Ennakkotunnelmat
Heinäkuussa ratsastettiin Padise Endurance Festival I. Suomalaisia oli silloin hyvä joukkia mukana tapahtumasta. Me olimme juuri menettäneet Urhon ja ehkä vähän sen megaikävän tapahtuman vaikutuksesta Tanja ja Sarakaan eivät lähteneet kisaan tuolloin mukaan. Sara päättikin sitten osallistua SM-kisoihin ja niistä nasahti ykköspallipaikka vähän yllätyksenä. Nyt alkaa kauden päätapahtuma, eli PM-kisat, olla lähellä mutta ajateltiin silti hakea vielä yksi 80 km ennen sitä. Näin ollen Sara alkoi hoitelemaan kisajärjestelyjä ja itse päätin lähteä ihan paikan päälle katsomaan toimintaa. Jotain apuakin minusta saattaisi olla ja näkisin samalla kilpailukeskuksen, jossa toden näköisesti kisataan tulevaisuudessakin.
Sara meni iskä Töppersin kans
sa lahden yli jo torstaina. Aamulla lähtivät ja jossain vaiheessa päätyivät venuelle. Sielläpä ei vielä ollut paljon muuta kuin iso pelto ja tajuton määrä lampaita kilikellot kaulassa. Saralla pinna kiristyi, kun kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja varisinkin luvatut aikataulut pitivät todella huonosti, jos ollenkaan. Saivat kuitenkin kartat ja ehtivät tehdä hyvin tutustumisen reitteihin ja kellotaa siirtyät huollosta toiselle ja venuelle. Kovasti oli puuhaa, niin kuin aina ja löysivät läheltä vielä yöksi majapaikankin.
Aamulla Sara kävi ratsastamassa ja lampaat aiheuttivat tykytyksiä sekä ratsastajan että ratsun sydämissä, mutta muuten hevonen tuntui ja näytti ratsastajansa silmään hyvältä. Satunnaisesti satoi vettä ja Saraa huolestutti lähes kaikki maailman asiat taivaan ja maan väliltä. Pisteltiin viestejä menemään pitkin päivää ja ei ollut vaikea aistia nuoren ratsastajan ärtymystä vähän kaikkeen. Rekisteröityiminen kuitenkin onnistui ja vähän yli kolme tuli ja viesti, että lähtölupa ansaittu. Olivat menneet ohjeeni mukaan kärkikahinoissa tarkastukseen. Ihopoimu oli ollut 2, mutta muuten kaikki niin kuin pitikin. Mukana oli 22 ratsukkoja. Määrä oli varmasi pettymys meille kaikille. Mutta toisaalta, jos siellä olisi ollut 100 ratsukkoa,niin sitten olisi jännityskin ollun monin verroin suurempi.
Reittiselostuksen alkamisen kanssa oli myös säätämistä, mutta sekin tuli pidettyä. Mitään ihmeellistä ei ollut, mutta muutama asia suomalaisittain oli naurattanut. Kuten esimerkiksi se, että jos hevoselle sattuu jotain, niin sitä ei saa jättää yksinään metsään ja poistua paikalta. Tätä asiaa oli korostettu moneen kertaan. Pintapuolisiahan nuo kv-selostukset aina ovat. Ei tosiaan selosteta jokaista risteystä, monttua tai siltaa. Selväksi tuli, että reiteillä ei saanut ajaa ja vesisade oli pehmentänyt pohjia vähän liikaakin. Maltti tulisi olemaan valttia!
Reittiselostuksen jälkeen Sara laitteli vielä Hepun yöpuulle ja lähtivät sitten etsimään meidän majapaikkaamme. Se löytyi, mutta vähän oli vaikeuksia sisäänkirjautumisessa. Jouduin soittelemaan ja selvittämään, että olen tulossa kovaa vauhtia ja Tallinnassa, mutta tyttö pitäisi päästää sisään. Pienen neuvottelun jälkeen homma selvisi. Olin oletettua nopeammin Laitse Castlen pihalla. Sisäkön asuun sonnustautunut tyttö otti sekoillen meidät vastaan. Sanoi olevansa kuoleman väsynyt. Ja näyttikin siltä. Saran mielestä paikka oli vähän creepy. Saatiin kuitenkin muodollisuudet hoidettua ja koska korttilukioja oli dead, niin käteinen pelasti jälleen kerran. Lopulta päästiin kipuamaan kattohuoneeseemme. Oli ihan asiallinen majapaikka, kuten kuvasta näkyy. Käytiin vielä päivää läpi ja kerrattiin kisan tavoitteet sekä keinot, miten tavoittesiin päästäisiin. Ennen yhtä taisimme simahtaa. Sara kai nukkui vähän huonommin ja puheli ainakin unissaan, mutta itse nukuin hyvin. Molemmat kärsimme huoneen kuumuudesta. Helteinen ilma oli noussut yläkertaan ja hiki päässä olimme nukkuessammekin.
Kisapäivä koitokset
Hotelli ei luvannut tarjota aamiaista meille viiden jälkeen, joten heräsimme sitten vasta puoli kuusi ja sisäkkö tuli avaamaan meille sentään ulko-oven kuudelta. Olin saanut ajopelistä ohjeet, että ykkönen on vähän jäykkä. Mun mielestä koko pirssi oli vähän jäykkä, mutta ratti kääntyi molempiin suuntiin ja auto liikkui eteen että taakse. Joten lämä pohjaan ja kohti Padisea. 25 minsaa meiltä meni matkaan. Tiellä ei ollut liikennettä väisteltäväksi. Yksi kissa taisi luikkia alta pois. Sää oli painostavan lämmin ja tienoot verhosi paksuhko sumu. Maisema oli melko kaunis maalaismaisema ja korkeuserot olivat muutaman metrin luokkaa. Ennakkoon arvelin, että kisa tulee olemaan kovavauhtinen. Olimme katsoneet tarkkaan muut osallistujat ja miettineet vähän mitkä ratsukot lähtevät vetåmään ja mitkä voisivat olla itselle sopivia matkakumppaneita. Mihinkään älyttömään vauhtileikkiin ei ollut tarkoitus lähteä vaan edetä n. 15 km/h vauhdillä ja ennen kaikkea pitää keskisyke tietyssä haarukassa. Ja toivoin toki nousujohteista menoa niin sijoitusten kuin vauhtienkin suhteen.
Vähän siinä saattoi olla pientä kireyttä ilmoilla, mutta ratsastaja saatiin ihan ajoissa selkään ja verkkaamaan. Kävelin hetken vierellä ja juttelin niitä tavanomaisia juttujani. Rauhoittelua ja kannustusta se yleensä tässä vaiheessa on. Heppu vaikutti aika normaalilta. Sehän ei ole mikään sähikäinen, mutta ihan hereillä tuntui olevan. Pelkäsin vähän muutamien ratsukoiden lähtevän tuhatta ja sataa, mutta startti oli aika maltillinen. Kahdeksan ratsukkoa pinkaisi oikeastaan ihan yhtä tahtia reitille pehmeähköä peltoa pitkin ja kaksi jäi jo alkumetreillä sovinnolla pitämään perää.
Olin ennen starttia ehtinyt käydä moikkaamassa tuttuja toimareita ja kilpailijoita. Olimme kaikki odottaneet vähän suurempia kisoja ja tilaa olisi ollut vaikka sadalle ratsukolle. Mutta ilmeisesti EU ja muutama muukin taho ovat tukemassa toimintaa ja kisoja Padisessa tullaan varmasti järjestämään jatkossakin. Puitteet ovat suhteellisen hyvät. Lähtölinja ja maalilinja antoivat mahdollisuuden seurata ratsukoiden etenemistä hetken aikaa ennen kuin pujahtivat metsän siimekseen. Kartta oli ilmakuvatyyppinen ratkaisu, mutta kyllähän siitäkin selvää sai. Reittiselostus oli ollut tavanomaisen ylimalkainen, mutta Sara oletti pysyvänsä reitillä ja minä sekä mamma ja pappa Töppärä tungimme pakuun ja lähdimme reitille. Äiti pistettiin takaluukkuun ja huhuili sieltä pienen räppänän kautta. Ajeltiin n. 25 km:n kohtaan. Paikka löytyi luonnollisesti helposti, sillä huoltoauto oli käynyt paikat ennakkoon katsomassa ja kellottamassa siirtymisiin vaadittavat ajat.
Reitin varrella oli sopivasti kylmiä asemia ja olin kehoittanut Saraa juottamaan niissä reippaasti, jos vaan maistuu. Ratsastaja oli vähän huolissaan, kun tuttua huoltoa ei ollut mahdollista tarjota kovinkaan usein, mutta juteltiin jo edellisenä iltana, että eihän häntä kotonakaan kukaan huolla 30 km:n treenilenkeillä. Kun vettä on tarjolla, niin sillä kyllä pärjää. Harmi vaan, että saavien luona Sara ei vielä tohtinut röyhkeästi tunkea ämpäreille vaan jäi vähän aina rungin ulkopuolelle.
Ehdittiin nähdä 120 km:n menijät ja siitä sain hyvän vertailuajan, että puoli tuntia myöhemmin pitäisi myös 80 km:n luokka vilahtaa ohi. Ja näin kävikin, että aika tarkalleen puolta tuntia myöhemmin pitkän suoran päässä näkyi ratsukoita ja kameran putken läpi tunnistin, että Sara oli siinä porukassa mukana. Nappasin viilennyspullon ja harpoin vastaan. Sara hakeutui oikeaan reunaan, otti paikkansa porukassa ja nappasi näppärästi huuhtelupullon. Heppu ehti saada ensimmäisen viilennyksen ennen kuin ennätti juottopaikkaan. Juoma ei maistunut, eikä ollut maistunut kylmäasemallakaan. N. 25 km oli taittunut puoleentoista tuntiin, eli vauhtia oli 16km/h, joka oli vähän ehkä yläkanttiin, mutta toisaalta porukan mukana kannatti pysytellä niin pitkään kuin mahdollista. Kun lähdettiin pois paikalta, niin Jouni mainitsi nähneensä karhun paskat huoltoalulleea. Niin korvessa siis oltiin.
Tehtiin vielä toinen nopea huolto ja sitten siirryttiin venuelle. Välillä satoi kaatamalla ja välillä paistoi aurinko ja maa höyrysi kun kosteus nousi ilmaan. Sara kertoi myöhemmin, että välillä hän oli virolaisporukkaa edellä ja välillä perässä. Yritti ratsastaa tasaisesti, mutta kilpakumppani harrastivat melkoista poukkoilua ja tämä toki tiedettiin jo entuudestaan. Maalialueelle seitsemän ratsukkoa tuli kutakuinkin yhdessä. Sara hypähti kuitenkin hevosen selästä alas ja talutti pehmeän loppusuoran. Siinä jäivät vähän, mutta eivät merkittävästi. Aloimme valmistella Heppua tarkastukseen, mutta meitä oli vähän liikaa ja Saran pinna alkoi kiristyä. Muutenkin ratsastaja oli vähän äreänä. Ei ollenkan iloisena itsenään ja tekemisessä oli aavistuksen verran väkinäinen klangi. Varmaan oli vähän outokin tilanne, kun mukana oli huomattavan kovia kisaajia. Homma ei mennytkään ihan niin helposti kuin kotona. Ja jos joku vielä ihmettelee, että miksi sinne ulkomaille pitää lähteä, niin tässä on juuri se syy. Taso on ihan toinen heti kun mennää kotimaan rajojen ulkopuolelle.
Viidessä minuutissa hevonen saatiin kuitenkin tarkastusalueelle. Sara käveli vähän liian reippaasti portilta eläinlääkärin luo. Se olikin vähällä kostautua, sillä mittauksessa syke oli 64. Kuivumisen merkkejä oli havaittavissa ja oli odotettavissakin, sillä hevonen ei ollut 38 km:n lenkin aikana juonut. Muutenkin hevonen oli vähän mun makuun vaisumpi kuin olen sitä yleensä nähnyt. Jälkikäteen mietimme, että laiduntaminen varmasti vähän pehmentää parasta terää. Mutta kuitenkin olen sitä mieltä, että kesällä hevosten pitää saada laitumella olla. Niin tai näin, palautuminen otti kolmisen minuuttia enemmän aikaa kuin kärkiratsukolla. Porukka hajosi hetkeksi. Muutama ratsukko lähtikin sitten toiselle lenkille todella raivokkaasti. Eka lenkki oli menty kuuttatoista ja puolta. Reitit olivat yllättävän hidaskulkuisia, joten odotettavissa oli, että loppulenkeillä vauhti ei ainakaan kiristy. Varsinkin kun alkoi näyttää aika selvästi siltä, että ratsastusseuraa ei enää kamalasti ollut tarjolla. Ennakkoon oltiin kaavailtu, että alku rauhassa ja sitten kirrataan, mutta nyt kävi näin.
Seuraava lenkki oli 22 km pitkä. Eka huolto otettiin n. 8 km:n kohdalle. Kärkeen oli eroa nyt viitisen minuuttia ja se vaikutti olevan kasvamaan päin. Kärjessä viisi hevosta kisaili keskenään ja sen myötä heidän vauhtinsa titenkin pysyi reippaina ja hevoset vaikuttivat korskeilta. Heppu eteni omaan tahtiinsa. Vähän Sara sai sitä aina pyytää lähtemään liikkeelle. Positiivinen juttu oli, että hevonen oli juonut reitin varrella olevasta saavista. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Huollossa se otti muutaman kulauksen. Sara teki pienen perhoslenkin ja huollettiin uudelleen. Hevoselta otettiin kuolaimet pois, jos juominen kiinnostaisi enemmän.
Vielä tehtiin toinen huolto lenkin loppuosalla. Hevonen oli taas juonut jonkin verran saavista. Olin aavistuksen huolissani edelleen kuivumisesta. Sykkeet olivat pysyneet hyvässä haarukassa ja lähtivät heti laskuun kun hevonen seisahtui. Heppu oli saanut liikkeestä kakkosta ja yritin sitäkin tiirailla tarkasti, mutta en havainnut huomautettavaa sen enempää juoksutuslinjalla kuin maastossakaan. Olin siltikin aika mietteliäs kun katselin ratsukon menoa ja siirryimme takaisin kilpailukeskukseen. Välillä taas satoi rankasti vettä. Ilmankosteus oli melkoinen ja lämmintä lähemmäs 25 astetta. Melkein voisi sanoa, että pahin mahdollinen keli kilpailla kestävyysurheilussa. Ainut hyvä puoli tässä oli, että kylmä ei hevosille varmasti päässyt tulemaan missään vaiheessa.
Kierroksen loppumatkan ratsukko eteni aika lailla samaan tahtiin kuin kärkikin. Lopussa oli vähemmän metsäosuuksia, joita Sara myös arkaili snadisti, koska eivät ole treenanneet sellaisella pohjalla. Ratsastaja talutti taas hevosta viimeiset sata metriä. Olimme sopineet, että minä nappaan satulan pois ja vien sen taukopaikalle. Sitten siirryn juoksutuslinjan päähän katselemaan toimintaa. Tiimi on tottunut pärjäämään kolmisin, joten rauhoitettiin tilanne siten, että ovat kolmisin. Homma ei tapahdu ehkä kamalan nopeasti, mutta ei ainakaan ole hevosta häiritsevää hässäkkää ja hälinää ympärillä. Palautuminen vei taas viitisen minuuttia ja jälleen Sara käveli portilta eläinlääkärin luo mun makuun liina nopeasti, syke jälleen 64. Perusteli sitä sillä, että muuten joutuisi nyppimään hevosta ja sekään ei tietenkään näytä mukavalta. Juoksutuksen olisi saanut mennä reippaammin. Siitä tuli taas kakkosta. Sieltä napsahti muutama muukin B/2. En ollut kovinkaan ilahtunut, mutta toisaalta olin pelännyt kuivumista siinä mittakaavassa, että matkanteko tyssää. Arvioinnit eivät olleet hyvät, mutta kun tarkistin muiden ratsukoiden arvioinnit, niin siinä valossa ne olivat ihan ok. Linja ilmeisen tiukka. Kirjaukset olivat menneet sotkuun ja julkisuuten laitetut arvioinnit eivät olleet kyllä samat, mitä saatiin tarkastuksessa.
Hevosen annettiin tauolla syödä vetistä mössöä ja sateen kastelemaa tuoretta ruohoa. Se söi halukkaasti ja mm. suolistoäänissä ei ollutkaan mitään huomautettavaa. Kuten ei lihaksistossakaa. Kuivuminen ja liike olivat eläinlääkärin mielestä heikoimman kohdat. 15 minuuttia ennen starttia hevonen vietiin kaikille pakolliseen uusintaan. Eläinlääkäri vaihtui ja niin myös arviot. Nyt liike olikin taas 1 ja muutenkin aiemmin alemmat arvot olivatkin nyt parempia. Eli aika huojentunein mielin saimme jatkaa hommia. Se oli kuitenkin selvää ,että ratsastamalla kärkeä ei enää saataisi kiinni, mutta toisaalta takaakaan ei ollut kukaan tulossa uhkaamaan, joten rauhallisella menolla voisi varmistaa seitsemännen sijan ja sen myötä tietenkin hyväksytyn suorituksen. Toisen lenkin vauhti oli hiipunut alle 15 km/h. Viiden minuutin palautumiset laskivat keskinopeutta myös selkeästi. Ideaalia olisi aina päästä suoraan tarkastukseen, mutta näissä sääolosuhteissa ja upottavan maalisuoran jälkeen se ei tällä kertaa ollut mahdollista. Tästä jouduttiin tinkimään.
Lähdin taas pistämään ratsukkoa liikkeelle. Annoin ohjeen, että jos ei hevonen lähde mitenkään ampumalla lennokkaasti liikkeelle, niin sitten lähtee juuri sitä vauhtia kuin hevonen haluaa mennä. Eli ei mitään turhaa hoputtamista. Jo edelliselle lenkille pistin sen taputtamalla matkaan, mutta vähän tahmeaa liikkeellelähtö oli. Seurailin katseellani menoa ja ilokseni hetken taaperruksen jälkeen hevonen alkoi liikkua innokkaammin. Vaikka menestys olisi tietenkin aina ihanaa, niin olin moneen kertaan teroittanut Saralle, että nyt mieluummin otetaan se tulos kuin lähdettään havittelemaan kuuta ja tähtiä taivaalta. Tänään ei ollut se päivä. Ja kun virolaisia ratsukoita katseli, niin siihen päivään kuluu vielä vähän aikaa.
Kolmas kierros oli sama 22 km kuin edeltäjänsäkin. Sara ratsasti sen puoleentoista tuntiin, eli seitsemän minuuttia kakkoskierrosta hitaammin. Se olikin ihan järkevästi tehty, sillä mitään voitettavaa ei ollut, hävittävää ainoastaan. Ja takaa ei tullut välitöntä uhkaajaa. Kärki veteli viimeisen lenkin yli kuuttatoista ja n. 10 minuuttia Saraa ja Heppua nopeammin. Mutta positiivista oli se, että virolaiset joutuivat käyttämään lähes koko puoli tuntia palautteluun, kun Heppu vietiin maaliintulon jälkeen tarkastukseen reilun seitsemän minuutin jälkeen. Katselin juoksutuksen silmä kovana ja eihän se nyt maailman lennokkainta ollut ja olin toki pyytänyät Saraa ravaamaan niin kovaa kuin kintuista pääsee. No ei ilmeisesti päässyt kovempaa. Kehonkieli kuitenkin kertoi kaiken ja tuomariston onnittelut sinetöivät homman. Tuloshan sieltä nasahti ajalla 5:25:30 (15,115 km/h) ja seitsemäs sija, joka tarkoitti myös pientä rahapalkintoa ja sitä, että Liettuaan voitiin alkaa valmistautua kaikessa rauhassa.
Kun Sara asteli pois tarkastusalueelta, niin olin ensimmäisenä onnittelemassa. Tämä tulos oli merkitykseltään todella suuri. Sara oli monen asian kanssa ihan uudessa tilanteessa ja ne kaikki tilanteet saatiin hoidettua. Seuraavaan kisaan lähteeä taas paljon itsevarmempi ja kokeneempi kilpailija. Oma läsnäoloni toisaalta hämmensi Team Töppärä
n toimintaa, mutta toisaalta uskon heidän myös saaneen muutaman uuden jutun lisättäväksi omaan toimintatapaansa. Rutiinia, rutiinia ja rutiinia, joka vaatii toistoja, toistoja toistoja.
Hevosella aloitettiin jälkihoidot. Joku toimihenkilö kävi ilmoittamassa, että paraskuntoisimman katselmukseen pitäisi mennä vartin päästä. Jäin miettimään, että kannattaako osallistua, mutta muu porukka piti osallistumista itsestään selvänä. Lähdimme Saran kanssa verkkailemmaan. Hepulle laitettiin mestaruusloimi päälle ja virolaisilla näytti olevan sama tyyli. Sara juoksi mutkille ja hyvältä näytti. Hevosen arvioinnit olivat muutenkin maalitarkastuksessa aika hyvät. Muutama ratsukko (mm. voittaja) oli jättäytynyt pois, mutta neljäntenä taidettiin päästä tarkastukseen. Muuten kaikki oli aika hyvin, mutta juoksutus meni ihan pieleen. Koska hevoset juoksutettiin epävirallisella juoksutusalueella, niin pohja oli luvattoman epätasainein ja vastaan käveli joku nainen juuri silloin kun hevosta piti juoksuttaa. Ja muutenkin se liikkui kyllä kökösti. Verkoissa oli liikkunut hyvin. No ei voinut mitään, heikon juoksutuksen myötä oli selvä, että missään tapauksessa hevonen ei olisi paraskuntoisin.
Ylimääräiset tarkastuksen jälkeen loppuhoidot saatiin vietyä loppuun. Palkintojenjaon piti olla kuudelta ja laskeskeltiin, että ehdimme Saran kanssa käydä hotellilla suihkussa ja vaihtamassa vaatteita. Sara juuri ja juuri raaski jättää kultamurusensa vanhempiensa hellään hoivaan. Kävimme pikaisesti siitiytymässä ja käytiin samalla kisaa läpi. Analyysi oli niin intensiivistä, että ajettiin paluumatkalla harhaan sellaiset 15 km. Mutta eipä siinä mitään, saatiin kisa purettua. Venuella ei tapahtunut oikeastaan mitään. Seurailtiin 160 km:n matkan menijöitä. Vikan lenkin vauhti oli heillä melkoinen ja varsinkin maaliintulo näyttävä. Siinä nuori tyttö vähän taipui kokemuksen edessä kun H-E näytti taas kerran kaapin paikan. Palauttelu oli aika erikoista. Virolaiset sentään lappoivat vettä hevosen päälle, mutta H-E:n hevosta vaan seisotettiin viilenevässä illassa. Lähes koko aika käytettiin, tuomaristo ehti jo käydä antamassa minuutin varoituksen. Ihan viimeisillä sekunneilla ilmoittautuivat tarkastukseen. Mun silmään virolaishevonen ei liikkunut puhtaasti, mutta molemmille julistettiin tulos. Virolaiset menivät villeiksi, sillä tyttö teki historiaa: nuorin virolainen, joka on ratsastanut 160 km hyväksytysti.
Pitkän odottelun jälkeen palkinnotkin jaettiin. Seremoniat taisivat olla kaksi tuntia ilmoitettua myöhemmin. Aika toki kului ihmisten kanssa kuulumisia vaihtaen ja vitsaillen. Hevosta vähän taluteltiin ja tutkailtiin, että sillä on kaikki kunnossa. Lopulta homma alkoi ja Sara siellä seisoi joukon jatkona.2*-luokan voittaja jopa suihkutteli palkintokuohuvat kanssakilpailijoiden ja yleisön niskaan. Saran vanhemmat pursusivat ylpeyttä ja taisi tyttökin olla aika tyytyväinen. Ja n
iin pitää ollakin. Kun on aihetta iloita, niin tulee tuulettaa kunnolla. Reissu oli ollut tosi rankka ennen kaikkea henkisesti. Ja ainahan se on niin, että unta on liian vähän, syöminen on huonoa ja jännitys aiheuttaa kireyttä. Harva osaa edellä mainittua comboa käsitellä kovinkaan hyvin.
Kun palkinnot oli jaettu ja onnittelumuodollisuudet hoidettu, niin kiirehdimme jälleen hotellille. Saimme herkkukassin mukaan ja hetki mutustettiin suklaata ja vielä vähän jauhettiin kisasta. Nyt jo Sarallakin juttu luisti. Pientä viilausta keksittiin jo heti moneen asiaan. Ja tottahan se on, että ihan aika löytyy asioita, jotka voisi tehdä toisella tavalla ja vähän paremmin. Pian puolenyön jälkeen alkoi uni painaa silmäluomia ja nukuimme kumpikin yömme levollisesti. Edes kummitukset eivät vaivanneet.
Kotia kohti
Aamulla heräilin normaaliin tapaan kuuden jälkeen. Mietiskelin omiani ja odotin Saran heräämistä. Pohdin mm., miten harmillista olisi ollut ottaa hylkäys tähän kohtaan, joten onnekkaita olimme. Sara heräsi, pakattiin kamat ja paineltiin aamupalalle. Kilpailukeskuksessa oltiin puoli yhdeltätoista. Siellä oli vähän kireä tunnelma, sillä oltiin sovitusta myöhässä. Sarakin jotenkin hiiltyi heti ja ihmetellä täytyy, että Heppu käppäsi koppiin suorilla, vaikka siinä oli jotain käninää jo ehtinyt olla. Se ei ole kyllä ikinä hyvä juttu, että eläinten läsnöollessa kinastellaan ja kiihdytään. Hevonen saatiin kuitenkin lastattua ja vähän kireissä tunnelmissä päästiin liikkeelle. Vähitellen tunteet kuitenkin viilenivät. Matka satamaan kesti juuri ja juuri tunnin ja oltiin hyvissä ajoin paikalla. Mulla oli alkujaan yksinäni lippu aikaisempaan lauttaan, mutta Töppärät saivat vaihdettua omat lippunsa ja niinpä mun ei tarvinnut rontata kamojani henkilötermnaalin kautta, vaan istui polleana pirssissä. Kun laivaan päästiin, niin etsin paikkani loungesta. Söin vähän jotain ja piipahdin kauppaan. Vaikka tuulen piti olla maltillista, niin lautta vähän heilui, joten vetäydyin taas loungeen. Vähän ennen saapumistamme satamaan tuli joku ihmeellinen verkkokatkos emmekä saaneet enää toisiimme yhteyttä, mutta hortoilin autokannella juuri passelisti ja taas priority-lätkän turvin pääsimme ensimmäisinä lautasta ulos.
Sara halusi näyttää Hepun kavioita vielä Karille, joten pääsin kyydissä tallille asti. Pihassa kertoiltiin Karille pääkohdat. Kyllähän taas oli ollut kommelluksia ja kauhistuksia ja naurun paikkoja. Riittää kerrottavaa moniin illanistujaisiin. Lopulta Töppärät lähtivät kotimatkalla ja me kurvailtiin Tuusulaan. Kaappasin Pedron kainaloon ja mietin, että kaikesta huolimatta näistä reissuista jää aina jotain käteen, vaikka ei oman hevosen kanssa mukana oltaisikaan. Padise Endurance Festival oli ehdottomasti kokemisen arvoinen kilpailu ja luulenpa sen jatkossa kasvavan lähialueen suurimmaksi kilpailuksi. Kehitettävää toki on, mutta paljon on perusjuttuja myös kasassa. Majoitusmahdollisuus on ihan ensimmäinen asia, mikä pitäisi saada nippuun. Eihän kisoihin voi tulla osallistujia, jos ei majoittumismahdollisuuksia ole. Ja sellaista pienempää hienosäätöäkin löytyy paljon, mutta hyvällä alulla ollaan ja suomalaisten näkövinkkelistä sijainti on kyllä erinomainen. Uskoisin, että seuraavalla kerralla Saran kaverina on pari muutakin nuorta ratsastajaa.
(Raportin kuvat Saran kamerasta)