Ja tämä päivä se vasta kamala olikin. Hevoset hoidettiin normaalisti. Kävin ensin tammalassa. Tatanka on tässä tilanteessa ehkä parasta terapiaa, jota on tarjolla. Se on ihana pieni karvapallukka. Voisin viettää sen kanssa aikaa tunnista toiseen. Ja se on niin hellyttävä, kun jähmettyy harjattavaksi ja toivoo kai, että näprääminen ei ikinä loppuisi.
Hopon kanssa käytiin rauhallisella lenkillä. Katselimme pellolle kerääntyneitä joutsenia. Itkin aina välillä ja välillä vedet valuivat silmistä villin menon vuoksi. Kari lähti pimeässä tekemään taas 15 km:n lenkkiä, mutta se lyheni kymppiin, sillä fikkari sippasi. Mä olin jo kotona vuolaasti kyynelehtimässä, kun Kari yritti hakea meidän kaurasaavia. Ei noussut, vaikka apuna oli väkeä enemmänkin. Kaurat jäi pihaan ja äijä kiirehti kotiin. Istuimme hiljaa pimeässä. Ja juuri kun oman elämä tuntui kammottavalta alkoi Pariisissa tapahtua vielä kammottavampia asioita. Nyt voidaan oikeasti sanoa, että maailma ei ole entisensä 13.11.15 jälkeen. Olen pasifisti henkeen ja vereen, mutta kyllä ensireaktio näihin terroristitouhuihin on, että ohjusta perään! Tietenkään vihaa ei voiteta vihalla, mutta vaikea on käsittää, mikä on se tie, jota pitkin kulkemalla paha saisi palkkansa.