Aamulla Merkku ilmoitti, että hänen mielestään sekä Pamelan että Tatankan hengitys oli rahissut. Aika nopeasti tehtiin kollektiivinen päätös lähteä vierailulle Viikkiin. Mä pakkasin töihin mukaan tallikassin ja ajelin töistä suoraan tallille. Mervi taas alkoi hoitaa isoa autoa tammoille. Mitään lastausharjoituksiahan ei tässä ole tehty, joten luomuna mennään tässäkin tapauksessa. Mä olin jo tallilla häärimässä, kun kuljetus tuli ajallaan ja lastaushommat alkoivat. Sella meni ihan hyvin sisälle, mutta varsa heittäytyi veteläksi. Pyrki jopa kellahtamaan kyljelleen, kun olisi pitänyt kävellä sisälle. Karin juttujen mukaan se käytännössä kannettiin sisälle. Eipä silti, ei ollut helppoa Pamelallekaan. Kun kyytiin pääsivät, niin matkustivat ihan rauhassa nuokkuen ja syöden. Purku määränpäässä onnistui hyvin.
Mulla oli sydän ihan sykkyrällä. Olin todella harmistunut ja raivostunut. Tavanomaiseen tapaan pyrin sivuuttamaan pahimmat vaihtoehdot, vaikka samalla niihin jo varauduin. Kari kehui kovasti klinikan steriiliä ilmapiiriä ja oli muutenkin vakuuttunut. Illalla mulla oli kuitenkin surkea olo, kun tiesin, että siellä tammat ovat vieraiden armoilla. Paska flaksi. Nyt ei voi muuta, kuin toivoa, että kyseessä ei ole mikään elinikäisiä vaurioita jättävästä keuhkotaudista.
Isot pojat olivat muuten ihan asiallisia, mutta kuudelta olivat sitä mieltä, että jos ovi on auki, niin livahdetaan sisälle, sillä on iltapalan aika. En sitten jaksanut alkaa asiasta vääntämään, vaan uuden ajan mukaan saivat safkansa puoli tuntia etuajassa. Toisaalta, vanhan ajan mukaan tarjoilu pelasi puoli tuntia myöhässä. Laittelin aamun heinät valmiiksi. Hopo ei alkanut heti syödä heiniään, vaan oli sitä mieltä, että lisää kauraa. Seurailin sitä hyvän tovin. Tästähän puuttuisikin enää Hopon ähky.