Keskiviikko
Perinteen mukaan lähdimme liikkeelle keskiviikkona. Pakkauslista oli kattava, mutta jostain syystä Kari ei pakannut kaikkea listalla ollutta mukaan ja tähän tosiasiaan jouduimme törmäämään myöhemmin. Päivä hujahti heittämällä. Kari ennätti nukkua ennen lähtöä vajaat pari tuntia ja mä nukuin puolisen tuntia. Hermostunutta oli touhu vielä liikenteessäkin. Ruuhkaa ei kuitenkaan ollut ja olimme satamassa alle puolessa tunnissa. Mechelinin kadulla välähti kamera, joten saadaan varmaankin muisto reissusta myös viranomaisilta. Satamassa treffattiin ERTF:n porukka ja yhdessä ajettiin selvitykseen. Traikku jäi alatasolle ja me ajettiin kerroksiin. Hytti kutsui. Kari torkahteli tunnin verran ja itse ehkä nukahdin taas puoleksi tunniksi. Hevoset olivat risteilleet ihan rauhassa ja satamasta ryhmityimme Pärnun maantielle. Liikennettä ei paljoa ollut ja homma eteni, mutta kovin oli pimeää. Yhden tietyön kohdalla Jakke kipaisi hakemaan radiopuhelinta, joka onkin ihan ehdoton yhteydenpitoväline tämän tyyppisillä reissuilla.
Kari litki Eveliinan keittämää kahvia ja Viro-Latvia -rajalla oli jo suhteellisen kiire vessaan. Niin kiire, että hetkeä myöhemmin löysimme seurueen molemman miehet rajakahvilan naisten vessasta. Eipä mitään, annoimme herroille omaa aikaa ja menimme vasta jälkilöylyille. Kello lähenteli kolmea.
Vetoautossa vaihtui kuljettaja ja matka jatkui. Hevosille ei juoma maistunut. Riikan kulmilla meillä syttyi naftavalo ja puolisen tuntia vähän jännitettiin, jäädäänkö liftaamaan. Tankki onneksi löytyi ja päästiin myös puskapissalle. Nyt olin minä puolestani litkinyt teetä, joka vaati päästä pihalle. Hetki heiluteltiin käsiä pirteässä yöilmassa ja ihasteltiin kuuta, kunnes oli taas aika jatkaa matkaa. Vähitellen itäisellä taivaalla alkoi kajastella valoa. Otin lukua kuudesta seitsemään. Mietin siinä tunnekuohuissani, miten upea juttu on, että ihmiset, joita tapaamme ehkä kerran-pari vuodessa, lähtevät liikkeelle omilta kulmiltaan ja yksi kerrallamme saavumme kohteeseen, kuin jonnekin kulttimenoihin. Kaikki jakavat samat fiilikset ja yhteisöllisyys on ihan konkreettista ja aitoa. Syvälliset aatokseni katkesivat, kun jouduin toteamaan että tietyöt olivat edenneet Liettuan puolelle ja kymmenisen kilsaa tultiin melkoista perunapeltoa. Taas oli tarve vessaan ja sainkin kokea eksoottiset bajamajat huoltamon takapihalla. Kerrankin käsidesi ja kosteuspyyhkeet olivat tarpeeseen.
Joukon nuorimmainen kertoi, ettei koskaan ollut ollut näin kaukana kotoa. Aurinko olikin noussut valaisemaan maisemaa ja viimeiset 40km saimme nauttia suurkaupungin kiertotien aamuruuhkasta. Jos yöllä liikenne oli sujunut hyvin niin nyt hullut rekkakuskit olivat jälleen ilonamme. Kahdeksalta olimme kohteessa ja jälleen oli kiire vessaan.
Tämän jälkeen olikin aika moikkailla ja halistella tutut, jotka olivat saapuneet paikalle kukin tahoiltaan. Mahtavaa meininkiä. Mietin, että voi kunpa tätä juttua olisi kanssamme jakamassa jokunen ystävä. Ikävä kyllä jokaiseen reissuun eivät kaikki voi itseään irrottaa. Mutta muutamaa vakkarinaamaa tuossa hetkessä ikävöin.
Tytöt ottivat hevoset talutukseen. Pientä sählinkiä oli karsinapaikoista ja mulla alkoi jo ilme tummua. Jos et ole vuorokauteen nukkunut, niin et ehkä kestä kamalan hyvin mitään säätämistä. Tai siis minä en kestä. Joku muu saattaa kestää. En kuitenkaan ehtinyt kovin pitkään kulmiani kurtistella, ennen kuin asia selvisi ja saimme karsina-asiat selväksi. Laiteltiin paikat kuntoon, purettiin autosta tarvittavat kamat ja kannettiin vedet. Kun karsinat olivat valmiit ja hevoset puolisen tuntia jaloitelleet ja syöneet tuoretta, niin ne pääsivät talliin. Meille esiteltiin vielä pesupaikat ja solariumit ja annettiin käytännön ohjeita. Olin harmissani, kun kuulin, että emme pääse laittamaan taukopaikkoja ja palauttelualuetta kuntoon kuin vasta perjantaina, mutta siihen nyt oli tyytyminen.
Kymmeneltä olimme hotellilla kyselemässä, olisiko mahdollista päästä jo huoneisiin. Jos ei olisi, niin menisimme käymään kaupoilla ensin ja sitten vasta nukkumaan. Saimme kuitenkin huoneet ja
sovimme, että kahdelta jatkaisimme harjoituksia. Sänkyvaatteet tuoksuivat ihanilta, patja oli upottavan pehmeä ja huone ihanan
viileä. Kari kun pääsi vaakatasoon, niin korina alkoi heti kuulua. Itseltäni otti enemmän aikaa ja näin ollen ennätin nukkua pari tuntia. Sitten kello soi ja lähdimme hoitamaan kauppakäynnin ja sen jälkeen Kari lähti Marin kera ratsastamaan. Minä jäin hotellille järjestelemään tavaroita.
Ratsastivat n. kolme varttia. Wierusz oli ollut Karin mielestä tahmea ja äijä oli vähän pahantuulinen, kun tuli tallilta takaisin. Totesi ohimennen, että hevonen on vähän kuiva hänen makuunsa. Naureskelin sitä ja sivuutin asian. Kun menimme tekemään myöhemmin iltatallia, niin ennen kuin tytöt ottivat taas hevoset talutukseen, niin tein niille pienimuotoisen tarkastuksen ja totesin, että Wierusz oli vähän muutakin, kuin kuiva Karin makuun, vaan se oli ihan oikeasti kuiva. Ihopoimu palautui hitaasti. Laiteltiin juomia tyrkylle jos nyt joka makua. Päätettiin kuitenkin, että hevonen on syytä nesteyttää ennen kisaa, muuten homma menee kohtuuttoman vaikeaksi meille kaikille. Nina antoi tukensa ja näin olleen homma sovittiin hoitavan kanssa. Iloksemme hoitavana oli Vidas, joka on entuudestaan tuttu hahmo.
Hevoset liikkuivat hyvin ja olivat hulluina tuoreeseen. Annettiin riipiä sitä suihin toista tuntia. Sitten oli aika iltasapuskojen. Talli alkoi olla täynnä ja ilta pimeni vauhdikkaasti. Weeruska sai vielä bottiloimen päälleen. Tuli mieleen, että sehän oli Turusen peruja. Ja kun autoon hypättiin, niin totesin, että autohan on Mivalta. Alkoi tuntua siltä, että ystävät kotona, joita kaipasin, olivat kuitenkin tavalla tai toisella läsnä ja mukana tässäkin reissussa. Tanjan kanssa soiteltiin illalla ja päivitin tilanteet. Uni tuli jotain laulukilpailua katsellessa. Meidän yksi päivämme oli nyt kestänyt kahden vuorokauden verran ja keskiviikkoa seurasi perjantai.
Perjantai
Kuudelta ylös, seitsemältä aamupalalle, tytöt kyytiin ja tallille. Vähän taluttelua ja siivosin karsinat. Vettä oli juotu hyvin ja kaikki oli syöty, mitä oli illaksi jätetty. Tallilla oli jo kova kuhina. Saivat taas syödä tuoretta ja yhdeksän jälkeen alettiin laittaa hevosta ratsastuskuntoon. Mari nousi Solon selkään ja yhdessä tekivät vähän reippaamman aamulenkin. Pari kuvaa otettiin heti pohjille, sillä joskus näissä kinkereissä käy niin, että muita kuvia ei syystä tai toisesta edes tule.
Lenkki oli mennyt hyvin. Torstaina tarkastivat reittien alut ja nyt loppupätkän. Kari näytti kuopan, johon oli viime vuonna humpsahtanut ja nyt se olikin juuri paikattu. Kaikki ajallaan siis. Hevonen tuntui hyvältä. Se oli vahvemman ja virtavamman oloinen. Äijäkin oli levollisemmalla mielellä. Nina ja Jakke tulivat kymmenen korvilla paikalle. Päivälle oli taas tehty tiukka aikataulu, joten ihan hirvittävän hyvä fiilis meillä ei ollut, kun odotimme hoitavaa tunnin verran. Sitten vielä tutkittiin ja todettiin, että laitetaan kymppi. Asiat tehtiin rauhallisesti ja huolella. Viiden litran jälkeen pidettiin tauko ja taluteltiin ja sitten jatkettiin. Kun operaatio ole hoidettu, niin hevoset jäivät heinille. Kari kiirehti hoitamaan toimistorutiinit. Kuinka ollakaan oli laskenut rahat tai maksut väärin ja jouduin vielä kerjuulle kaiken kukkuraksi. Homma kuitenkin hoitui.
Pikaisesti käytiin katsomassa Jakken ja Karin kanssa vielä tärkeimmät huoltopaikat ja reitit. Olin aika huolestunut siitä, miten kummassa taas itsekseni ehdin ja löydän ja suoriudun. Mutta tilanne nyt oli, mikä oli ja yksin oli pärjättävä. Niin monta kertaa se on puhuttu, että kaksi pitäisi olla, mutta jos huoltoapua ei saa, niin sitä ei saa. Uskoin kuitenkin, että suoriudun. Niinhän Olekin suoriutuu!!
Ja johan olikin aika alkaa laittaa hevosta tarkastuskuntoon. Hinkutin sen puhtaaksi ja Kari juoksutteli sitä pitkin pihaa. En nähnyt mitään syytä sille, että lähtölupaa ei saataisi. Tavanomaiseen tapaan Kari meni tarkastukseen yksin ja ensimmäisten joukossa. Taisi olla eka tai vähintäänkin toka. Marin otti peesiin. Kaikki meni hyvin ja peukku nousi. Ihopoimusta ja kapillaareista tuli tosin 1 alkutarkastuksessa.
Mulla oli tekemistä huoltoalueen kanssa. Jakke ja tytöt kantoivat vettä. Karikin osallistui minkä ehti. Hevoset pidettiin pienessä liikkeessä ja tuoreen äärellä. Vähitellen meillä alkoi olla systeemit selvillä. Hevoset vietiin talliin sulkemisajan tuntumassa. Ne saivat sovitut boostaukset ja väkkärit. Pieniä huolitekijöitä meillä tietenkin oli ja olin vaihtanut monta arvokasta asiaa Annen ja Heigon kanssa. He kuuluvat ehdottomasti siihen sidosryhmään, joka meitä auttaa ja tukee lajin parissa touhutessamme. Ovat myös sellaiset ystävät, joita jokainen ihminen tarvitsee. Ja niin kuin Anne hauskasti iltajuhlassa totesi, niin tämä laji jotenkin yhdistää ja lähentää sillä tavalla, että olemme läheisempiä kuin ihan tavalliset ystävät. Tavallaan samaa perhettä.
Illalla syötiin ja tankattiin vielä itseämme ja kävimme seuraavan päivän speksejä läpi. Tavoitteena oli edetä 13-14 km/h vauhtia ja lähteä hakemaan Annen kaverina hyväksyttyä suoritusta. Olimme latautuneet vahvasti siihen, että nyt se suoritus otetaan. Ennakkoon asiat oli tehty varman päälle ja käytetty kaikki se apua ja tietämys, mitä tähän saumaan oli saatavilla. Heikkoja kohtia luonnollisesti se, että Kari eksyy, mä eksyn tai en ehdi oikeaan aikaan oikeisiin paikkoihin ja tietenkin se, että hevonen oli kuljetuksen jälkeen kuiva.
Kari vielä jotain puuhaili ja itse taisin simahtaa ensin. Olin saanut kotoa vähän huonoja uutisia ja näin painajaisia juuri sillä hetkellä, kun kello kilahti.
Lauantai
4:30 silmät avautuivat ja pienen kiskottelun jälkeen alkoi tapahtua. Kari kanniskeli jo tavaroita autoon ja vähitellen sain kasattua itseni. Olimme ajatelleet olla tallilla puoli kuuden aikoihin ja Nina oli luvannut antaa heinät ja sapuskat, sillä hänen vuoronsa alkoi jo paljon aiemmin. Hotelli oli tehnyt meille eväät ja huvittavalla tavalla hotellissa oli enemmän kuhinaa ja eloa, kuin tähän asti minään vuorokauden aikana. Tonje näytti yöpyvän samassa hotellissa ja sinkoilimme yläkerrassa samaan aikaan. Toimihenkilöt Jan Erik ja Lone olivat myös tekemässä lähtöä ja toivottelivat kovasti onnea.Myös kotoa tulvi tsemppiviestejä ja niitä arvostamme huikean korkealle.
Kuudelta katsottiin pääluokan startti. Varsin pimeää oli ja tunnelma jännittävä. Otsalamppujen turvin ratsukot lähtivät liikkeelle ja osalla ei ollut edes otsalamppuja. Toki tunnin päästä maastossa selviäisi jo ilman lisävaloa, mutta kyllä tunti on aika pitkä matka mennä pimeässä. Toki aloittivat varsin rauhallisesti ja porukassa. Kun lähtö oli katsottu, niin Kari lähti laittamaan hevosta valmiiksi ja minä menin viemään viimeisiä tavaroita leiriin ja autoon. Ajoin auton jo kirkon eteen parkkiin, jotta pääsisin heti lähdön jälkeen liikkeelle.
Keli oli aika kolea ja aluksi laitettiin hevoselle ratsastusloimi päälle. Hetken verkkailun jälkeen kävin kopeloimassa tilannetta ja totesin, että loimi pois. Yöllä Wierusz oli ollut BOT-loimi päällä ja mielestäni sekin oli ollut kuuma. Kaikki näytti olevan kunnossa ja hevonen liikkui verkkaringillä mukavasti. Vaikka lähtijöitä oli parikymmentä, niin hevonen pysyi kohtalaisen rauhallisena. Kun kärkisijoille aikovat alkoivat kerätä kierroksia, niin kävin vähän jututtamassa Karia. Muistutin, mitä olimme tulleet hakemaan ja millä vauhdilla se oli tarkoitus saavuttaa. Ekalle lenkille voisikin vähän laittaa vauhtia, mutta joku 15 km/h olisi ihan riittävä ja mielellään vaikka vähän alle. Kari oli kohtalaisen rauhallinen ja meillä oli aika selkeät suunnitelmat ja tässä vaiheessa olimme niistä myös samaa mieltä. Lenkit tulisivat olemaan 30 - 30 - 26 - 18 -16. Tauot 30 - 30 - 40 - 50.
1. lenkki
Kun lähtölupa annettiin, niin kärkiporukka ampaisi matkaan. Keskikasti lähti reippaasti, mutta ei holtittomasti ja häntäpää lähti rauhallisesti. Jokainen löysi paikkansa. Niin myös minä Rangerin ratissa. Ajoin hermostuksissani heti ensimmäisestä risteyksestä pitkäksi ja saavuinkin ensimmäiselle tauolle n. 5km kohtaan sillä tavalla, että näin Karin vilahtavan puiden välistä ja sain pistään ämpäreideni kanssa juoksuksi. Minuuttia myöhemmin olisin ollut myöhässä. Vauhti oli n. 17-18 km/h ja huhuilin heti, että aika reippaasti kulkevat. Kari arveli vauhdin tasaantuvan hetken päästä ja hevonen kulki hyvin. Eipä mitään. Huljuteltiin vähän ja ryhmä jatkoi matkaansa yhtenä helminauhana. Kiirehdin seuraavaan paikkaan.
Kari ehti jo soittaa, että FRWD oli sipannut, eli patterit lopussa. Sovittiin, että kaivan uudet esille. Ja vessahätäkin oli jo yllättänyt. N. 14 km:n kohdalla tavattiin. Kärki tuli siihen muutaman minuutin aikaisemmin. Kari oli järkevästi jättäytynyt Annen ja Heigon vauhdista, jotka etenivät edelleen liian lujaa suhteessa siihen, mitä olimme itse ajatelleet. Kari lähti hölkötellen jatkamaan matkaa ja pakkailin kamat ja seurailin eroa seuraavaan porukkaan. Muutaman minuutin päässä oli kavereita tulossa, jos hevosen oma veto ei kanna.
Lähdin siirtymään kolmanteen huoltoon, joka oli WP8 ja Karilla 25km:n ratsastuksen kohdalla. Ralliteille päästiin taas ja vastaantulijoitakin tietenkin oli. Isosti vaan kättä pystyyn. Ehdin hetken odotella, Kari oli vähän taas ratsastanut harhaan edellisen vuoden malliin ja kävi hautuumaalla kääntymässä. Tuli seitsemäntenä huoltopaikalle Ugnen kanssa. Olivat ehtineet jo puhua, että kumpikin haki kvaalia ja 13-14 km/h olisi ihan loistava juttu. Ugnen hevonen ei halua juoda yksinään, joten Karille sopi oikein hyvin, että odotteli huolloissa ja sai samalla itselleen huoltoa ja minä sitten tarjoilin Ugnen hevoselle vettä ja viilennystä ja herkkuja tarpeen mukaan. Hevonen kulki ihan mukavasti ja vauhtikin oli tasaantunut.
Ennätin juuri ja juuri kilpailukeskukseen. Ihana aputyttö Saara oli vienyt jo huovan ja kahvan taukoportille. Ehdin täyttää pari rinseä ja hölkätä perään, niin Kari jo tulikin.Meillä meni ehkä kuutisen minuuttia. Sykkeet vähän hyppelivät ja odotettiin 60 iskuun. Aikaa oli käytetty 2:10 (13.84 km/h). Meidän vesikuja oli hyvässä paikassa ja hiivittiin portille. Saatiin tiukka ja tiukkailmeinen vet. Syke oli 60, kaikki arviointikohteet samat kuin perjantain alkutarkastuksessa ja syke juoksutuksen jälkeen sama 60. Olimme tyytyväisiä. Oikaisin väärästä portista ulos, luvan kanssa ja Kari kiersi virallista reittiä pitkin. Saara oli jo täyttänyt valmiiksi vesipulloja. Nopeasti piti laittaa hevoselle syötävää ja komentaa Karikin syömään vähän välipalaa. Taluttelin hevosta lehtimetsän siimeksessä ja se veteli tuoretta kitusiinsa ihan estoitta. Pissaili ja kakkaili ja kaikki vaikutti olevan ok. Olisin toivonut sen juovan enemmän, mutta kaikkeahan sitä saa toivoa. BOT-loimi oli päällä ja sen päällä Thermatex. Hyvä yhdistelmä. Äkkiä oli puoli tuntia täynnä ja taas oli kiire lähteä. Toinen lenkki oli ensimmäisen uusinta, eli sininen 30 km.
2. lenkki
Kari ratsasti Ugnen kiinni ja jatkoivat taas yhdessä matkaa. Samaan aikaan toisaalla mä ajoin rehvakkaasti ratsiaan ja sain poliisit perääni pillit päällä ja valot vilkkuen. Autosta puuttui vinjetti. Tämä nyt ei ollut varsinainen uutinen, mutta heittäydyin täysin tomppeliksi ja en muka yhtään tiennyt mistä on kysymys. Pollarit olisivat puhuneet ruskia, mutta minä vain englantia. He heikosti sitä. Jouduin lupaamaan kautta kiven ja kannon, että käyn ostamassa tarran. Lupasin, lupasin ja kiittelin ja pokkuroin ja samalla totesin, että taisin olla pahasti myöhässä. Soitto Karille kertoi, että olin. Olivat jo 7 km:n kohdalla. Mateikaiten isäpappa, joka meidän kotikielessä hattupäisenä valmentajana tunnetaan, tarjoili huoltoa myös Karille. Kari oli toki kertonut, että meikäläinen taitaa olla pian matkalla kaltereiden taakse.
WP5 saattoi meidät taas yhteen. Bongasin Heigon siellä, sillä Sansibar oli ontunut tarkastuksessa. Ugnella oli oma huoltonsa ja Kari sai omansa. Heigo singahti kuin tyhjästä auttamaan ja 45 km:n kohdalla Wierusz otti ekat kunnolliset huikat melassivettä ja vähän vettä. Muutama omppu kyytipojaksi. Olin vielä tärinöissä tietenkin, mutta homma toimi kuitenkin. Kun lähdin siitä seuraavaan kohtaan, niin Ole tuli vastaan ja roikkui taas puoliksi ulos ikkunasta, kun tervehti niin mahtipontisesti. Hymyilemättä sitä miestä ei voi katsoa. Myös muutama muu pitkän matkan huoltoauto tuli vastaan. Ennätin loistavasti ajoissa WP8:lle. Muu porukka oli myös passissa ja vaihdettiin kuulumiset. Näissä luokissa on jännää se, että huoltoporukat ovat oikeastaan käskyttäjän roolissa ja ratsastajat etenevät annettujen ja yhdessä sovittujen ohjeiden mukaan. Meillä jokaisella oli selkeästi tiedossa millä vauhdilla ja mihin aikaan ratsukkojemme pitäisi paikalle saapua. Norjalaisten kanssa tietenkin ivailtiin ruotsalaisia ja pidettiin muutenkin hauskaa. Arild alkoi jo olla enemmän kuin hermostunut ja nortti käyhäsi. Kari soitti, että saan ottaa kuolaimet seuraavassa huollossa pois. Aikoi jatkaa Turusena, sillä kuolain selvästi häiritsi hevosta enemmän kuin vähän.
Kari ja Ugne tulivat edelleen yhtä matkaa ja tarjoilin huoltoa molemmille. Nyt myös Ugnen hevonen alkoi juoda. Mainostin, että tarjolla on suomalaista vettä, joka on maailman parasta. Hevoset joivat vuoron perään. Mielestäni pinta laski kuitenkin edelleen liian vähän. Harmittelin, että mukanani ei ollut yhtään lesettä. Heigo ilmestyi taas kuin tyhjästä avustamaan. Olin häneltä jo kysynyt kokemuksia kuolaimettomasta vaihtoehdosta. Sitä ei ollut ja Heigo piti Karia hulluna. Katsoi silmät pyöreänä vieressä, kun napsautin kuolaimet pois ja kiinnitin ohjat suitsiin. Totesin vaan, että omalla vastuulla ja älä kokeile tätä kotona ja taputin hevosta pepulle, että matkaan vaan. Kari huikkasi Happy Landingsit ja ajatus oli, että matkaa on vain 5km. Jos meno äityy hulluksi, niin äijä tulee alas ja taluttaa. Taluttaen tulikin tauolle, mutta ratsastus oli sujunut ihan hyvin.
Palautuminen vei aikaa kolme minuuttia. Wieruska ehti imaista saavista viitisen litraa vettä. Olin hyvilläni. Hiivittiin taas tarkastukseen. Sama tiukka vet ja vähän pidättelimme hengitystämme. Syke ennen ja jälkeen juoksutuksen 60. Kuivumiseen viittaavat arviointikohteet olivat pudonneet kakkoseen. Vähän se kirpaisi, mutta toisaalta tiesin, että se veti hyvät huikat juuri ennen tarkastusta. Ei muuta kuin huilaamaan ja takaisin baanalle. Buustattiin ja annoin hevosen taas syödä tuoretta. Kari vähän söi ja joi ja kohta olimme taas lähtöviivalla. Karilla oli huono asenne, sillä vinkui jo edellisenä päivänä, että punainen lenkki on inhokki. Olisi kovasti halunnut sinne seuraa, mutta nyt ei ollut ketään samaan aikaan lähtöviivalla. Ei oikein ottanut puhetta kuuleviin korviinsa ja tiuski jo lähtiessään. Lisäksi myöhästyttiin vähän lähdöstä, sillä kelloni ei ollut synkassa virallisen ajan kanssa.
3. lenkki
Ennakkoon manaaminen tuotti tuloksen, Punainen lenkki oli jälleen kerran sekä ratsastajalle, hevoselle että huoltajalle oikea tuskien taival! Kari joutui lähtemään yksin liikkeelle ja oikein ketään ei ollut lähellä edessä tai takana. Aika yksinäistä oli. Edessä meneviä ei saanut kiinni, kun hevonen alkoi tahmailla ja takaa ei kunnollista vetoa tullut. Ugne kiristi tahtia, koska halusi saavuttaa siskonsa, joka kulki vähän edempänä. Takana tuli muutama junnu, joista ei kuitenkan suuremmin ollut hyötyä. Koko kisa on varsin tekninen ja punainen lenkki on niin mutkitteleva, että taas tuli ohiratsastuksia. Kari ei kylläkään ollut ainut, vaan varsin moni meni sekaisin risteyksistä. Lisäksi pehmeiltä vaikuttavat pohjat olivat vain pintapehmeitä ja sentin pehmeät. pölisevän hiekan alla olikin kova pohja. Ontumia tuli paljon ja väki väheni.
Pääsin ihan metsän siimekseen kinttupoluille. Mietin mielessäni, että mitenkähän ruotsalaiset hienoilla sponssiautoillaan muka niillä poluilla huoltavat. WP3 oli ensimmäinen huoltomme. Oli sovittu, että soitan, kun pääsen mestoille, jotta Kari ei jää ilman huoltoa. Ehdin ihan muutaman minuutin ennen ratsastajaa paikkaan ja Ugnen huolto teki siitä juuri lähtöä. Meillä yhteinen kieli oli pörinä ja erilaiset äänitehosteet sekä viittomat. Hyvin tulemme toimeen. Kari oli musta kiehkura jo pään päällä. Hevonen oli haluton. Ei oikein auttanut taluttelu tai huilailu. Ukko alkoi väsyä ja turhautua ja yksin on tylsää ratsastaa. Yritin piristää, mutta aika huonolla menestyksellä. Lähdin ajelemaan seuraavaan paikkaan ja ratsukko seurasi perässä. Totesin, että reitti kääntyy ja ajoin jo hetken matkaa, mutta sitten hoksasin, että kyseisessä mielentilassa Kari takuuvarmasti jatkaa pölypilven suuntaan. Näin ollen peruuttelin pari sataa metriä ja jäin viittomaan oikeaa suuntaa. Hyvä niin, sillä myöhemmin kun keskusteltiin, niin Kari totesi, että olisi ilman muuta jatkanut perässäni. Noh, tämä risteys saatiin selvitettyä.
Seuraavaksi olin menossa WP4:lle. Olin vähän ennakkoon huolissani, että kuinkahan ikinä löydän sieltä takaisin. Lisäksi teki mieli yrittää oikoa seuraavaan paikkaan. Päätin paneutua aiheeseen myöhemmin. WP4 oli täynnä tuoretta heinää ja keräilin sitä odotellessani. Uitin ämpärissä ja sainkin hyvän keitoksen aikaiseksi. Kari tuli aika verkkaisesti ja oli tosi nyreänä. Vaikeat kilometrit olivat käsillä. Hevonen söi mielellään. Pidettiin ihan pitkä tauko. Kari totesi tietävänsä, että ei saada suoritusta tälläkään kerralla, vaan homma jää kesken. Sovittiin kuitenkin, että menee reittiä pitkin tauolle ja katsotaan sitten, mitä tehdään. Hevonen vaikutti kyllä uupuneelta ja aloin pelätä, että vedetään taas yksi kaveri piippuun. Joku kuvaaja hääri siinä ympärillä ja olin tosi harmissani, että Kari ei pystynyt pitämään kehonkieltään kurissa. Huonoltahan homma näytti. Lisäksi Kari sanoi alkavansa itsekin väsyä myös fyysisesti. Tuli alas selästä ja huollettiin kaikessa rauhassa.
Olin tosi hermostunut, kun lähdin liikkeelle ja niihän siinä kävi, että tein taas muutaman kymmenen kilsan turhan lenkin. Lopulta päätin palailla takaisin tutummille seuduille sen hitonmoisen kinttupolun kautta, jota olin tullutkin. Ja tietenkin jotain junnuja tuli vastaan ja härdelli oli valmis. Ihmettelin aika paljon, että vielä tällä tasolla saattoi olla hevosia, joille vastaan tuleva auto oli paha rasti. Olin aika ärtynyt, että piti vielä vartoa parin penikan ohimarssia. Tosin olin nähnyt näidenkin huollon hortoilevan vähän matkan päässä, joten ongelmia oli muillakin.
Aikaa oli kulunut ihan julmetusti. Ajoin kuitenkin vielä seuraavaan huoltoon. Siellä haastattelin norskeja ja sanoivat, että ainakaan kymmeneen minuuttiin eivät ole Karia nähneet. Odotin vielä kymmenen minuuttia. Soitin Jakkelle, joka olikin Marin kanssa tarkissa. Ei ollut äijää näkynyt. Jonkin ajan kuluttua Jakke tuli samaan pisteeseen ja jätin hänelle vettä ja omenoita ja urkkajuomaa. Olin lähestymässä huolestumisen kattoa. Aikaa oli kulunut niin paljon, että mitenkään ei olisi voinut olla mahdollista, että ryömivät vielä reitillä. Toisaalta ei näköhavaintoa myöskään ollut. Ja mietin, että saan ihan järkyttävästi sapiskaa, jos huolto jää tekemättä tässä kohtaa. Noh, kahva edellä pehmeällä soratiellä kilpailukeskukseen. Ajoin auton parkkiin toisen sortin huoltoauton viereen. Hääsesonki kirkolla ja vieressä oli jumalaton limousine! Hengitin muutaman kerran syvään ja mietin, että mitähän mä nyt teen, hälytänkö etsintäpartion, vai mitä? Samalla soi puhelin. Outo numero, mutta vastasin. Nina soitti Gintaraksen luurista. Kari oli juuri menossa tarkkiin!! Pistin juoksuksi, sillä tarkastuskortti oli mulla. Sykettä jo mitattiin, kun syöksyliu'uin paikalle. Tällä kertaa saimme kiltin ja ystävällisen eläinlääkärin, joten uskallettiin jopa hengittää.
Syke oli 57 ennen ja jälkeen juoksutuksen. Palautumiseen oli taas käytetty 6 minuuttia. Kapillaarien täyttyminen oli parantunut, muuten kaikki ennallaan. Eli ilman muuta oli lupa jatkaa. Nina kävi varmistamassa, että emme olleet aikeissa vetäytyä. Hän vakuutti, että meillä on hyvä kortti kourassa ja tiukan linjan takia mitään A-suoria ei ollut kellään. Kari lähti vessaan ja tankkaamaan ja jäin syöttelemään hevosta. Tirautin pari kyyneltä. En tiedä tajusiko Nina sitä, että itku tuli huolesta, että jotain on tapahtunut. Ei niinkään siitä, että olin jälleen kerran eksynyt. Tietenkin se harmittaa, että pienikin ylimääräinen kierros tarkoittaa sitä, että ei ehdi huoltaa, mutta koko setti oli taas sekaisin. Kari oli jättänyt puhelimen pois, kun vähensi vaatetta ja sen takia kommunikaatioketju katkesi välittömästi. Mutta olin tosiaan ollut peloissani siitä, että jotain on mennyt totaalisesti pieleen. Joten kyyneleet tulivat helpotuksesta. Ei niinkään uupumuksesta, jännityksestä tai kisaan liittyvistä paineista.
Nyt oli 10 min enemmän aikaa. Jugurttipommi ja boosteri laitettiin menemään. Wierusz söi tarjotut pöperot ja joikin vähän. Sotki mun hiukset ja käsivarret mukavasti. Sitten vähän taas käveltiin ja nappailtiin tuoretta. 10 min ennen starttia laitettiin hevonen valmiiksi. Samoilla huovilla ja vöillä mentiin, sillä lenkki oli ollut niin hidastahtinen, että ei ollut kunnolla edes hevosella ollut hiki. Olivat käyttäneet 2:15 aikaa 26km:n lenkkiin! Laskeskeltiin, että aika kyllä riittää, joten edellisen vuoden kauhukuva ei tulisi toistumaan. Kari alkoi jotenkin jo itsekin uskoa siihen, että tulos on edelleen mahdollinen. Piristyi vähän, vaikka kroppa oli hapoilla.
4. lenkki
Kaikista pahin lenkki oli vasta edessä. Puuduttavan yksiviivainen mitätön pätkä, mutta kyllä se otti aikaa! Mulle helppoa, sillä ajoin vain WP8:n alueelle ja hengailin siellä. Olisin voinut tehdä vaikka polskit ja pestä autoa sekä ottaa aurinkoa. Seurustelin kuitenkin jälleen norskien kanssa. Arild jännitti niin, että kynsiä ei ollut enää ollenkaan jäljellä. Kari oli yhtä turhautunut taas, kun saapui ekalle tauolle. Mua alkoi jo ärsyttää mökötys ja kitinä. Lenkin haastavuus tuli nyt siitä, että oli paljon vastaantulevaa liikennettä ja se ei ollut hevosen mieleen, joka kerta piti neuvotella. Vielä lisäksi yhdeltä tilalta oli päässyt työhevonen irti ja se olisi mielellään lähtenyt kaverinsa matkaan maailmalle. Otti aikansa ennen kuin mummeli sai kamalan palatuksen saattelemana hevosen jälleen kiinni. Muutaman minuutin Kari edellä kulki yksi nuori norjalainen, mutta juuri sen verta kaukana, että hänestä ei vetoapuja ollut ja hänenkään hevosensa ei ilmeisesti edennyt kovinkaan vauhdikkaasti. Ikuisuudelta kestäneen ajan jälkeen sapuivat takaisin tauolle. Mikään ei ollut muuttunut, mutta toki kilsoja oli taas saatu mittariin. Viilennettiin kunnolla ja tsempitin sen, minkä pystyin ja lähetin ratsukon viimeiselle viiden kilsan pätkälle ennen seuraavaa taukoa.
Jälkikäteen kun tutkailin tuloksia, niin en voinut olla nauramatta, kun huomasin, että ratsukko käytti neljään ensimmäiseen lenkiin lähes minuutilleen saman ajan matkan pituudesta riipumatta. Oli sitten matka 30km tai 18km, niin aikaa kului 2:10. Palautuminenkin oli lähes joka kerta 6 min. Samaa kaavaa noudatteli myös neljännen lenkin statistiikka. Syke oli neljännen lenkin jälkeen 57 ja samat lukemat saatiin myös juoksutuksen jälkeen. Tällä kertaa oli onnea eläinlääkärin suhteen ja saatiin ihana ja aina niin ystävällinen Wojciech. Hevosen henkinen ja fyysinen tila oli arvioinnin mukaan parantunut. Homma oli nopeasti ohi ja pääsimme tauolle ja valmistelemaan hevosta uusintatarkastukseen, joka suoritettaisiin vartti ennen lähtöä. Olaug ja Ole kävivät tsempittämässä ja vitsailimme tietenkin koko porukan voimin Karin kustannuksella. Kari sanoo itkevänsä kuin mies ja ehdottelimme Olen kanssa, että litra vodkaa iv. saattaisi nyt olla paikallaan.
Hevosen annettiin syödä ja juoda. Valmistettiin jugurttipommi ja boostattiin vielä kertaalleen. Taluttelin hevosta taas rehevän kasvuston alueella, että se sai syödä halunsa mukaan ja pissailla. Kari tankkasi itseään. Kävimme uudessa tarkastuksessa. Nyt saimme mitään puhumattoman venäläisen nuoren naislääkärin. Oli aika tiukka tapaus ja ainut, joka sai selän reagoimaan ja meidän mielestämme kynsiä apuna käyttäen. Oli nuiva ja kun kysymällä kysyin, että saadaanko jatkaa, niin jotenkin puhahtamalla antoi myöntävän vastauksen. Arvioinneissa oli tapahtunut jotain ihan pientä muutosta, mutta edelleen jatkettiin varsin hyvin paparein. Kuivumista oli havaittavissa, mutta muuten kaikki oli hyvin.
5. lenkki
Jankuttelimme toisillemme, että vaikka mikä olisi, niin nyt tulos otetaan ja aika riittäisi varsin hyvin. Vikisin Jakkea avuksi huoltamaan. Sovittiin, että minä menen WP ykköselle ja Jakke WP kasille. Sovittiin myös, että soitan, kun ratsukko on ohittanut paikkani, niin Jakke voi lähteä kohteeseen. Nina sanoi laittaneensa puhelimeni kameralaukun sivutaskuun. Nappsin laukun kantoon ja harpoin autolle. Kaivelin ajaessani kännykkää ja sain todeta, että eihän sitä missään ollut. Aikaa ei ollut palata, joten ajattelin, että pyydän Karia soittamaan Jakkelle, kun jatkaa luotani matkaa.
Löysin oikean risteyksen ja kun vähän matkaa ehdin pöllyttää hiekkatietä, niin vastaan tuli auto. Totesin sen Annelien huotoautoksi. Moikkasimme isosti, mutta juuri kohdalla kuski veivasi ikkunan auki. Tein vastaavan eleen ja ukko huusi, että "you are too late!" Olin ihan, että "really??" Kyllä, näin kuulemma oli. Kari oli ottanut peesit ja painelivat Annelien kanssa kahtakymppiä kohti seuraavaa huoltopaikkaa. Ei muuta kuin Rangeri ympäri ja vauhdilla taas "motarille", jossa sai pelätä poliisisaattuetta. Mietin, että mitähän mä nyt sitten teen, mutta päätin, että ajan itse suoraan seuraavaan huoltoon. Ajoin kuin hullu. Ole tuli taas vastaan ja vilkuttelimme ja morjenstelimme kaikin keksittävin keinoin. Olin vähän ajatellut, että Kari saattaa pelata homman siten, että tulee Olaugin kanssa yhtä matkaa maaliin. Olimme toki huomioineet, että nyt oli vetoapua tarjolla, kun pitkä matkan menijät lähtivät kaikki aika pian Karin perään samalle lenkille.
Vikalle huollolle ajaessani meinasin päästää taas ajatukset lentoon ja ehdin hetken miettiä, että olisiko tämä nyt tässä. Nopeasti karistin ajatukset päästäni ja keskityin kyseiseen hetkeen. Hiekkateille päästyäni painoin vaan lisää kaasua ja vähän ennen huoltopistettä tuli Annelien huoltoauto taas vastaan. Toivoin mielessäni, että Kari olisi jättäytynyt jo porukasta. Noh, kun savuin pisteeseen, niin Kari oli jo siellä. Olivat kuulemma juuri saapuneet. Eli vielä viimeinenkin huolto meni niin, että saavuimme paikalle samaan aikaan. Nyt ei ollut kiirettä. Rauhassa huollettiin ja käytiin tilannetta läpi. Kaikki oli hyvin. Hevonen oli pirteä, äijä romuna, mutta mieleltään virkeä hänkin. Annelie oli mennyt menojaan hetkeä aiemmin ja vielä Sara Henriksson oli pyyhkäissyt ohi. Oli toki kysellyt kuulumiset ja toivottanut onnea lopulle matkalle. Muita ei tullut ja Wierusz hölkötteli ihan reippaasti maaliin asti. Painoin raskaalla kaasujalalla takaisin maalialueelle. Nyt jo mietin, että huh huh, tämän jälkeen mun hommat on kutakuinkin tehty. Vähän jo silmissä kirveli, sillä tässä vaiheessa vaikutti varsin hyvältä.
Tällä kertaa ei maalissa nähty suurta tuulettelua, mutta kannustus oli kovempaa maalilinjalla, kuin koskaan ennen. Ja aiheestakin. Otin ratsukon vastaan. Tehtiin rutiinit. Palauttelu vei aikaa viitisen minuuttia. Koko porukka oli auttelemassa. Mari piti hevosta, Jakke antoi jykevää taustatukea, Kari mittaili sykettä ja me Saaran kanssa valeltiin vettä kaulalle. Kun seyke oli 60, niin lähdettiin tarkastukseen. Se oli 60 myös mittauksessa. Kaikki muut kohteet noudattelivat aiempaa linjaa. Eläinlääkärit tarkastivat äänestyksensä ja iso käsi ojossa Jan Erik tuli onnittelemaan. Mä pirautin tietenkin itkut ja pyytelin sitä anteeksi. Muutama toimitsijakin siinä pyyhki silmiään. Tuttuja naamojahan jo moni on ja ymmärsivät luonnollisesti sen helpotuksen ja onnen, mikä väsymyksen ja rasituksen lisäksi velloi sisällämme. Halimme siinä toisiamme ja toimihenkilöitä. Jopa kättelimme vähän jäyhät eläinlääkärit.
Kun lähdimme kävelemään pois tarkastuksesta, niin pillitin tietenkin vähän lisää ja juoksutussuoran päässä oli Ugne, joka hali ja poskisuukotti meidät molemmat. Paljon oli taputtelijoita ja onnittelijoita. Nina tietenkin kaappaamassa rutistukseen ja moni, moni muu. Voi olla, että tätä ei enää toista kertaa tule koettua. Kolme vuotta on haettu 120km:n suoritusta ja vaikeaa se oli nytkin. Mutta tänään oli tähdet kohdillaan ja palikat oikeissa paikoissa. Muutama juttu oli tosin tehty piirun verran aikaisempaa huolellisemmin ja ehkä juuri siitä syystä nyt saatiin se, mitä on pitkään haettu.
Kun meitä vielä juhlittiin, niin tytöt ja Jakke olivat lyöneet palauttelualueen nippuun. Mä otin hevosen talutukseen ja Kari alkoi kantaa kamoja autoon. Nopeasti oli leiri purettu. Tunnin verran pidin hevosta pienessä liikkeessä. Saara laittoi savet ja vähitellen vietiin hevonen talliin ja laitettiin se yöpuulle. Kun kello oli kahdeksan, niin istuin autossa ja nappasin migreenilääkkeen ihan varmuuden vuoksi. Ajoimme hotellille ja otimme lämpimät suihkut.
Iltajuhlaan tultiin akateemisesti hieman myöhässä. Puheita jo pidettiin. Löysimme paikkamme Annen ja Heigon pöydästä. Pian oli aika rosvopaistin. Mulle ei oikein maistunut ja lähdin vielä tsekkaamaan hevosia ja kantamaan vesiä, lisäilemään heinää ja kiittämään niitä kovasta suorituksesta. Tallissa oli ihanan raukea fiilis. Olisin voinut viettää siellä vaikka koko yön. Karikin tuli moikkaamaan kavereita.
Palasimme juhlatalolle. Vaihdoimme Olen ja Olaugin pöytään. Sain vähän kyseenalaisen vinkin kuorsausta vastaan. Muutenkin juttu oli väsynyttä. Ennen puolta yötä alkoi porukka vetäytyä. Kävimme kiittelemässä järjestäjiä ja kanssakilpailijoita ja pujahdimme yön viileyteen. Ajelimme kiertotietä hotellille, että emme jäisi poliisin rysään. Vielä käytiin vähän kisaa läpi pehmeässä sängyssämme ja yhdeltä taisi tasainen tuhina jo kuulua. Nyt en nähnyt edes unta. Levollinen uni valtasi pään ja kropan, jotka olivat molemmat olleet päivän mittaan kovilla.
Sunnuntai
Kuudelta taas heräilimme. Aamupala nautittiin kaikessa rauhassa. Mulle ei oikein uponnut. Kiirehdimme tekemään aamutallia. Hevosilla oli vähän turvotusta jaloissa. Kurkin tallin muut hevoset ja totesin, että ihan samaa vaivaa oli kaikilla muillakin. Otin Wieruksen talutukseen ja hetken päästä pehmeys oli sulanut. Liike oli hyvä ja hevonen vaikutti muutenkin asialliselta. Yön aikana vettä oli mennyt aika hyvin, joten kaikki tuntui olevan kohdillaan.
Puoli yhdeksältä hevonen sai satulan ja ratsastajan selkäänsä. Kari ehti pienen hetken verkkailla, kun oli aika siirtyä palkintojenjakoon. Hienolta näytti, kun iso määrä puunatuilla hevosilla tyylikkäissä vaatteissa ryhmittäytyivät ympyrälle. Luokka kerrallaan ratsastajat saivat palkintonsa ja ruusukkeensa. Tunnelma oli hyvä ja keli hieno. Kun seremoniat olivat ohi, niin kuvaajia oli kaikkialla. Tämän jälkeen vasta kuhina alkoikin, kun kaikki kiirehtivät pakkaamaan tallista tavaroitaan. Yksi kerrallaan autokunnat poistuivat paikalta. Tallipiha hiljeni yhtä nopeasti, kuin oli herännyt henkiinkin. Kaikkialta kuului hyvästelyjä ja vilkutteluja. Hei, hei, kunnes taas vuoden päästä tavataan. Niin se vaan menee. Mekin löimme kamat nippuun ja pollet autoon. Aika oli jättää Kurtuvenai ja suunnata kotiin.
Ajomatka sujui kilpailua analysoiden ja uusia suunnitelmia tehden. Mietittiin, keitä kaikkia saimme tästä kiittää. Moni on tukena ja apuna. Jokaiselle heistä kuuluu pieni palanen suorituksesta. Ison porukan yhteistyö tuottaa palapelin tavoin tuloksen silloin, kun se on tullakseen. Tällä kertaa olimme onnekkaita ja helppo on kiittää kaikkia niitä, jotka ovat tukeneet ja kannustaneet ja olleet osana tiimimme tekemistä. Heitä on paljon ja heidän apuaan olemme saaneet myös silloin, kun mikään ei ole onnistunut.
Laskeskeltiin myös, että tämä taisi olla neljäs satakakskymppinen, minkä suomalaiset ovat tämän kauden aikana suorittaneet. Ei siis täysin mitätön suoritus ja sen moni ulkomaalainen ystävämmekin on noteerannut. Onnitteluja ja tsempityksiä on tullut paljon sähköpostitse, tekstareina, fb:n kautta ja tietenkin ihan livenä. Kiitos niistä kaikista. On huikeaa huomata, että ihmiset osaavat aidosti iloita myös toisten onnistumisesta. Kaikilta se ei onnistu ja heitä vähän säälin. Elämän suola ja sokeri on se, että kykenee myötäelämään. Ilman sitä taitoa ihmisestä tulee helposti katkera omaa napaansa tuijottava olento. Töitä on paiskittu niin paljon ja juttuja kehitelty yhdessä ja erikseen, että tämä hetkellinen onnistumisen ja ilon tunne meille nyt ehkä kuitenkin suodaan. Ilman sarvia ja hampaita.
Ehdittiin käydä vielä satamassa vähän kauboilla ja kun laivaan ja hyttiin päästiin, niin filmi katkesi heti. Puolen yön jälkeen olimme kaupungissa ja siitä tunti, niin jo omassa sängyssä. Dottie tuli kainaloon ja elämä tuntui aika hyvältä.
Muutaman päivän päästä
Kun euforia on laskeutunut, niin on ollut mahdollista miettiä asioita vielä tarkemmin. Ilman muuta on selvää, että Karin pitäisi ennakkoon tutustua paremmin hevoseen, jolla on tarkoitus kisata. Eli enemmän yhteisiä kilsoja alle. Nyt on kuitenkin hyvä, että Kari kengittää itse ja myös monesta muusta valmistautumiseen liittyvästä on puhuttu ja sovittu yhdessä. Tälläkin kertaa oli muutama juttu, joka tehtiin vähän aiemmasta poiketen ja ne varmasti vaikuttivat lopputulokseen. Joka kerta oppii jotain uutta.
Jostain syystä Kari jännitti tosi paljon kilpailua jo monta päivää ennen h-hetkeä. Ja jännitys ilmenee kiukutteluna, joka taas johtaa suukopuun ja riitaan. Tietenkin tähän oli taas ladattu paljon odotuksia ja aina on olemassa omien toiveiden lisäksi ympäristön tuomat paineet. Kummallisen paljon ne vaikuttavat. 120km tulosta on haettu niin kauan, että olemme kai jo vähän itsekin alkaneet ajatella, että se ei tule ikinä. Henkistä kanttia näin pitkässä suorituksessa vaaditaan paljon ja murtuminen oli kyllä hyvin lähellä. Tämän tuloksen jälkeen paineet varmasti kuitenkin helpottavat. Väkisin rutistaminen toivottavasti jää nyt pois.
Kahdestaan reissaamisessa on puolensa, mutta tarvittaisiin aina ehdottomasti edes kolmas tyyppi mukaan, johon voidaan täysin luottaa ja on tuttu tyyppi. Lisäksi on ihan selvä juttu, että näille ulkomaan reissuille tarvitaan jojo mukaan. Kun vaan löytyisi henkilö, jota homma kiinnostaa ja jonka kaikki kilpailijat kelpuuttaisivat.
Paljon oli jäänyt taas tavaraa kotiin ja paljon oli tietenkin myös turhaa tavaraa mukana. Vähän vieläkin tarkemmin pitäisi siis miettiä, mitä tarvitaan ja mitä ei.
Ystävien ja verkoston tuki on sanoinkuvaamattoman merkittävä. Myös jälkipuinnissa on hienoa pyöritellä asioita hyvän possen kanssa. Yksin puurtaminen on puisevaa. Jakaminen huipentaa tekemisen.
Hevosen juominen on ikuinen mysteeri. Siihen pitäisi vielä keksi konsteja, niin ei tarvitsisi stressata aina. Tiinan taulukko on hyvä apu seurannassa ja sitä pitää ehdottomasti käyttää jatkossakin. BOT on erinomainen kaveri. Kylmäyssuojien kylmääminen on myös haaste ja siihen täytyy jotain kehittää. Norskeilla oli siihenkin jännä viritys. Eli kaikkea pientä on vielä viilattavana.