Luokka 2.1 n. 30 km ihanneaika
Lähtölista:
Tulokset:
Viikko aiemmin pyörittelin silmäni Pietarissa ja nyt oli tarjolla jotain aivan muuta. Koska ihan poikkeuksellisesti kyseessä oli iltapäivään ja iltaan painottuva keskiyön ratsastus, niin kilpailut vihellettiin alkavaksi vasta iltapäivällä. Me lähdettiin kisaan mukaan varsin löysin rantein ja oman köpöttelyluokkamme startti oli ajankohtainen klo 16:00. Eli tallille mentiin lähempänä yhtätoista. Laiteltiin vielä viimeiset jutut kuntoon ja koska en ollut itse pakkamassa, niin kyselin, että onko se tai se tai se mukana. Kaikki kuulemma oli. Pieni yllätys oli, että Kari ei ollut kuitenkaan traikkua laittanut edellisenä iltana kuntoon ja siellä oli jonkun verta vanhaa heinää ja osittain sateen kastelemaa kuiviketta. Olis kyllä hirveen kiva, jos jaksasi aina laittaa kaikki kamat paikoilleen ja kaluston kuntoon reissujen jälkeen. Kari siinä näytteli mulle kurkunleikkausmerkkejä, kun ääneen ihmettelin, että homman olisi voinut hoita aiemminkin. Pestiin hevoset ennen matkaa ja näin myös taattiin niille vähän viileämpi kyyti, sillä mittari oli noussut jo hellelukemiin ja iltakisan ollessa kyseessä kuljetus tapahtuikin kaikista kuumimpaan aikaan päivästä.
Lastaus sujui hyvin. Vein Sellan kurkkimaan takaovesta ja Urho käveli suoraan lähetettynä sisään, sitten hyppäsin kiinnittelemään sitä ja ojensin Sellan Karille, joka lähetti seuraavaksi sen ja tamma käveli ykkösellä sisälle. Taakse on jääneet hirvittävät kikkailut ja taistelut. Tosin, jos tämän nyt uskaltaa sanoa ääneen, niin onko seuraava lähtö taas ihan kaoottinen. Kyllä mulla on erittäin hyvin muistissa sekin kerta, kun Sellan piti lähteä kisoihin ja ei suostunut menemään koppiin, niin haettiin Hopo pellosta ja se kävi sitten kipaisemassa kisan menestyksekkäästi läpi. Ja oli se toinenkin kerta, kun kisareissu peruttiin ja lastattiin tammaa 6h. Eli ei se aina vaan kulje. Eikä Urhonkaan kanssa niin helppoa ole ollut, kun heti ekassa lastauksessa kaadettiin se, kun alkoi hyppiä pystyyn. Joten näihin muistoihin peilailtuna on menty valovuosia eteenpäin, vaikka välillä tuntuu ettei homma jalostu ollenkaan. Ja pitää nöyränä, kun nämä kommellukset pitää mielessä.
Vähän ennen kahtatoista lähti siis traileriyhdistelmä kymppitietä pitkin Lietoon. Minä pakkasin piskin kyytiin ja kaasuttelin kiiresti kotiin. Koira jäi sinne ja mukaan piti kaapata mm. kameran muistikortti ja Karin Polar. Kun pääsin lentokentän kohdalle, niin helteinen keli muuttui rankkasateeksi. Hämmästelin vähän, kun sadetta ei pitänyt olla tiedossa. Pyyhkimet viuhtoivat villinä ja tätä jatkui melkein Veikkolaan asti. Sen jälkeen taivas taas kirkastui. Soittelin Karille ja Lauralle väliaikatietoja. Olivat sitä verta hyvällä etumatkalla, että vaikka painoin putki punaisena, niin mulla ei ollut mahkuja ennättää paikalle ennen heitä. Kari ehti siis hoitaa kansliarutiinit ja ehtivät myös laittaa hevoset tarhaan ennen kuin pöllähdin pihaan. Majatallilaiset olivat laittaneet paikat tosi tyylikkääseen kuntoon. Olin iloinen, että olin varannut tarhapaikan ja että kisan tuomaristo oli hyväksynyt sen, että hevosia voitiin niissä pitää. Pullerot päivystivät jo tarhassa ja kannettiin kiireellä kaikki kamat autosta huoltoalueelle. Kun kari lähti viemään traikkua parkkiin, niin Laura kantoi hevosille tarhaan vettä ja mä laskin kaikki viilennysvedet valmiiksi. Oltiin muka hyvissä ajoin, mutta mitäänhän ei ehditty taas ajoissa tehdä, vaikka niin pyhästi olin päättänyt, että annetaan Lauralle malli kisatoiminnasta siten, että kaikki tapahtuu ajallaan ja hoituu jouhevasti.
Kun Kari tuli takaisin traikkuparkista, niin laitettiin Sellalle tossut jalkaan ja Kari juoksutti kumpaakin hevosta tallin edessä muutaman metrin. Kaikki oli kunnossa ja siirryttiin tarkastukseen. Kari meni ensin Urhon kanssa ja odotimme Lauran ja Sellan kanssa odotusalueella. Menin hetkeksi auttamaan Karia ja kun homma oli hoidettu, niin Laura otti Urhon ja Sella tuli tarkastukseen. Kari esitti myös sen. Koska kukaan ei ajanut Urhoa pois juoksutusalueen tuntumasta, niin jäivät siihen odottelemaan. Tosin Sella ei yleensä ole kovinkaan riippuvainen toisten hevosten läsnäolosta. Kumpikin sai lähtöluvan ilman mitään ihmettelemistä. Aikaa oli kulunutkin sitä verta, että oltiin taas kamalassa kiireessä. Ja niin kuin aina, Karin piti päästä paskalle. Mehän ei oikein Lauran kanssa pystytty tekemään mitään, kun kummallakin oli hevonen käsissä. Taluteltiin kaksikkoa hetki ja annettiin niiden nappalla tuoretta. Edellinen startti tapahtui ja Urholla napsahti kisamoodi päähän. Se alkoi pyöri ja hyöriä ja oli vähällä jyrätä lähistöllä olevat alleen. Juoksenteli sitten pientä ympyrää riimunarun päässä ja fiilis oli ihan katossa. Sella katseli tyynesti ruunan touhuja. Laura sai heitettyä tammalle satulankin selkään, mutta kun Kari tuli paikalle niin siirdi tietenkin satulaa edemmäs ynnä muuta sellaista.
Saatiin kuin saatiinkin hevoset ratsastukuntoon n. varttia vaille startti. Ilmoitin Karille, että Urho käy sitten tosi kovilla kierroksilla. Ja kun isäntä hyppäsi selkään, niin alkoi erään sortin rodea. Siinä hässäkässä satula keikahti sivulle ja se oli sitten uljaalle ratsulle ihan liikaa. Mukavasti pyörivät koko kisa-alueen ahtaimmassa paikassa sähköisen rodeahärän lailla. Sella käyttäytyi edelleekin tyynesti. Laura pääsi hyvin selkään ja saatiin kiristettyä satulavyökin sopivaksi ja tamma oli muutenkin ihan cool. Toisin kuin ystävänsä Priczis. Ilman osumia kuitenkin selvittiin ja pääsivät viralliselle verkka-alueelle verkkaamaan. Siinä kohtaa varoitettiin kanssakilpailijoita, että Sella saattaa potkia, vaikka ei sillä punaista rusettia nyt hännässä ollutkaan. Eli kokonaisuudessaan melkoista säätämistä. Lauraa jännitti ja roikkui vähän ohjassa. Kari huikkasi mulle aidan yli, että taitavät lähteä ekoina. Vastasin siihen, että tietenkin. Mitäpä sitä muutakaan kannattaa tehdä, jos hevoset eivät ole oikein minkään määritelmän mukaan kontrollissa. Vähemmillä vaurioilla päästään, kun menevät alta pois.
Lähtö ei kuitenkaan ollut mitenkään räjähtävä ja ilmeisesti muille oli tullut jo selväksi, että näille kahdella kannattaa antaa riittävästi tilaa, jos oma turvallisuus on tärkeä. Lauralle oli annettu miljoona kertaa sama ohje, että jos Sella tuntuu haastavalta, niin ohjaa sen turvan Urhon takapuoleen. Niin kuin aikanaan tehtiin Hoponkin kanssa. Vaikka Hopo potkia kaikkea muuta maailmassa, niin ikinä se ei olisi Sellaa potkinut. Eikä Urhokaan sitä tee. Aluksi Laura olikin aika jännittynyt, mutta ihmeen hyvin Sella sieti sitäkin. Ekat viisi kilsaa Laura vähän roikkui ohjassa, mutta sitten rentutui, korjasi istuntansa, antoi ohjaa ja alkoi matkaratsastaa.
Mä päräytin auton käyntiin välittömästi kun lähtölinja oli ylitetty. Nopeasti olin kiihdyttänyt itseni tielle ja napsinut ratsukot kiinni yksi kerrallaan. Taas omat kaksi olivat ehtineet yllättävän pitkälle. Se on aina sama juttu. Yhtään ei voi antaa etumatkaa. Ehdin kuin ehdinkin alikululle tarkoitus oli tehdä nopea viilennyshuolto, sillä vaikka hevosten kaulat oli kasteltu jo ennen lähtö, niin keli oli kuuma ja kaulatkin olivat lähes kuivat jo lähdön hetkellä. Nopea stoppi ja sitten ratsukot jatkoivat matkaa. Koska ei oltu kuunneltu reittiselostusta kukaan, niin en ihan tarkkaan tiennyt kuviota, mutta sen tiesin, että huoltokieltoalueet oli merkitty karttaan ja ne käsittivät oikeastaan vain pikkutiet. Trackereitahan ei oltu saatu käyttöön, koska komitean olisi pitänyt suorittaa pieni päivitys. Viikko olisi ollut aikaa, mutta se ei sitten riittänyt. Harmillista, mutta kertonee myös jotain siitä, miten nykykomitea on laitteisiin sitoutunut. Kun illalla seurailin Jukolan viestiä, niin mietin, että suunnistuksen läpimurto tapahtui juurikin seurantalaitteiden kautta. Miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä sitä, että samaa näkyvyyttä tarvitesee myös mr-kilpailu!!?? Noh, ensi vuonna PM-kisoissa seurataan sekä matkaratsastajia että yöllä suunnistajia. Pitää virittää sinne joku kisakatsomo!
Toinen huoltotiimi kyseli siinä jotain tien nimeä. Totesin, että mulla ei ole harmainta aavistusta teiden nimistä, kun en ollut ehtinyt vielä karttaa tutkia tai tosiaan reittiselostuksessa olla. Vetelin ns. fiilispohjalta. Ennakkoon en oikein muistanut, miten reitti meni, mutta paikan päällä jotain muistikuvia tuli ja reittimerkit olivat hyvin havaittavissa. Hevoset pujahtivat tunneliin ja lähdin kovalla tohinalla kohti seuraavaa pikahuoltopaikkaa, joka oli n. 10 kilsan kohdalla. Ratsukot etenivät aika hyvin 16 km/h vauhtia, joten ihan reippaasti sain ajella ehtiäkseni taas paikasta toiseen. Ehdin iskeä auton pientareelle ja kaapata kaksi rinseä käsiini. Seisoin keskellä tietä ja toinen ratsukko otti pullonsa vasemmalta ja toinen oikealta ja sitten pujahtivat metsikköön. Keräsin purkit pois, löin luukut kiinni ja kaasutin seuraavaan paikkaan.
Kuva OP Salopää
Seuraava huolto meillä oli vähän reilun kympin kohdalla. Hevoset etenivät edelleen sellaista sopivaa 16 kilsaa tunnissa. Sella ravaili töppösissään ja Urho laukkasi. Sella oli muutaman kerran antanut mitä lie sivupotkuja uhitellaakseen Urholle, mutta muuten matka sujui sopuisasti. Sellalla on kilpailuviettiä sen verran, että aina pitää vähän uhitella. Puiden varjossa ei ollut niin kuumakaan, mutta kyllä keli oli silti helteinen ja se ei ole koskaan ollut oikeastaan meille kellekään paras mahdollinen sääolosuhde. Kun tulivat huoltoon, niin viilennettiin rauhassa, ratsastajat joivat ja pudotin Sellalta kuolaimet pois, että sekin sai juotua. Se ei ole tähän päivään mennessä oppinut juomaan kuolaimet sussa. Mikä lie rakenteellinen juttu, mutta siitä ei vaan tule yhtään mitään. Urho ryysti tyytyväisenä kuolaimettomillaan, mutta Sellaa ei voinut Lauran käsiin laittaa ilman kuolainta, joten pelailtiin sitten kuolaimia pois suusta ja takaisin. Meneehän se niinkin, mutta aikaa tietenkin menisi, jos oikeasti kisata pitäisi. Annoin vielä toisen huuhtelusetin kummallekin ja lähtivät hölkötellen jatkamaan matkaa. Itse sain jäädä aika lailla samoille sijoille. Vähän siirsin autoa ja kävin pummimmassa Töppersseiltä lisää vettä, sillä omat vesivarantoni olivat ehtymässä. Reitin varrella ratsukot näkivät myös Salopään huollon ja rauhalliselta näyttää meno siinäkin kohdassa. Siitä olin tosi tyytyväinen, että etenivät ihan tosi tasaista vauhtia.
Katselin omasta paikastani 50 km:n luokan huoltoa. Olimme Saran kanssa muutamasta jutusta keskustelleet ennen kisaa. Olin ilahtunut siitä, että Sara oli jälleen kerran edenyt sovitulla tavalla ja teki taktisen siirtonsa juuri tässä huollossa. Hän tuli huoltoon ryhmän viimeisenä, otti nopeasti huuhtelupullot, pujotteli muiden huollettavien välistä selvemmille vesille ja nosti kytkimen. Pieni nykäisi ja lopun kisaa ratsukko sai edetä omaan tahtiinsa omassa rauhassa. Erittäin tyylikästä. Tiedän, että Saralla on jokaisessa kilpailussa kovat paineet ja nyt kun hyviä tuloksiakin on tullut, niin todennäköisyys romahdukselle kasvaa. Se on vääjäämätöntä. Elämä on yhtä aaltoliikettä ja niin on myös matkaratsastus. Mutta turha sitä hylkäystä tai muuta mutkaa on ennakkoon pelätä. Joskus vaan tähdet eivät ole kohdillaan ja siinä se. Onnella ja monella muulla tekijällä on niin iso rooli näissäkin hommissa. Hylkäyksiä ja takapakkeja tulee ja silloin on tietenkin hyvä, että on onnistumisia pohjalla. Helpottaa myös pääsemään harmituksesta yli. Ja samalla kokemus kasvattaa ja opettaa nöyryyttä. Homma pitää sitten vaan analysoida, tehdä korjausliikkeet ja jatkaa eteenpäin. Tänään ei ollut kuitenkaan Saran harmituksen päivä, vaan maalissa tyttö sai taas hymyillä voittajana. Eikä se nyt varsinaisesti ollut mieletön yllätys, sillä ratsukko valmistautuu jo täyttä päätä Padisen 120 km kisaan. Se tulee olemaan kova kisa, mutta kaikki edellytykset on, että maltillisella ratsastuksella ja rahtusella onnea tulos napsahtaa plakkariin ja se olisi jo jotakin.
Kun 50 km:n menijät siirtyivät huoltoineen muualle, niin siirsin auton. Yritin itsekin juoda, sillä päätä meinasi vähän alkaa särkemään. Ehdin laitella tarjoilut valmiiksi, niin ratsukot ilmaantuivatkin näköpiiriin. Matkaa oli taittunut joku 24 km. Tehtiin taas ihan kunnollinen huolto. Sellalta kuolaimet pois, molemmat joivat, viilennettiin kahdella setillä, ratsastajat joivat ja vaihdettiin kuulumiset. Niitä nyt ei paljoa ollut. Aiut huoli oli, että eivät mene liian aikaisin maaliin. Se on nykyään melkoista kikkailua, sillä reittien pituuksien vaihdellessa rastukot eivät voi täysin luottaa omiin sporttikelloihinsa yms. Todellinen matka ja nopeus ei ole aina sama kuin järjestäjän antama matka ja nopeus. Joten tarkkana saa olla, jos tavoittelee ylittävänsä maalilinjan maksiminopeudessa ja minimiajassa. Lupasin tarkistaa aikaisimman ajan tulla maaliin ja sovittiin, että viilennetään vielä tunnelilla, joka on n. 3 km:n päässä maalista. Näin tehtiin. Olin soittanut ja varmistanut maaliintuloajan, joten sen suhteen oltiin selvillä vesillä. Ratsukot lähtivät taittamaan viimeisiä kilsoa, Sella karkasi hetkellisesti laukoillekin ja kun olin ohittamassa niitä, niin jostain syystä meinasi pompahtaa auton eteen. Se ei ole ikinä tehnyt sellaista, joten vähän jo ehdin pelästyä, mutta vältettiin kontaktia. Luulen, että Lauralla ei ollut pohje kiinni ohitustilanteessa.
Vikan kilsan tulivat kävellen ja ylittivät maalilinjan Sellan johdolla vajaan minuutin alle kahdessa tunnissa. Tavoite oli tulla 16km/h, mutta kuten edellä mainitsin, niin se on aika vaikeaa kalkuloida, kun ilmoitetut matkat ja ajat eivät ole aina ihan samat kuin oman mittauksen mukaan. Sieltä kuitenkin tulivat ja kaikessa rauhassa saapuivat palauttelupisteeseemme. Urho oli heti valmis ja suureksi yllätykseksemme Sellan syke olikin vähän korkealla. Saatiin hetki siinä palautella (7 minsaa) , mutta sitten olivat molemmat alle 60. Mentiin tarkastusportista sisälle ja Sella päättikin sitten kusaista siihen melkoisen lätäkön. Sillä selittyi vähän ylös jäänyt syke. Ja myöhemmin samainen lätäkkö aiheutti kohonneen sykkeen myös muutamalle muulle taholle. Nimittäin kun Dali tuli aikanaa lopputarkastukseen, niin se otti hyvät hatsit ja sen jälkeen peli oli enemmän tai vähemmän menetetty. Tarkastuksessa meidän kummallakin kaikki kohteet oli aata ja se oli siinä sitten, sijat 1 ja 2. Vähän tavoitenopeudesta jäätiin, mutta se liittyi aiemmin mainitsemiini matka/nopeusongelmiin. Vaikea tulla juuri oikeaa vauhtia, kun matkat ja ajat eivät ole täysin synkassa.
Hevoset pääsivät tarhaan heinille ja juomille, me lyötiin kamat nippuun ja oltiin sosiaalisia. Sella piehtaroi tarhassa oikein pieteetillä ja Laura pääsi sitä harjailemaan ennen palkintojenjakoa. Seraavat luokan ratsukot tulivat yli 20 min myöhemmin maaliin, joten sijoituksissa ei ollut epäselvää, vaikka pisteytykillä mentiin. Taputeltiin siinä Sara maaliin ja lähettiin pääluokka vikalle lenkille. Sitten oli aika meidän luokan palkintojenjaon ja sen jälkeen otettiin Lauran kanssa hevoset talutteluun ja Kari lähti hakemaan traileria.
Kun koppi saapui, niin hevoset käppäilivät sisään samalla metodilla kuin lähtiessäkin. Muut kamat oli jo taputeltu. Sara oli juuri saamassa palkntoaan ja taputeltiin velä hänelle. Sitten oli Karin aika lähteä ajelemaan kotiin. Me hengattiin vielä Lauran kanssa hetki paikalla. Kiittelin vuolaasti kisajärjestäjiä. Olivat tehneet mielettömän työn ja vaivautuneet visuaaliseen puoleen merkittävästi. Kaitsun tuoma Matkaratsastus-plakaati sopi kokonaisuuteen kuin nyrkki silmään. Ihmiset paikan päällä olivat iloisia ja porukka jopa istuskeli juhla-alueella viettämässä aikaa. Tätä harvoin meillä näkee, vaikka se muualla kuuluu asiaan. Palkintojenjakoon tultiin hevosten kera ja muutenkin homma näytti erittäin hyvältä.
Kun lähdettiin ajelemaan kotiin, niin vielä odoteltiin pääluokan ratsukoita maaliin. Toivoin todella Dalille tulosta, koska sen ympärillä on käynyt aivan käsittämötän kohina kuluneen viikon aikana. Olin hirvittävän pahoillani kun kuulin, että tarkastualeelle mentäessä oli orilta lähtenyt homma lapasesta. Se oli tanssinut kaula kaarella ja nuuhkinut Sellan lorauttamaa lätakköä. Kun tammaa pakattiin autoon, niin totesin jo, että kiimahan sillä oli. Minkäs näille tekee, luonnon lainalaisuuksille. Mutta silti olen tosi pahoillani juuri tämän hevoset hyölkäyksestä. Muutoin ell-linja oli aika löysä ja juoksutusalueen pehmeys antaa myös paljon anteeksi, joten ontumia ei varmaankaan paljoa liputettu ulos, sillä mitä itse muutaman juoksutuksen näin, niin ei kovinkaan priimaa liikettä vaadittu.
Pikkutytöt saivat myös taisaiset tulokset pikkuluokasta suokeillaan. Tytöt olivat panostaneet teemaan ja niin löytyi flanellipaitaa ja bootsia ja kisan jälkeen stetsonia. Iloisilla ilmeillä siellä taas touhuilivat ja Minttu-Maaria on suokki-rankingin kärjessä. On upea juttu, että Teija Kojo on oma-aloitteisesti ottanut hoitaakseen suokki-rankingin. Tuon tyyppiset asiat kannustavat ihmisiä käymään kisoissa. Suokki cup on jo vuosia sitten hyväksi koettu juttu ja s kannattaisi ehdottomasti pitää vuotuisena, jos suokkeja oikeasti lajin pariin halutaan. Sopii edelleen vain ihmetellä, että eikö komitea ole tästä suokki-ranking- innostuksesta hoksannut, että kilometriseuranta itsessään on tärkeä juttu ja ehdottomasta yksi komitean perustehtävä, sillä se jos mikä kertoo niin kilpailutoiminnan kuin valmennustoiminnan onnistumisesta. Jos ranking päivittyisi jokaisen kisan jälkeen, niin se ehdottomasti lisäisi ihmisten innokkuutta kisata ja pyrkiä listauksen kärkipäähän. Sen pohjalta moni myös suunnittelisi loppukauden kisoja.
Halistelujen ja ylisanojen vuodatuksen jälkeen hypättiin autoon. Laura oli väsyksissä ja olimekin kotona joskus yhdentoista jälkeen. Napattiin Pedro meiltä kyytiin, sillä olihan rääpäleelläkin ollut pitkä päivä takana yksinään. Tiputin likan kotiin, onnellisena ja väsyneenä. Sitten kiirehdin kotiin ja melkein samoihin akoihin ajoi Karikin pihaan. Hevoset olivat tyytyväisinä jääneet yöksi tarhoihin tallin pihaan. Saavat tehdä riittävät loppuverkat siellä. Majatallilaiset olivat lähettäneet Karille yhden oluen. Äijä otti kuuman pitkän suihkun, niin kuin meilä nykyään tehdään (uusi maalämpä) ja hörppi oluensa ja se oli sitten siina. Uni tuli välittömästi. Eikä munkaan tarvinnut kauaa unta odotella. Mukava päivä, helppoa ja vaivatonta. Upeaa, että jotkut jaksavat kisoja järkätä ja jotkut jaksavat vielä viritellä kisojen yhteyteen kaikkea muuta mukavaa, joiden avulla tapahtumista tehdään ainutkertaisia ja ikimuistettevia.