Tosiaan hyvin erilainen kisareissu. Mulla oli pieni rooli olla joukkueen apuvalmentajana, lähinnä henkisen puolen asioissa ja tiedottamisessa. Tiedotushommat yritin tehdä pääsääntöisesti ennen reissua, mutta moni asia päätettiin vasta Kurtuvenaissa ja tiedottaminen luonnollisesti hoidettiin sitten siellä olevien henkilöiden toimesta. Varsinaisia huoltovelvoitteitakaan ei ollut, sillä koira mukana luonnollisesti vaikeutti vähän asiaa ja se, että tultiin nopealla autolla paikalle perjantaina juuri ennen tarkastusta. Ehdotin kuitenkin, että tiimit voisivat viedä viimeiselle huoltopaikalle ämpäreitä ja viilennyspulloja niin ainakin ensimmäisen lenkin aikana voisimme huoltaa Karin kanssa kaikki. Kaikesta huolimatta me lähdimme ilman stressin häivää perjantaina ajelemaan satamaan. Aikataulu oli niin väljä, että meinasi oikein aika tulla pitkäksi. Toisin kuin tosiaan yhdellä autokunnalla pari päivää aikaisemmin. 
Lautalle päästiin Priority-luokituksen ansiosta ensimmäisten joukoissa ja Kari pääsi nukkumaan. Hän oli vuorostaan tulossa kipeäksi ja itse olin parantumaisillani. Lähdin käymään ostoksilla ja sen jälkeen heitin levyksi itsekin. Pari tuntia menee hetkessä, mutta onhan se kiva viettää vaaktasossa hiljaisuudessa. Hälyä ja hässäkkää on tiedossa vielä moneen kertaan alkavan viikonlopun aikana.
Merimatka sujui leppoisasti hyvässä säässä 9:35 ajettiin jo satamasta ulos ja suoraan Pärnun tielle. Aiempi ryhmä oli jotenkin kulkeutunut kiertoreitille ja olin naurukyyneleet silmissä sitäkin tekemistä seuraillut. Täytyy sanoa, että jos joku meni Turusen kopin menomatkassa hyvin, niin se oli poikkeus. Tai siis hyvin meni kaiketi hevosten matkustus. Heppu on hyvä matkakumppani, harmiton heppu. Ihan rauhassa köröttelivät ja välillä kävivät myös rantsussa liikuttelemassa jalkojaan. Meillä on se hyvä pysähdyspaikka jossa ottivat hevoset ulos ja siivosivat kopin. Me pysähdyttiin siinä myös ja käytiin juoksuttamassa koiraa rantahietikolla. Vähän tuntui haikealta. En voi olla ajattelematta sitä, että viimeksi samalla rannalla käppäiltiin Urhon kanssa. Eikä tämän jauhaminen mitään muuta, mutta tulee silti ajateltua ja jauhettua. Voi Urho!
Matka jatkui ja päätettiin välttää padon seudun tietyöt, joihin aiemmin menneet olivat jumittuneet ja mentiin Rigan keskustan läpi. No virhe. Ja iso sellainen. Ihän kahjot liikennejärjestelyt ja oltiin siellä solmussa varmaan tunti. Äijällä alkoi jo hihat palaa, mutta päästiin lopulta selville vesille ja tuttuihin maisemiin. Venuelta laiteltiin koko ajan viestiä useamman ihmisen toimesta, että joko kohta olette täällä. No yritys oli kova ja niinpä Kari napsautti tutkaan juuri ennen Liettuan rajaa. Nopeus vaatimattomasti tuplat salittua enemmän. Tökin äijää kylkeen ja sipisin, että pyydä anteeksi, pyydä anteeksi ja saihan se lopulta inistyä, että I’m very sorry! Ja kappasta vaan, päästiin jatkamaan matkaa puhuttelulla ja nuhtelulla. Kävi kuin Costa Rica-mainoksessa aikanaan.
Aikataulu piti hyvin ja oltiin pikkaisen neljän jälkeen mestoilla. Tuttu tunnelma ja täys tohina päällä. Hevoset valmistautuivat alkutarkastukseen. Päivällä oli tehty nesteytykset ja viimeiset liikutukset. Kaikki oli tehty, mitä tehtävissä oli ollut. Sähköinen tunnelma ja sinkoilevia tyyppejä. Tuttuja naamoja siellä ja täällä ja joka suuntaan piti vähän nyökytellä tervehdyksiä osan kanssa piti heittäyä oikein intiimimpään kontaktiin. On ihan mielettömän hauska nähdä noita naamoja. Parin tuomarikollegan kanssa nyökyteltiin tietävästi viitaten Pietarin keikkaan. Only in Russia! Samalla kyselivät, että miksi en ole tuomaroimassa. Oli ollut kuulemma tarvetta. Mitäpä siihen sanomaan muuta kuin että tämä meni nyt näin. Arid kapsahti kaulaan ja juttelimme pitkät tovit. Sitten mulla olikin kiire seuraamaan juoksutuksia jotka tällä kertaa järjestettiin maneesissa alkaen viideltä. Jotain ihmeellistä säätämistä oli passien kanssa ja sen myötä sitten tarkastusjärjestyksen kanssa. Yleensä joukkueet menevät yhdessä ja maittain aakkosjärjestyksessä, mutta nyt homma levisi käsiin heti kättelyssä. Lisäksi kukaan ei kaiketi ohjeistanut ratsukoita, että linjalta poistuttaisiin maneesin reunaa pitkin, ei juoksutuslinjaa pitkin. Kaikille suomalaisille lähtölupa, jos tietoni ovat oikeat, niin kolme hevosta viidestäkymmenestä ei lähtölupaa saanut.
Ihmeteltiin siinä vielä jotain. Keli oli paranemaan päin. Torstai oli ollut kammottavaa sadetta ja perjantainakin aamupäivä harmaa mutta iltaa kohden pilvet karkasivat pois ja luvassa oli aurinkoinen kisapäivä. Kun hommat oli tehty, niin paineltiin lähibaariin syömään. Jämsän kakrut olivat takavarikoineet Pedron. Safkojen valmistelu kesti taas melkoisen kauan ja koirakin ehti palautua takaisin. Syötiin sitten terassilla. Samalla jaettiin tuliaisimme. Mitäpä sitä Suomesta urheilujuhlaan muutakaan voisi tuoda kuin Kossua. Vastaanottajan olivat haltioissaan. Turunen oli vähän hienostuneempi ja toi kotimaista giniä. Perälät liittyivät seuraan ja saatiin hauskuutta siitä, että kaikilla kastui ulkopenkeillä perät. Pöksyt märkinä siitä lähdettiin sitten vähitellen kämpille. Hetki vielä istuttiin, Mieliala oli jokseenkin rauhallinen, vaikka kisat starttasivat jokusen tunnin kuluttua. Puolen yön aikaan filmi katkesi. Koira oli vähän rauhaton, mutta muuten talo hiljeni, kunnes se taas viideltä heräsi henkiin.
Hanu sieltä taisi ensimmäisenä hiipiä Valtoa ruokkimaan. Turunen taisi kyllä herätä ihan samaan aikaan ja tuskin Töppäroidenkään puolella kamalan paljoa pidempään nukuttiin. Luulin olevan varhain hereillä niin siellähän koko väki jo puuhasi. Äijä käänteli punkassa kylkeä ja tuhisi nuhaansa. Keittelin vettä sen verta, että sai FInrexinin ja itse join teetä. Totesinkin tuotteet erinomaiseksi: Rimin hunaja&vanilja rooibos. Toimii! Äijäkin sai luunsa kammettua pystyyn. Hörpittiin juomamme ja lähdettiin porukoiden perään. Pedro hyppäsi jalkatilaan ja taas mentiin. Venuella oltiin vähän kuuden jälkeen. Verkkailut oli käynnissä. Tanja rauhallisena. Jos on huikea ollut kehitys hevosella niin samaa voi sanoa myös ratsastajasta. Takana on ne ajat kun piti kuukausi ennen kisaa sopia kenen kaa voi mennä ja muutenkin varmistella ja varmistella. Hanu on varmaan ihan täydellinen huoltaja, koska ei hermostu juuri mistään ja antaa kaiken lisäksi Tanjan tehdä ihan oman päänsä mukaan. On ottanut roolinsa siten. Mun mielestä voisi jossain kohtaa laittaa vähän vastaan ja olla järjen ääni. Pasi osaa luovia ristitulessa ja kääntää rattia. Ovat myös Lauran kanssa hyvä pari. Ei siihen kannattanut kiilata väliin.
Lähdettiin vähän kauemmas lähtolinjalta ottamaan videokuvaa. Aurinko oli noussut sen verran, että punasi taivaan. Otsalampuille ei ollut tarvetta. Jan Fredrikin lähtöhuuto ja kannustus kajahti ja tiedettiin, että kohta tullaan. Parikytpäinen lauma hajoksi jo heti ekan kilsan aikana. Kärjessä tuli nuori herra Tikk, tällä kertaa satulan kera. Taas mietin, että muistan hänet pienenä räkänokkana. Kammottavaa, miten aika kuluu! Toisena tuli Olaug ja vilkutteli mennessään. Siinä oli mun veikkaus voittajaksi. Heti tuntumassa Kairit, Ines, ja Marian Kikas. Pieni väli ja Susanne ja hänen kannoillaan Turtsa Turunen, joka kiihdyttikin heti meidän kohdalla ohi ja kuudenneksi. Valto näytti todella vahvalta ja energiseltä. Se suorastaan leijui! Olin tosi tyytyväinen siitä, että Tanja todella lähti tekemään huippusuoritusta eikä ainoastaan suoritusta. Töitä on tehty määrätietoisesti vuosia ja vaikka vähän höntsäilyä homma välillä on ja täytyykin olla, koska ammattilaisia emme ole kukaan, niin silti Tanjalla on koko ajan ollut mielessä menestys ja ihan oikea kilpaileminen. Hänen ehdoillaan ja tyylillään. Askel askeleelta ja nyt oltiin oikeasti siinä vaiheessa, että uskallusta löytyi lähteä paukusta sellaiseen kyytiin, että mitalisijat eivät karise ulottumattomiksi heti ensimmäisellä lenkillä.
Pienen hajuraon jälkeen tulivat muut suomalaiset. Tanja L. porukkaa veti ja Anne oli siinä ihan tappItuntumassa. Heidän hevosensa varmaan olivatkin suurin piirtein samaa tasoa ja lähtivät oletettavasti hakemaan jotain n. 14-15 km/h tasavauhtista keskinopeutta. Riemuratsukoiden perässä kulkivat Lånkku, Salopää nuorempi ja Tienhaara. He olivat muodostaneet jo ennakkoon oman tiiminsä ja yhdistäneet huoltoja ja suunnitellet taittaavansa matkaaa yhdessä.
Saran lähtö oli tunnin päästä. Käpättiin takaisin verkka-alueelle. Sara ei ollut ihan niin rento, mutta kokemustakin on aika monta vuotta vähemmän. Typy oli selässä hyvissä ajoin. Vaihdettiin siinä muutama sananen. Kiinnitin ajanottolaitteen ja Sara viritti gps:n käsivarteensa. Katselin hevosta verkassa ja se näytti hyvältä. Ja kuulemma oli tuntunutkin edeltävät päivät tosi hyvältä. Sovittiin Sarankin kanssa, että mennään vähän matkaa reittiä pitkin ottamaan kuvia. Tyttö jäi verkkaamaan ja me mentiin tallin taakse. Sitten mulle alkoi tulvia viestiä kotoa. Kotikatsomoissa kauhisteltiin, että kaikki suomalaiset olivat hukassa. Kiireesti soittamaan Pablolle ja sain vasta tässä vaiheessa kuulla, että seurantafirman konseptit olivat levähtäneet lähtöä edeltävinä hetkinä ja mm. kaikilta suomalaisilta jäi paikantimet laittamatta. Eli kulkivat huoltoautoissa. Rauhoittelin kotijoukkoja sillä Pasi vakuutti, että reitillä on.
Korvat höröllä kuunneltiin koska kavioiden kopse kuuluu. Ennakkoon tiesimme, että virolaiset tulevat olemaan tosi kovia. Niin nuorissa kuin aikuisissakin. Muutamassa vuodessa virolaiset ovat kehittäneet ihan mielettömän kehityskaaren lajille. Porukka on kilpailuhenkistä. Kamalasti ei reiteillä rupatella ja tiimin kisaavat keskenään. Kun on paljon saman tason menijöitä, niin kehitystä vaan tapahtuu. Kulkevat samoja kisoja ja sparraavat toisiaan. Hommaa tehdään tosissaan ja jostain saavat raavittua kasaan sen rahankin, että kiertävät EM- ja MM-kisojakin ahkerasti. Muiden maiden edustajista ei oikein ollut tietoa, mutta oletettavasti ruotsalaiset ja norjalaiset olisivat nuorissa myös kovia.
Kun lupa annettiin ja kavioiden kopse alkoi kuulua vihreän reitän alkupäästä, niin ensimmäisenähän sieltä singahti norjalainen ratsukko. Tämän jälkeen sekalainen sakki ratsukoita ja Sara kahdeksantena. Jonkun verta sai toppuutella, sillä Heppuhan olisi mielellään lähtenyt liiton ensimmäisistä metreistä lähtien. Hyvin pysyi kuitenkin lapasessa ja sinne paineli ratsukko porukan keskivaiheilla kohti 32 km:n lenkkiään.
Tässä vaiheessa gps-seuranta kertoi, että Olaug oli kääntynyt jo takaisin, myös Nesetillä oli seurantalaite mukanaan ja arveltiin, että Turunen kulkee siinä välimaastossa. Vauhti oli reipasta kahtakymppiä, mutta sekin oli tiedossa, että eka lenkki, vaikka onkin 40 km pitkä, on ehkä kaikista nopeakulkuisin. Pakattiin itsemme autoon ja kurvailtiin WP 1:lle. Jokunen tiimi oli paikalla. Kauaa emme joutuneet vartomaan kun ensimmäiset ratsukot tulivat näkyviin. Ja sieltähän kipsuttelivat Olaug ja Tanja. Iloisina vilkutellen tulivat. Olin tyytyväinen, että Tanja sai Olaugin kanssa ratsastaa. Meidän parhaat opit on aikanaa saatu silloin kun Kari ratsasti Olaugin kanssa ja minä huolsin Olen kanssa. Siinä saa mielettömä määrän hiljaista tietoa, kun tekee yhteistyötä itseään kokeneemmassa porukassa.
Hurrattiin ratsukot eteenpäin ja laittelin tietoa vähän joka suuntana, että 40 km on menty kahtakymppiä ja kärjessä kuljetaan. Aika huikeaa. En tiedä, onko suomalainen koskaan PM-kisoissa tullut miltää osuudelta ekana tai tokana tauolle. Ennakkoon olimme norjalaisille jo uhonneet, että Turunen on viiden joukossa lopputuloksissa. Nyt näille uhoille saatiin tässä uskottavuutta. Odotimme vielä loputkin suomalaiset 35 km:n kohdalle. Kaikki näytti hyvältä. Kulkivat porukassa n. 16 km/h vauhtia. Jäätiin vielä odottelemaan nuorten luokkaa ja sieltä hekin aikanaan tulivat. Sara kulki pääjoukossa ja kun muut jäivät huoltamaan, niin pyysi Hepulta laukat ja katosivat metsän siimekseen viidelle viimeiselle kilometrille. Hyvältä näytti meno ja tyttö myös.
Pähkäiltiin hetki, että mitäs nyt tehdään. Vilkaisu kelloon ja seurantaan kertoi, että Olaug valmistautui jo lähtemään seuraavalla, 32 km pitkälle lenkille. Tanja oli tarvinnut palautteluun vähän enemmän aikaa ja vetoapu oli menetetty. Ero kärkeen oli kahdeksan minsaa ja vaikka virolaiset olivat ratsastuksellisesti jääneet enemmän, niin nopea palautuminen takasi sen, että olivat hönkimässä niskaan minuutin ja parin takana. Ja näinhän se menee, tauolle tulo ja tarkkiin suoriutuminen ratkaisee usein pelin. Päätettiin mennä seuraavan lenkin ekaan huoltoon hämmästelemään. Ole olikin siellä sekä yhteispohjoismaalainen tuomarikaksikkomme. Hetken päästä saapuivat Pablo ja Laura ja oikeastaan heti sen jälkeen Olaug. Kyseli, oliko Tanja tulossa ja vitsailtiin, että voisi odotella ihan rauhassa vaan. Yassir ei ollut mitenkään meno päällä ja ratsastaja sai tehdä kovasti töitä saadakseen sen kulkemaan toivotulla tavalla. Tanjakin tuli, ero oli viitisen minsaa. Tekivät nopean huollon ja Valto oikein säntäsi reitille. Vähän huono juttu oli se, että myös virolaiset tulivat kiilto silmissään ja hengittivät jo ihan niskaan. Näytti siltä, että Olaug oli ajettavissa kiinni ja hän, mutta samatta tuntui aika selvältä, että virolainen viisikko tulee ajamaan Tanjan kiinni. Myöhemmin kuulin, että takaa-ajajia oli enää neljä, sillä Esti oli jäänyt tauolle. Tilanne oli niin jännä, että päätettiin kiirehtiä vielä seuraavalle huoltopisteelle.
Ehdimme taas juuri saada auton parkkiin, niin Olaug tuli. Hänellä ei ollut tässä kohtaa huoltoa, mutta virolaisilla oli. Kyseli Tanjaa. Kerroin, että on tulossa, mutta niin ovat myös virolaiset. Se tarkoitti sitä, että Olaugin oli pakko vaan yrittää pitää vauhtia yllä, sillä hän ei suinkaan halunnut virolaisia enää joukkoihinsa. Hetken päästä tuli Tanja ja nyt Marian K ja Priidu olivat jo iholla. Vähän matkan päässä Ines sekä Kairit. Oli selvää, että ottavat Tanjan kiinni. Sitä ihmetteli, mihin Susanne oli jäänyt. Ennakkoarvioissani olin sijoittanut hänet kisan kakkoseksi.
Ikäväkseni sain tiedon, että Sara oli jäänyt ekaan tarkastukseen. Oli liikkunut huonosti ja pyydetty uusintaan. Linja-vet oli sanonut, että ongelma on etuosassa, joukkueen ell ja valmentaja olivat olleet sitä mieltä, että takaosassa. Sitä en tarkkaan tiedä, mitä tauon aikana tekivät, mutta uusinnasta ei jatkolupaa herunut. Myohemmin hoitava totesi, että ongelma etupäässä ja hänestä ongelman aiheuttaja oli kengitys. Aiheesta vähän on puhuttukin ja nyt tiimi varmasti jotuu asiaa miettimään vielä tarkemmin.
Kun päästiin kilpailukeskukseen, niin tilanne tältä osin oli rauhoittunut. Sara oli vähän apea ja hiljainen, mutta ei mitenkään dramaattisen murtunut. En erikoisemmin arvosta suurta draamaa, joten emme siinä hetkessä käyneet asiaa sen syvällisemmin läpi. Totesin vain, että hiipiä voi kotonakin, joten kun kisataan niin kisataan. Ja jos se hylky jossai tulee, niin mikä sitten olisi voinut olla tähän mennessä kovempi paikka? Ei mikään. Ja nyt kun homma tuli koettua ja kävi ilmi, että ei siihen hylkäykseen kuole, niin jotain on taas opittu. Vähän vaikutti siltä, että juttu oli kovempi vanhemmille kuin ratsastajalle. Myöhemmin todettiin, että tavallaan tämä oli jopa helpotus. Nyt se eka hylkäys on tullut ja se siitä. Ei tarvitse enää jännittää, että koska se tulee.
Sara lähti hoitelemaan hevostaan. Tanja pisteli toisenkin lenkin ihan reipasta vauhtia, mutta virolaiset sieltä pyyhkivät ohi. Palautuminen vei kärkiratsukoilta pari minuuttia, Inekseltä, joka oli kirinyt kovasti, viitisen minsaa ja Turtsalta seitsemisen minsaa. Tässä vaiheessa ero kärkeen oli 13 minuuttia ja hyvä rypäs siinä oli napsittavana, jos pollessa olisi edelleen virtaa. Me lähdettiin syömään. Sellaista luksusta ei ikinä kisoissa olla koettu, että oikein syötäisiin jotain kesken päivän. Jämsän pikkutihulaiset kaappasivat Pedron taas estetreeneihin, joten saatiin omaa aikaa. Kun pötsit olivat pinkeinä, niin lähdettiin taas reitille.
Kolmannen lenkin (30 km) alkuun virolaisnelikko ja Tanja näyttivät kulkevan kimpassa ja jahtaavan Olaugia takaa. Sitten Kari meinasi saada slaagin, kun Valedro näytti pysähtyvän ja muut jatkoivat matkaa. Äijä steppaili paikoillaan ja tuskaili. Pakko meidän oli hyväksyä asia, että nyt oli ollut pakkoa jättäytyä porukasta. Seurailimme gps:än perusteella ratsukoiden menoa. Olaug sieltä tuli ensimmäisenä. Aika maltillisesti ja sai kyllä ratsastaa ihan koko rahan edestä. Juteltiin hetki ja sitten hän jatkoi matkaansa. Hetken päästä tulivat villit virolaiset. Näytti vahvasti siltä, että kiivasti kaippaillessaan toisiaan vastaan niin saavuttavat myös kärkihevosen. Lopulta pitkän suoran päähän ilmestyi myös Tanja. Ero oli venähtänyt sietämättömän pitkäksi, sillä olivat päättäneet käpätä koko asfalttiosuuden. Vaihdettiin vähän kuulumisia. Valto sai omppua ja tuodetta ruohoa. Kelpasi. Kannustettiin eteenpäin ja lähdettiin taas kohti kilpailukeskusta. Lenkin loppuosassa Turusen vauhti hiipui ja kuulosteli tarkasti hevosen kulkua. Tauolle tultaessa ero oli venähtänyt puoleen tuntiin. Muut suomalaiset kulkivat vielä puoli tuntia Tanjan perässä. Olivat kuitenkin tulleet kolmannen lenkin vähän Tanjaa nopeammin, sillä hänen ja Valedron nopeus oli jo hiipunut alla 14 km/h. Onneksi ensimmäisen lenkin lennokas vauhti piti kokonaisnopeutta korkealla. Suomalaisista ekan lenkin jälkeen pelistä putosivat pois Tanja L ja Mari.
Juoksutus ei näyttänyt todellakaan hyvältä. Ei ratsastajan osalta eikä hevosen. Lähtöön meni puolet suorasta, mutta takaisin tuli kohtalaisesti. Hengähdin helpottuneesti kun ymmärsin, että kerta kuitenkin riitti. B sieltä tuli ja vähän kuivumisen merkkejä myös. Hevosta tankattiin ja boostattiin kaikin mahdollisin keinoin. Jaloissa oli jotain pieniä skraaduja, mutta ne nyt eivät tahtia haittaa. Valedro söi ja joi hyvin ja tarkkaili ympäristöään. Uusinnassa asiat olivat muuttuneet parempaan suuntaan, joten hyvillä mielin alettiin asetella satulaa selkään ja ratsastajaa perään. Hoputin jo, sillä Turunen oli jotenkin alkanut taas hidastella.
Alettiin tehdä lähtöä. Kumma kyllä kukaan ei ollut lähettämässä ratsukkoa! Kari singahti sitä selvittämään ja stewardikin tuli paikalle ja alkoivat selittää, että ei kun siihen on vielä 6 minsaa aikaa. No ei todellakaan ollut. Selvitettiin ja selvitettiin ja Tanja pyöri hevosen kanssa siinä. Eihän asiaan sillä hetkellä selvyyttä tullut, mutta 6 minsaa menetettiin inhimillisen virheen vuoski ,joka myöhemmin meille selitettiin. Muutenkin järjestelyissä oli paljon kömmähdyksiä. Toivottavasti saimme näistä nyt oppia ja varoituksen ja ensi vuonna omissa kisoissamme vastaavaa ei tapahdu. Esimerkiksi paikalla ei ollut kelloja! Järjestäjä luotti tietokoneeseen ja näin ollen selvästi nähtävää kisa-aikaa ei ollut missään.
Noh, Tanja hurrattiin liikkeelle ja Valedro lähtikin ihan hyvin. Se oli pakollisessa uusintajuoksutuksessa juossut jo paremmin. Viimeinen 18 km ei sille nyt olisi enää mikään juttu. Vaikka tämä oli sen eka 120 km ja vaikka se varmasti jo ihmetteli, että eikö tämä nyt lopu ikinä. Ketään ei ollut enää mahollista saada kiinni eikä kukaan voinut tulla takaa ohi. Paikka oli turvallinen, kun vaan köpöttelisi loppuun asti. Roosan hommat loppuivat kolmannen lenkin jälkeen ja Annikan tahti oli hidastunut siinä määrin, että hän ei saanut enää lupaa lähteä viimeiselle lenkille. Suomalaisista loppulenkille pääsivät siis Tanjan lisäksi Anne ja Elina.
Jäin vielä vänkyttämään menetetystä kuudesta minuutista ja toimarit sitä selvittelivät. Iltajuhlassa kuulimme, että kyseessä oli inhimilleinen erhe. Noh, tällä kertaa ei ollut onneksi sijoituksesta kiinni, mutta ärsyttävää silti. Hyväksyin toko pahoittelut ja pahoittelin itsekin. Virheet harmittavat erityisesti aina silloin kun ne sattuvat omalle kohdalle.
Siirryttään maalilinjalle. Ajateltiin, että turha lähteä reitille, kun lyhyt lenkki menee varmasti tosi nopeasti. No ei mennyt. Turunen kuhnasi ja kuhnasi. No ehdinpä siinä sitten vaihtaa kuulumisia ihmisten kanssa. Furoin kanssa oli maalilinjalla taas niin lystiä, että kyyneleet valuivat silmistä. Hurrattiin villisti satunnaiset maaliintulijat. Kuten Kairit ja Olaug. Olin kyllä ihmeissäni, että jälleen kerran norski jätettiin kakkoseksi. Virolaisten nousu on ollut niin huikea ja tämäkin voitto sen osoitti. Kasikymppiset tulivat myös villiä kyytiä maaliin. Priidu oli myös jäänyt vikalle tauolle, joten aikanaan Turunen köpötteli maalilinjan yli viidentenä! Ero kärkeen oli venähtänyt tuntii ja vikan lenkin keskinopeus oli alta kymppiä, mutta niin vaan nasahti eka 120 km ratsukon mittariin. Ja reippaan, jopa vähän liian vauhdikkaan alkuvauhdin johdosta lopullinen keskinopeuskin jäi yli 15 km/h. Tarkastukseen menivät aika nopeasti ja eihän siinä ollut kahta sanaa ettäkö ei olisi mennyt läpi. Kyllä sopi pari kyyneltä vierittää kun kaappasin voipuneen ratsastajan syleilyyn. Valtava urakka oli viety loppuun.
Hevosen jälkihoidot alkoivat heti. Onnittelijoita oli tietenkin paljon ja Tanja oli hetkessä edustuskunnossa ja hehkui onnesta ja ylpeydestä. Matkan rasitukset eivät tuntuneet enää yhtään. Laura sai hevoset hoitaakseen ja vähitellan tilanteet tasaantuivait. Viimeiset suomalaiset saatiin maaliin ja hurrattiin heillekin hyväksytyt suoritukset. Ikävä kyllä joukkuemenestystä ei saatu, vaikka sitä kovasti odotettiin, mutta yksilötasolla suoritukset olivat hyviä.
Keskinopeudet oliv
at niin hyvät, että kisat saatiin pulkkaan hyvissä ajoin. Me panallettiin kämpille ekoina, hetken päästä tulivat muutkin. Siistiydyttiin nopeasti ja kiirehdittiin iltajuhlaan. Pidän siihen osallistumista aina tosi tärkeänä. Ekoina vuosina ei oikein tajuttu, mikä niiden merkitys on. Sittemmin olen käsittänyt, että siellä vahvistetaan kisan aikana syntyneet suhteet, puretaan päivää niin ilojen kuin surujenkin osalta jne. Iso osa tätäkin lajia on verkostoituminen ja siitä syystä näyttäytyminen iltajuhlassa on tärkeää. Se on myös eräänlainen statement.
Tälläkin kertaa meno oli niin pirskahtelevaa, että heti alkuunsa kaikki käänsivät pöytänsä ympäri ja tilaan muodostui kaksi pitkää pitopöytää. Järjestävä taho laittoi meidät kutenkin ruotuun, sillä yhteinen tempauksemma aiheutti sen, että istumapaikkojen määrä väheni ja paikat oli ilmeisesti laskettu niinkin tarkkaan, että pöydät piti ainakin ruolailun ajaksi kääntää takaisin. Salissa puheen sorina ja nauru täytti koko tilan. Hetken päästä vieraan kutsuttiin tarjoilupöytien äärelle. Perinteinen rosvopaisti oli saanut vierelleen kanaa ja kalaa. Alkupaloja oli pöydät notkuvina ja tällä kertaa ei kyllä kukaan voinut jäädä nälkäiseksi.
Vähän myöhemmin asteli kahden miehen bändi ja taustanauha lavalle soittelemaan kaikkien tuntemia ikivihreitä iskelmiä. Jotkut intoutuivat tanssimaan. Multa jäi näkemättä, mutta jopa Jan Fredrik kehui käyneensä parketilla viiteentoista vuoteen. Pöytäseurana meillä oli norjalaisia ja ruotsalaistunut belgialainen valmentaja ja entinen maailmanmestari. ja täytyy sanoa, että tämä oli yksi hauskimmista iltajuhlista vuosiin. Nauraa sai niin paljon, että jos ei mulla kyljet ja pallea olisi ollut jo valmiiksi yskimisestä kipeä, niin tämän illan jälkeen se olisi ollut silkasta nauramisesta.
Kun ilta päättyi, niin toivoteltiin kaikki tervetulleiksi vuoden päästä Morvaan ja iloksemme kaikki kontaktimme ilmoittivat sinne tulevansa, jos se suinkin on mahdollista. Epäilemättä saamme aikaiseksi kesäkuussa hyvät kisat ja iltajuhlien suunnittelukin alkoi heti. Tanja ottaa ideoidakseen tarjoilupuolen Morvan kanssa ja Pablo hoitaa ohjelmallisen osuuden. Bändi on jo bookattu.
Hyvissä ajoin olimme kämpillä ja aika nopeasti myös unten mailla. Pedro oli nukkunut meidän sillä aikaa kun olimme juhlissa ja jatkoi uniaan tyytyväisenä aamuun asti. Tämä oli sillekin hyvä ja opettavainen reissu. Onnistunut siis kaikin puolin. Tietenkin monessa kohtaa tuntui pahalta, että me olimme tällä kertaa tällaisessa roolissa. Mutta elämä on, jotenkin tämäkin tätyy kääntää voitoksi.
Aamulla pakattiin auto kiireesti, kiiteltiin toisiamme seurasta, kiiteltiin isäntä ja kiirehdittiin tallille. Vielä muutamat heipat ja paluumatka saattoi alkaa. Olimme aikaisemmalla lautalla kuin muut ja luotimme siihen, että sininen salama kulkee selkeästi karavaania nopeammin. Pedro nukkui, Kari nukkui ja minä ajoin. Vähän ennen Viron sajaa pidettiin tauko, käytiin kaupassa, odotettiin puoli tuntia hamppareita ja vaihdettiin kuskia. Lampisten yksikkö kiisi jo meistä ohi, mutta ju
mittuivat sitten ilmeisesti superalkoon ja hienostoravintolaan. Turusen kulkue körötteli perässä, mutta olivat kuulemma ensimmäisinä satamassa. Lampisille tuli kiire ja myös meillä oli aika tiukat paikat että ehdimme siihen aiempaan lauttaan, jolla tarkoitus oli mennä. Näin jo sieluni silmissä sitä irvimisen määrää, jos olisimme myöhästyneet ja odotelleet satamassa kun traikut olisivat lipuneet viereen. Onneksi näin ei käynyt ja sain imoitta takajoukoille, että hellurei vaan, olemma lautalla. Suoraan ajettiin sisään, kun satamaan päästiin.
Kari nukkui lauttamatkan. Mä ynnäilin reissua. Hyvinhän se meni, mutta mutta. Aina voi asiosita tehdä paremmin ja aina jotain haluaisin muuttaa. Mutta sepä tässä on hienoa, että koskaan ikinä tuskin voi todeta, että se oli tässä. Parempaan ei mitenkään pystyttäisi. Petrattavaa olisi ollut joukkueen osallta, johdon osalta, suunnittelun osalta, toteutuksen osalta, yksittäisten urheilijoien osalta jne. jne. Mutta nythän voidaan sitten odotella superonnistumista ensi kesänä Jämsässä.
Puolessa tunnissa ajettiin satamasta kotiin. Puolessa tunnissa oli kamat kannettu sisälle ja mä olin jo suurimman osan purkanutkit. Kari taas sammahti ja alkoi miettiä seuraavaa reissuaan, joka olikin jo ovella. Mä aloin kirjoitella tätä reissuraporttia, että jäisi jotain muistin tueksi seuraavaa kertaa varten.