Tulihan se tälläkin kertaa tämä viikon paras päivä, perjantai! Kari kävi tekemässä aamutallin. Otti pikaisesti karsinatkin, joten kun töistä ajelin suoraan tallille, niin pääsinkin aika helpolla. Ja hyvä niin, sillä yritettiin ehtiä Hopon kanssa maastoon. Apuvoimat olivat taas käyneet päivällä heittämässä tupon heinää ja tarjoamassa melassivettä. Vaarilla kaikki hyvin, joten olikin jo korkea aika lähteä liikkeelle pihapiirin ulkopuolelle.
Otin hevosen sisälle ja annoin sille tupon heinää. Menin sitten tallitupaan vaihtamaan vaatteita ja lookki virkanaisesta tallinaiseksi. Ja eikös vaan, Hopo nypersi ylälukon auki, jonka varassa oltiin. Olin juuri heittänyt farkut pois, kun kuulin, että käytävällä käveltiin. Eipä muuta, kuin pelkillä alushousuilla piti sännätä jahtaamaan Hopoa takaisin karsinaan! Kiltistihän se sinne lontusti, mutta vapauden kaipuu tuntuu aina vaan olevan verissä.
Vaihdoin vaatteet ja kaivoin otsalampunkin esiin. Laittelin Hopon valmiiksi. Nyt on oiva aika Podiumin heijastinsuitsille. Ne on ihan ässät. Kun en jalustinkoppia käytä, niin niihin ei ole heijastimia. Vähän kyllä mietin, että pitäisikö oikeastaan talvikaudeksi hommata toiset jalustimet, johon heijastavat viikset laittaisi kiinni. Kesällä sitten voisi mennä ilman varvaskoppia ja ilman heijastimia. Huomiotakin laitoin kuitenkin päälle ja otsalampun tosiaan kypärään, mutta en sentään vielä alkumatkasta päälle.
Rauhalliset alkukäynnit käveltiin Kylikselle. Berberissäni sain kyllä taas tuntea Hopon ison liikkeen hurmaa. Kun hiekkatielle käännyttiin, niin käyntiosuus loppui siihen. Vähän jouduttiin hiljentämään, kun ohitettiin yksi toinen ratsukko. Kysyin, tuleeko ongelmia, jos lähdemme hölkille ja ratsastaja totesi, että ei tule. Eikä tullut. Kirmasimme Hopon kanssa kohti laitosaluetta ja toinen ratsukko jäi omiin oloihinsa.
Peltolenkki oli kyllä pimeä ja vaikka mulla on olevinaan hyvä otsalamppu, niin ei oikein mitään nähnyt. Hopo tarjosi laukkaa ja mä jouduin koko ajan kieltämään sen ilon häneltä. En tunne lenkkiä vielä kovinkaan hyvin, joten sokkona en oikein tohdi laukoille päästää. Paluumatkan selkeät suorat sentään muistin ja vaikka mieletön pimeys ja usva ympäröi meidät, niin annoin ohjaa ja silloin mentiin. Hopon laukka on niin nautinnollinen. Mietin siinä, miten pienestä asiat ovat kiinni. Viikko sitten arvelin yhteisen taipaleemme olevan lopussa ja nyt päästellään pimeällä peltotiellä niin että hippulat vinkuu.
Tunnin päästä olimme taas tallilla. Nopea sienipesu ja Hopo sai kuivatusloimen päällee, melassivesiastian ja heinätupon eteensä ja pääsi vielä hetkeksi ulos. Laittelin tallikuviot valmiiksi ja aloin ottaa hevosia sisälle. Harjailin omat ja katselin sekä kuulostelin niiden syömistä. Rauha maassa. Sytytin vielä pihalyhtyihin öljykynttilät ennen lähtöä. Nyt on kaikki hyvin.