Illalla tosiaa puhelin alkoi soida ja piipittää, kun olisi pitänyt mennä nukkumaan. Kisapaikalta tuli viestiä ja kyselyä. Harmittelin vähän, että sinne olisi pitänyt mennä yöksi. Se olisi ollut monessa mielessä järkevä vaihtoehto, mutta tällä kertaa homma oli suunniteltu vähän toisin. Pääsin kuitenkin nukkumaan ennen puolta yötä ja herätys alkoi soida varttia yli neljä. Vähän olin pöllämystynyt, vaikka mielestäni en juurikaan väsynyt. Koomailin jotain ennen lähtö ja ihan yllätyksenä sitten tulikin, että ulkona satoi vettä. Suhteellisen rankasti.
Olin suunnitellut, että vedän Liesjärvelle pokkana kehä III:n kautta. Vähän kiertotietä, mutta helppo ajaa huomattavasti raskaammalla kaasujalalla. Tosin kameroita sai varoa. Kun vähän ennen viittä lähdin liikkeelle, niin paljoa ei liikennettä ollut. Näin ollen matka eteni joutuisasti. Kari oli havahtunut varttia yli viisi ja silloinhan mä olin jo kaukana.
Sade yltyi, kun lähdin Vihdin suuntaan. Manasin jo mielessäni, että saappaita ei sattunut mukaan. Kuinka ollakaan alkoi Karkkilan kohdalla ilma kirkastua ja tiet muuttua kuivemmiksi. Eipä mitään, kutosta silmään ja jalkaa suoraksi. Viimeinen 50 km mentiin aika reippaasti, sillä olin sovitusta kuudesta aavistuksen myöhässä. Navigaattori vielä ihan viimeisen kilsan aikana alkoi ehdotella, että kääntyisin suoraan peltoon. En totellut ja löytyihän oikea ristyskin ja tadaa, olin kohteessa!
Pieni, mutta pippurinen järjestelyporukka aloitteli päiväänsä. Kiirehdin tarkastamaan paikkoja. Yöpyjät olivat jo täydessä touhussa ja huoltoalueet monella valmiina. Tarkastualue oli rakentamatta, mutta laiteltiin se kuntoon. Muutaman kerran jouduin esittämään vienon pyynnön Ypäjälle lähteville natiiveille, että meidän pitäisi saada tallipiha käyttöön juoksutukseen. 10 minsaa myöhässä saatiin tarkastuksen aloitettua. Mitään ruuhkaa ei tässä vaiheessa tullut ja kaikki 10 pidempien matkojen menijää saatiin hyvin ja perusteellisesti tarkastettua.
Kari oli siirtynyt tallille ja pistänyt pojat pihaalle. Äijä oli taas itsevarmasti asennoitunut siten, että Sella menee koppiin juosten. Juu, ei mennyt. Tai siis juoksi päinvastaiseen suuntaan. Tallin pihalla on hienot vesihiihtojäljet, kun poni on vetänyt saapasjalkaista taluttajaansa pitkin pihaa. Ukko tuiskahti persuuksilleen ja sai suhteellisen hyvät kyydit. Tämän pienen episodin jälkeen tamma paineli koppiin ja matka saattoi alkaa. Riitan revohka oli jo matkalla. Oli sovittu, että Satu ottaa autoonsa muutaman vesiämpärin ja Kaitsu auttaa kilpailukeskuksessa.
Mun sisäinen kello oli etuajassa ja olin menossa lähettämään luokan 1 yhdeksää ratsukkoa jo 7:30. Ihmettelin, kun 7:25 ei kukaan ollut vielä edes selässä. Sitten heräsin todellisuuteen ja tajusin, että lähtöön olikin vielä puoli tuntia aikaa. Innokas kuhina oli ilmoilla. Kisa oli monelle merkittävä. Sieltä haettiin SM-kvaalia, noviisikvaalia, hyvitystä aiemmille epäonnistumisille, paluuta kisatauolta yms. Merkityksellisiä juttuja. Mua viehättää tässä lajissa juuri se, että tavoitteet ja tilanteet ovat niin erilaisia. Kun pääsee sisälle tiimien tarinoihin, niin ymmärtää, että joku 30 km johinkin saumaan voi olla lähes yhtä merkittävä kuin 120 km johonkin toiseen saumaan. Iloitsen suunnattomasti siitä, että 80 km menijöitä on nyt näin paljon. Kun kansalliset luokat alkavat paisua, niin se takaa meille uusia kv-menijöitä. Ja kuten olen tuhat kertaa sanonut lajin arvo tulee kv-menestyjien kautta ja kotimaassa asuvat kv-menestyjät lisäävät lajin pariin tulevien harrastajien määrä. Ylemmät luokat korreloivat alempia luokkia. Lajia ei voi nostaa pelkillä alkeiskursseilla, vaan tarvitaan menestystä, näkyvyyttä ja harrastajia ylempiin luokkiin. Vertaisia, jotka ponnistavat samoista lähtökohdista ja etenevät vääjäämättä askel askeleelta eteenpäin.
Kahdeksalta pääsin antamaan lähtöluvan. Mari oli löytänyt paikkansa parkkihuoltolähtöalueen välittömästä tuntumasta. Siinä oli nainen paikallaan tälläkin kertaa. Mulla ei ollut mitään huolta sen suhteen, tuleeko tuon kulman hommat hoidettua. Jotenkin toivoisi, että jokainen lajin harrastaja olisi edes kerran vuodessa myös toimihenkilönä. Se on selvä, juttu, että järjestäjät väsyvät ja ideat ehtyvät, kun touhusta tulee pakkopullaa. Upea juttu oli, että VARMAn vahvistus tuli SuMaRan avuksi. Toimihenkilöporukan pitäisi olla mahdollisimman heterogeeninen, joten toimitsijoiden vaihto on varmasti erinomainen ajatus. Näkemykse laajenevat.
Lähtöajat oli porrastettu pitkien luokkien osalta järkevästi, joten puolen tunnin välein sain huutaa hep ja näin ollen homma eteni jouhevasti. Jossain vaiheessa takametsän porukka saapui paikalle. Kertoivat, että Kari tulee heti kohta perästä. Tässä vaiheessahan en tietenkään tiennyt, että pientä viivettä on ollut lähtemisessä. Kari jätti tamman koppiin ja lähti nilkkurisaappaat vilkkuen hoitamaan toimistorutiineja. Tuokin on asia, jota toivoisin kisaajien noudattavan. Säännöt ovat selvät: hevosta ei oteta kopista ennen kuin paperit on katsottu. Muutenkin jonkun verran turhauttaa se, että ihmiset eivät lue ohjeita tai sääntöjä ennen kisaa.
Karilla piti kiirettä omalla tahollaan, mutta onneksi oli Kaitsu apuna. Sai systeemit valmiiksi, hevoselle tossut jalkaan ja ratsaille vartin ennen starttia. Luokassa oli 12 ilmoittautunutta. Lähtö oli ihmeen rauhallinen, mutta ilmeisesti heti kohta startin jälkeen oli myös ohjelmaa tarjolla. Kari totesi, että turhan jäädä provosoitumaan, vaan karisti pölyt Sellan tossuista. Tamma oli kisatilanteessa oma vanha itsensä. Kiihdytysvaihde päälle ja porukan kärkeen. Ja jos joku tulee lähelle, niin sitä voi potkia. Onneksi rusetti oli hännässä. Kari yritti verkassa saada tamman leimautumaan Sennuun ja niinhän siinä kävikin. Tamma oli tyytyväinen, kun Senaattori oli lähellä. Harmi vaan Sennun tossut eivät pysyneet paikoillaan, kun vauhti kasvoi. Tapahtui juuri se, mitä mä noista tossuista ajatelen. Tossukat lentelivät jorpakkoon. Reilut kisakaverit totesivat, että antaa Karin mennä ja niinhän hän sitten meni.
Kärjessä keikkui toinen Kärkkäinen, joka lasketteli aika valtoimenaan menemään. Kari totesi, että vauhti on mammalomalta ja vammalomalta palaileva liian kova, joten jättäytyi porukasta. Hetken päästä Hapsu tuli takaa. Kari oli vähän talutellut ja tasoitellut sykettä ja tuoren harrastaja oli aavistuksen ihmetellyt mitä on tapahtunut. Hämmennystä taisi lisätä, kun Kari totesi heti alkuunsa, että mitäs Hapsulle kuuluu. Jonkun matkaa ratsastivat hiljaisuuden vallitessa ja sitten tuntematon ratsastaja kysyi varovasti, että onko Kari Hapsulla ratsastanut. Kari tietenkin vastasi myntävästi. Toinen kysyi, että mitä matkoja. Kari vastasi, että 80 ja 120. Sitten ei oikein ollut enää puhuttavaa. Siinä oli kaksi aika kokenutta kisaratsua vierekkäin.
Iso-Herttuan pihamaalla luokka 1 ja 2 olivat tulleet ensimmäiselle tauolle. Kansalliset menijät olivat tulleet aika reipasta 17 km/h vauhtia ja taisi ottaa lähemmäs 10 minsaa ennen kuin pääsivät tarkastukseen ja sen myötä keskinopeudetkin laskivat. Keli saattoi olla vähän petollinen. Ei ollut kamalan kuuma mutta kuitenkin lämmin ja varsin hiostava. Yksi ratsukko jäi tauolle. Muut jatkoivat matkaa. Sielä oli keltaista ja sinistä ja lilaa porukkaa hyörimässä taukoalueella. Lime ja sininen saapuivat myös hyvässä järjestyksessä n. 15-16 km:n nopeudella. Kaikki oli Tanjankin tiimillä hyvin ja matka jatkui rennosti. Mukava nähdä, miten Tanjan itsevarmuun ja luotto hevoseen on kasvanut. Ei juuri mitään hötkyilyä.
Reitillä oli joku paikallinen pyörälijänainen aiheuttanut hämminkiä pidempien matkojen edetessä. Mitä lyhyemmäksi matkat muuttuivat, sen enemmän oli ohjelmaa tarjolla. Pidän kuitenkin tärkeänä, että massalähdöistä pidetään kiinni ja ratsukot oppivat siihen, että lähdössä on muitakin. Kuten siihen, että tarkastuksissa on muita ja siihen, että pitkillä matkoilla on uusintatarkastus. On hyvä harjoitella asioita pienemmissä ympäristöissä ensin ja sitten lähteä suuremmille areenoille. Kun kisassa on kansallisen kilpailun status, on se mielestäni parasta, mitä kotimaassa on tarjolla. Olinkin iloinen, että toimitsijat ja kilpailijat pääsääntöisesti olivat pukeutuneet asiallisesti ja käyttäyivät mös kansallisen kisan tason mukaan. Jokaisella tasolla on statuksensa ja tällä kertaa olimme kansallisen tason kilpailuissa. Tiimit olivat panneet parastaan. Se on erinomainen juttu. Se miltä näytämme kertoo myös siitä, miten asiaamme suhtaudumme. Parasta oli kuitenkin Lampisen Lindan huoltotiimin panostus. Sami oli malannut kisaratsun kengät pinkeiksi. Eikä siinä kaikki. Myös Markun turvakengät oli suihkutettu samaan väriin. Eikä siinä vielä kaikki. Patriarkalle oli maalattu myös pinkki haalari, joka ilmaantui näkyviin kisan edetessä. Riemuratsukot on mahtava seura ja olemme tosi onnellisia, että se on juuri meidän edustamamme serua. Sopiva ripaus hauskuutta ja hulluutta, mutta samalla ihan rautaista osaamista, tekemistä ja sitoutumista. Se mitä tehdään, tehdään tosissaan, mutta aina pilke silmäkulmassa ja valmiina nauramaan myös omille hullutuksille.
Luokat rullasiva läpi tarkastusten ja uusille lenkeille. Juuri ja juuri saatiin kaikki traikut mahtumaan parkkialueelle. Pienet luokat saapuivat maalin, Kari ja Sella joukon jatkona. Tarkastus ruuhkaantui, niin kuin oletettavissa olikin. Mutta koska pienet luokat olivat lopputarkastuksessa, niin sillä ei kisan kannalta onneksi ollut merkitystä. Olisi pitänyt säilyttää puolen tunnin lähetysväli loppuun asti, niin reitit olisivat tehneet porrastuksen tarkastuksiin. Niinhän on monessa muussa maassa, että lähdöt ovat hyvin lähekkäin, niin tulevat enemmän tai vähemmän porrastaen. Kun saisi kaikki luokat liikkeelle ennen ekaa taukotarkastusta, niin ruuhka saattaisi olla pienempi.
Kari tuli hyvään väliin. Palautteli myös kymmenisen minuuttia ja pääsi suoraan tarkastukseen. Ihopoimun palautumista ell harkitsi ääneen, mutta tuomitsi sen B:ksi. Ja ymmärrettäväähän se on, sillä pisteytyksen takia lopputarkastuksessa on hyvä saada hevosin eroja. Kun homma oli ohi, parin tunnin ratsastuksen jälkeen, niin Kari iski tavarat nippuun. Satu talutteli hetken hevosta, joka oli omasta mielestään lähdössä uudelle kierrokselle. Ilmeisesti vanhassa muistissa on se, että juostaan, huilataan ja juostaan taas. Näin ei nyt kuitenkaan ollut. Kaitsun avustamana hevonen oli kopissa ennen kuin Sennu ja Late pääsivät edes tarkastukseen. Haastattelin heitä myöhemmin ja aikaa kului toista tuntia. Se on kyllä liikaa ja pitäisi ehdottomasti aikataulutuksella hoitaa lyhyemmäksi. Meillä ei oikein toiminut sykkeen mittaaminen kahvalla, eikä se olisi lopputarkastuksessa ollutkaan mahdollista. Tai siis olisihan se toiminut, mutta ell ei ollut systeemin täysin tyytyväinen, joten homma ei nopeutunut asian myötä yhtään. En myöskään nähnyt aiheelliseksi alkaa aiheestä vääntämään kisan loppuvaiheessa .Olisi pitänyt vääntää aloituspalaverissa, jota ei oikeastaan ollut. My bad!
Lopulta pienet luokat saatiin myös tarkastettua ja keskipitkät matkat maaliin. Kari oli jo kotona ja hoitanut tallivelvollisuudet, kun heidän luokkansa oli palkintojenjaossa. Lampisen Linda edusti ja kävi niiamassa ruusukkeen. Turusen tiimiä oli taas huvittanut äijät toiminta. Tulee paikalle just ja just siinä ajassa, että ehti selkään. Vetää 32 km pariin tuntiin, suoraan tarkkiin, sijoitus neljäs, siitä kylmät jalkoihin, tamma autoon ja kotiin. Mitäpä sitä sen suuremmin mehustelemaan suoritusta, joka tuli neljän vuoden odotuksen jälkeen. Vähän hymyilin vinosti. Kukin tyylillään. Eikä me oikein osata tuolla kaiken kansan keskuudessa juttujamme juhlia. Sekin vähä, mitä juhlitaan tuntuu aina herättävän pahaa verta. Enkä mä nyt ainakaan tuomarina voinut siellä kyynelhtiä ja kapsahaa tamman kaulaan. Kävin mä sille salaa kopin sivuovesta antamassa herkkunappulan ja nykäisin maasta pari apilaa. Ihana Sella ja pääsi tekemään sitä, mistä se nauttii! Mahtava juttu ja tätä on odotettu kauan. Kari tosi pitkään harkitsi, viitsiikö lähteä mukaan ja olen tosi onnellinen, että lähti.
Alue alkoi tyhjentyä ja lopulta saatiin myös pääluokka ja sen kaikki ratsukot maaliin., Aikamarginaali oli venähtänyt jo tuntiin. Kun olimme valmiina palkintojenjakoon taivas repesi. Näkymä ei ollut ehkä hirvittävän juhallinen, sillä vettä tuli kaatamalla. Ruusukkeet saatiin kuitenkin ojennettua ja kättä päälle paiskattua. Sitten kukin sinkoili omille tahoilleen sadetta pitämään. Aika oli kiitosten. Olin jotenkin ihan nihkuinen ja niin kuin ennakkoon olin vähän suunnitellut ajoin rantaan, heitin hiestä ja sateesta märät kledjut kassiin, harpoin veteen ja vietin hetken omaa aikaa. Ihana tunne. Kömmin ylös, puin vaihtovaatteet päälle ja olin valmis karistamaan Tammelan tomut harteiltani. Sporttikello kertoi, että päivän mittaan olin tampannut 10 km.Se on aika paljon pelkästään partioimalla kilpailukeskusta edestakaisin.
Kävin viellä sanomassa heipat loppusiivousta tekevälle järjestysporukalle. Katrinin ja Jennin kanssa olemme tehneet ennenkin töitä ja se sujui mielestäni nytkin hyvin. Ahkera SuMaRan väki jäi vielä keräämään reittimerkkejä yms. Homma oli vedetty läpi. Ei huikeita onnistumisen tunteita mutta ei myöskään mitään floppifiilistä. Kilpailijoiden osalta onnistumisen tunteita oli varmasti paljon ja tosi moni saavutti jotain uutta tai jotain merkityksellistä. On ilo olla niissä hetkissä mukana. Tämä on kyllä mahtava laji ja tarjoaa elämyksiä myös toimihenkilönä. Suosittelen ihan jokaiselle kisaajalle ja huoltajalle lajin tarkastelua myös toimihenkilön näkökulmasta. Seuraava mahdollisuus taitaa olla SM-kisoissa liedossa. Jos ei itse ole mukana kisaajana tai huoltajana, niin kannattaa lähteä töihin!
Kotimatkalla otin puhelua Turuselle ajelin tallille ja tsekkasin hevoset, otin ne yöksi sisään ja sitten kiirehdin kotiin nakertamaan perinteistä kisapizzaa. Näin se homma etenee.
