Töistä tallille ja kiireesti Hopon selkään. Se oli kuljeksinut yksinään tammatarhan puolelle, niin sain sen ilman draamaa ulos tarhasta ja sisälle talliin valmisteltavaksi. Nappasin otsalamppuni matkaan ja aika pian jouduin toteamaan, että superhyperhyvä led lencer on kyllä menettänyt voimansa tai sitten joku on käytellyt sitä tallihommissa sen verran, että akkua oli enää hintsusti jäljellä. Niin tai näin, fikkari ei auttanut näkymään tai tulemaan nähdyksi.
Pimeässä Hopon kanssa taivallettiin puolitoista tuntia. Mulla alkoi hanuri hiertymään ja kun nousin mr-istutaan, niin Hopo tulkitsi sen siten, että vauhtia pitää lisätä. Omituisia pihavaloja oli kaikkialla ja vastaan tuli erilaisilla valoilla, kilinällä ja kolinalla varustettuja ajopelejä. Mietiskelin siinä mennessäni, että olemme saaneet seuraksemme kyllä ainutlaatuisia eläinystäviä. Tietenkin jokainen elävä olento on uniikki, mutta silti. Dottie oli koira vailla vertaa ja Hopo on hevonen, jollaisia ei enää ole. Ystäväni menetti juuri oman kasvattivarsansa ja voin vain kuvitella hänen menetystään. Kun Hopon aika tulee, niin se on menetys, jota ei voi korvata millään. Mietin samalla, että miten psyykeeni kestäisi sen, että Tatankalle kävisi nyt jotain. Ei voi muuta kuin toivoa, että näemme varsan kasvavan ja komistuvan. Niin pienestä kaikki on kiinni.
Hopo sai lenkin jälkeen hellyyttä ja huomiota, vaikka ei se sellaisesta suuremmin piittaa. Päästin sen vielä hetkeksi pihalle. Karikin oli saapunut paikan päälle ja viritteli vierastarhaan heinäverkkoja. Yhtenäisen sateen johdosta olin saanut päähäni, että voitaisiin hetkeksi siirtää hevoset kovapohjaisempaan vierastarhaan. Tosin, eihän sekään jatkuvaa sadetta ja isoja hevosia loputtomiin kestä, mutta olkoot nyt välillä siinäkin.
Laittelin sapuskat ja otin hevoset sisälle. Urho oli päättänyt käydä kyljellään, joten sain vielä raapia sen kuran alta näkyviin. Kun hommat oli tehty, niin ilta olikin taas pitkällä, joten pizzaa päivälliseksi ja äänikirjaa kuunnellen nukkumaan.