalle ja kun kiiruhdin hevosen luo, niin hetihän syy selvisi. Oikeasta etusesta puuttui kenkä. Usutin Taran jatkamaan matkaa, sillä jos ontuminen ei korjaantuisi uudella kengällä, niin homma olisi tässä. Turha Taran olisi menettää aikaa. Tyttö vähän empi, mutta se hyvä noissa nuorissa on, että yleensä uskovat puhetta. (Turusen kohdallahan tämä ei oikein toimi). Ehkä 20-30 minsaa tuslattiin siinä. Kari kaivoi lavalta kengän ja takoi sen. Sitten kenkä paikalleen ja juoksutettiin vielä pätkä ennen kuin Kari kampesi selkään. Dali otti operaation tyynesti ja tankkasi koko ajan, kun kengitys oli käynnissä.
Yksinään sitten jatkoivat matkaa. 30km:n huollossa Taran huolestunut huoltaja kertoi meille, että Kari ehkä on joutunut keskeyttämään. Hämmästelin hetken, että mitähän nyt taas on tapahtunut, mutta sitten hoksasin, että puhuivatkin tästä kenkärikosta. Varttia myöhemmin Kari tuli huoltoon. Taas oli operoitavaa, sillä ennen asfalttiosuutta päätettiin ottaa toisestakin etukengästä hokit pois. Aikaa kului taas hetki. Vähän meno oli yksinään tahmeaa ja taas edessä oli puuduttava asfalttiosuus. En ollut ihan varma siitä, oliko liike puhdas, mutta lähdettiin kartanolle ottamaan ratsukkoa vastaan.
Rauhassa tulivat ja hevonen oli oikeastaan heti valmis. 36km oli voitettu kanta. Kevyesti viilennettiin kaulalta ja tsekattiin yleistilanne. Kolmen minuutin jälkeen vietiin hevonen tarkastukseen. Kaikki oli hyvin ja pääsimme hyvillä mielin ja jopa vähän yllättyneinä tauolle. Hämmästykseksemme kuulimme, että Nea oli joutunut jättämään leikin sikseen. Hevonen oli ollut tarkastuksessa lame.
Hoidettiin taukorutiinit. Dali söi ja joi. Tara lähti matkaan yli 30 minuuttia aiemmin, joten siinä mielessä ei ollut apuja tiedossa. Mutta sitten hoksattiinkin, että pikkuluokka lähtee vähän perään ja nykyäänhän se menee niin, että lyhyimmän matkan menijät melkein laskettavat ekat kilsan kaikista kovimpaa kyytiä, joten oletettavaa oli, että ajavat aika nopeasti kiinni. Siitä saisi sitten hyvät vedot.
Näin kävikin. Kun viitisen kilsaa oli takana, niin pölypilvi alkoi lähestyä taivaanrannasta. Ja kun ajoimme seuraavan mutkan taakse, niin yllättäen Tara tuli selkä edellä vastaan, talutellen. Pysähdyttiin siihen tarkistamaan oliko kaikki ok. Kuulemma hevonen oli vain vähän haluton liikkumaan. Kehotin tyttöä selkään ja kerroin, että lauma on tulossa ja jättäytyy Karin kaveriksi sen hännille. Juuri kun typy ehti selkään, niin porukka jo tulikin. Siinä olisi pitkän matkan menijöiden hyvä hölkötellä.
Noh, ei niin hyvää, että ei jotain huonoakin. Porukassa oli pari tammaa. Kevättä rinnassa ja niin edelleen. Dalilla vaan pimahti päässä. Se huusi ja kulki kaula kaarella. Kympin kohdalla sanoin Karille, että oikeastaan olisi syytä irtautua porukasta. Yrittivätkin sitä, mutta varsinkin Emmentaali oli Dalin mielen ja ilmeisesti myös tosin päin. Jos Kari jättäytyi kauemmas, niin tamma alkoi hiipiä ja irtikään ei päässyt. Enää ei oria kiinnostanut syötävä tai juotava. Sitä kiinnosta vain ja ainoastaan naiset. Aloin ounastella pahaa.
Niinhän siinä kävi, että syke ei laskenut ei sitten millään. Kävin jo varoittamassa Ninaa, että tämä on tilanne. Toiveissa oli, että tammat pysyisivät piilossa, mutta ei onnistunut ja Dali oli ihan täpinöissään. Mentiin ihan ajan loppuessa tarkastukseen. Syke hyppi ja pomppi. Ja eikö se vielä könkännyt juoksutuksessakin. Tosin tällä kertaa takaa. Ilmeisesti oli kroppa krampissa, kun oli niin pitänyt tammoille bullistella. Viilennettiin niin rajusti, että oripoikaa alkoi tuulessa paleltaa. Tarkastus tehtiin loppuun sisätiloissa ja vetit olivat vähän huolissaan. Syke pysyi aika pitkään epätavallisen korkealla, mutta hevonen söi ja joi tyytyväisenä. Eipähän siinä mitään. Se oli puolisen tuntia tarkkailussa. Kari oli taas niin höveli, että lupasi viedä Tarankin hevosen takaisin kotiin. Se tarkoitti kolmen tunnin odottelua. Ehdittiin käydä mökillä tankkaamassa ja pakkaamassa kamat. Mä lähdin vähitellen kohti kotia ja Kari Jarkon kanssa Kuumaan kuskaamaan hevosia. Pienenä yllätyksenä tuli, että tavaraakin oli aika paljon. Lisäksi siinä oli sellaista pienimuotoista karsinoiden tyhjennystä yms. Kesti melkoisen kauan ennen kuin pääsivät kotimatkalle.
Nuori norjalainen ratsasti maaliin ja hylättiin lopputarkastuksessa. Tyttö pärähti itkemään. Sillä tavalla ne tunteet ovat pinnassa. Kari myhäili, että hänelle ei sentään niin ole käynyt. Ja kuin ihmeen kaupassa Tara hiipi jälleen maaliin juuri ja juuri maksimiajassa. Ja eikös siitä tärähtänyt luokkavoitto. Täytyy kunnioittaa nuoren ratsastajan sitkeyttä. Ei ole helppo homma ratsastaa tunteja ja taas tunteja yksinään.
Mä hain Dottien kotiin ja illalla syötiin kisapizzaa niin kuin tapoihin kuuluu. Kun kuljetusporukka saapui kotiin, niin kamat tyhjättiin kummankin puolen terasseille, joissa ne saivatkin monilta osin olla seuraavan viikon. Jotenkin into meinaa aina lopahtaa siinä kohtaa, kun pitäisi putsata, puunata ja jynssätä. Varsinkin, kun toivottua tulosta ei tule, niin aika vähän kiinnostaa värkätä hikisten ja kuraisten tavaroiden kanssa.
Viikonlopusta jäi käteen kuitenkin tiimin hyvä tekeminen. Sen varaan on hyvä rakentaa vaikka ja mitä. Lisäksi olimme varsin yllättyneitä, että sunnuntaina Karin kroppa oli niin hyvässä kunnossa. Vetreänä kuin mikä. Muutenkin jaksettiin painaa kaksi päivää putkeen. Ei hullumpaa. Pienestä oli homma taas kiinni. Sellaista puurtamista oli kyllä kumpikin päivä. Joskus on sellainen flow, että tekeminen on nautinnollista, mutta tällä kertaa sitä tilaa ei tullut missään vaiheessa. Ja ehkä kevät ei ole niin hehkeää aikaa, että homma sytyttäisi, vaikka kyseessä oli kuitenkin kv-kisa. Edelleen olen sitä mieltä, että parasta lajissa on ulkomailla järjestetyt kilpailut. Niitä odotellessa. Huippuhyvää viikonlopussa oli se, että Turunen ryömi Valtolla n. 90 km ja polle toimi kuin kone!