Aamutalli aloitti taas päivän. Kari jäi porailemaan kenkiä ja olin oikeastaan hommat tehnyt siihen mennessä, kun Kari ennätti tallin pihaan. Hopo haettiin ensin kengitykseen ja se olikin taas varsin veikeä kaveri. Temppuili ja kuopi. Äijältä meinas vähän jopa mennä hermo. Ollaan aika äärirajoila kumpikin tämä vuosi on ollut kokonaisuudessa harvinaisen paskamainen ja viimeinen kuukausi ihan sanoin kuvaamattoman kamala. Hopo saatiin kuitenkin hokkikenkään ja lähdettiin lenkille. Mentiin uuteen suuntaan ja se piristikin kovasti. Tapasin myös yhden paikallisen ukkelin, joka auliisti neuvoili ratsastusreittejä ja lupaili ratsastuslupia. Hauska ukko. Olen nyt vältellyt sujuvasti kontakteja ulkomaailmaan, oman kuplani ulkopuolelle, mutta tämä kohtaaminen oli hyvä.
Seuraavaksi kengitysvuoroon otettiin Urho. Se kun tarvitsee aina seuraneitiä, että ei ala pomppimaan, niin toista tuntia sain litkiä teetä puutarhatuolilla. Muutama pieni teutarointi, mutta muutoin homma hoitui tyynesti. Hokkikengät sai hänkin alleen ja sitten olikin hyvä lähteä viilettämään 30km:n lenkkiä. Reippahasti sujui lenkki. Mitä nyt rytistivät jonkun peuraväijyksen pilalle ja varmaan aiheuttivat muutakin häiriötä. Mutta äijä oli tyytyväinen ja hevonen myös. Olin laitellut sille oman buffan vierastarhaan ja sinnehän se tyytyväisenä vetäytyi katokseensa.
Kiirehdittiin kotiin syömään ja sitten lähdin taas tallin suuntaan. Karin piti vaihtaa Mersuun renkaat, mutta mulla kulki ristikkoavain Rangerin kyydissä Ritasiin. Eli ei vaihtunut renkaita ja apteekkikin oli mennyt kiinni ja mulla kaatui taas maito maahan. Sietokyky on aika olematon. Eikä ahdistusta tunnu poistavan sekään, että koittaa uuvuttaa itseään. Mulla päivän päätteeksi leposykkeet oli sellaista nippa nappaa 90 iskua minuutissa, joten hyvin menee. Turunen arvelee, että kroppaa flippaa pian, taidan yhtyä tähän mielipiteeseen. Kunhan nyt hevoset pysyisivät ehjinä ja hengissä. Paljoa en lisää painetta kestä. Se on sanomattakin selvää.