FEI CEI 2*, 120km nopeus
Keskiviikon alkutärinät
Vaikka reissuja on jo jonkin verran takana, niin kyllä lähdön hetki saa kivat sävärit aikaiseksi. Kari on ollut vähän tahmeana koko reissusta, joten mitään älytöntä hypetystä ei ole ollut ilmoilla, mutta itselläni oli kuitenkin kiva kutina päällä, kun yhdistelmä lähti illan vähän Tuusulassa hämärtyessä liikkeelle. Keskustassa ei ollut mitään liikennettä ja meillä oli aikaa hyvin, joten olimme erinomaisen hyvissä ajoin satamassa. Pojat vaikuttivat tyytyväisiltä. Heinä maistui ja Hapsu jopa torkkui, kun odoteltiin pääsyä tarkastukseen. Satama oli suhteellisen tyhjä ja päästiin ihan parhaalle mahdolliselle paikalle laivan eteen. Oltiin hytissä jo kahdeksalta ja Kari pääsi nukkumaan. Lauran kanssa käytiin nopeasti shoppailemassa. Koska laiva oli lähes tyhjä, niin sekin asia hoitui nopeasti ja päästiin mekin nukkumaan. Pari tuntia oli äkkiä ohi ja jo kohta olimmekin taas autokannella touhuamassa. Mulla oli ollut orastava migreeni työpäivän päätteeksi, joten otin migreenilääkkeen ennen kuin nukahdin ja tässä vaiheessa olikin jo ihan hyvä, joskin vähän tokkurainen olo.
Päästiin aika kivasti ulos kaupungista. Pimeää oli ja tiet hiljaiset. Käytiin heti alkumatkasta tankilla, niin kuin asiaan kuuluu ja kurkattiin samalla hevosten olotilaa. Kaikki oli kunnossa. Pienen happihyppelyn jälkeen matka jatkui kohti Pärnua ja siitä raja-asemalle. Pidettiin taas pieni tauko. Ilma tuntui kolealta ja vettäkin vähän tihutteli. Ninalta olikin tullut tieto, että Kurtuvenaissa oli satanut koko alkuviikon, kun olivat Solon kanssa siellä asustelleet.
Matka eteni jotain yleispätevää small talkia pitäen, äänikirjaa kuunnellen ja facebookissa roikkuen. Aamuyön tunnit ovat pahimmat. Muutama vaaran paikka myös kohdattiin, kun meinattiin ajaa päin siltaremonttia. Opastevalot olivat syystä tai toisesta poissa käytöstä ja jonkin verran oli tuuria matkassa, että ei rikottu kalustoa, itseämme ja hevosia. Mutta tuuria tarvitaan, sillähän laivatkin seilaa. Kun lähestyttiin Riikaa, niin tuli pieni herpaantuminen ja ajoimme snadisti harhaan. Tasaista jupinaa puolin ja toisin, niin kuin asiaan aina kuuluu. Päästiin kuitenkin oikealla uralle ja Riika jäi taakse. Mua nukutti vietävästi, mutta kun aamu alkoi sarastaa, niin unetkin karisivat silmistä. Lisäksi Kari kiemurteli kaistan reunasta toiseen, mutta ei suostunut vaihtamaan kuskia. Kiukutteli vaan omaan tuttuun tyyliinsä.
Tällä kertaa olimme järjissämme ja ostimme tietullitarran heti ekalta huoltoasemalta. Olisi ostettu jo rajalta, mutta meni vähän pitkäksi ja jouduttiin myyntikojun ohi, joten otettiin riski. Myöhemmin kuulimme, että joku oli saanut iloisen muistutuksen aiheesta muutaman kilsan päästä rajasta. Onneksi pääsimme huoltamolle asti. Matkakumppanit päätti alkaa sauhuamaan ja mun pinna kiristyi oitis. Inhoan kyllä tupakan savua ihmisten vaatteissa ja varsinkin istua jossain pienessä kopperossa kessulle haisevien tyyppien kanssa. YÖK! Hulluja ohituksia nähtiin taas aamun työpaikka liikenteessä, mutta Karikin kummasti virkistyi, kun aurinko nousi. Ei voinut päästää mua rattiin, kun en kuulemma osaa. Hyvä siis, että ajoi itse loppuun asti.
Kahdeksalta alettiin olla kohteessa. Nina ja Nea olivatkin vastassa ja ihanat tyypit olivat laittaneet karsinat valmiiksi, vedet, heinät safkat ja kaikki! Taluteltiin hevosia kolmisen varttia. Liikkuivat hyvin ja tuore maistui kuin puuro hullulle. Nea ja Veera ottivat hevoset vielä talutteluun ja me laitettiin Lauralle teltta valmiiksi. Kymmeneltä mentiin hotellille, mutta seminaarin takia meille oli huone valmiina vasta kahdeltatoista, joten ei auttanut muu, kuin mennä kauppaan huojumaan. Ostettiin hampparit, syötiin ne parkkihallissa ja ajettiin hotellin eteen torkkumaan. Puolisen tuntia ehdin olla jossain rajatilassa ennen kuin puhelin soi ja samalla hoksattiin, että huonekin on varmaan valmiina ja päästäisiin nukkumaan.
Torstain tohinat
Nean kanssa oli sovittu, että lähtevät viideltä ratsaille. Veera liittyi Sololla seuraan. Laura oli käynyt hevosta taluttelemassa pitkin päivää. Hapsu vaikutti ihan hyvin palautuneen kuljetuksesta ja tuntuikin kohtalaisen kivalta. Vuohisten ihottuma meitä on vähän huolettanut, mutta raivokkaalla rasvailulla iho oli jo aika pehmeä ja kimmoisa. Lihaksisto tuntui hyvältä ja varsinaisia kuivumisen merkkejä ei ollut havaittavissa.
Lauran kanssa käytiin katsomassa tärkeimmät huoltopaikat. Oli sovittu alustavasti, että Laura ajaa ja minä luen karttaa. Mulle olisi sopinut kumpikin vaihtoehto, mutta Laura tunsi olonsa kotoisammaksi ratin takana kuin kartta kourassa. Osan paikoista löysimme ja osaa emme. Ihan niin kuin ennenkin. Aurinko paistoi ja tunnelma oli varsin levollinen. Kun olimme riittävästi ajelleet pitkin ja poikin, niin palailtiin tallille. Kari viimeisteli hevostaan ja kipaistiin nopeasti paikalliseen pitsalle. Elämys oli juuri niin hyvä, kuin kuvittelikin. Kari sai syödä kaksi lättyä.
Käytiin vielä tallilla ja tallivahti tuli aika kipakasti koputtamaan kellonsa lasia kun oli aika poistua. Ilta oli jo pimentynyt. Heitettiin Laura cämppärille ja kaahattiin Bubiaihin. Onneksi oli sipsiä ja pähkinöitä varastossa, sillä aika laihaksi oli päivän ateriat jääneet. Kari nukahti nopeasti, mutta mulla meni taas pari tuntia ennen kuin sain ajatukset järjetykseen ja tilannekatsauksen annettua kotijoukoille.
Perjantain jännitysmomentti
Laura kävi aamulla ruokkimassa hevosen ja me oltiin joskus kahdeksan pintaan tallilla. Kari laitteli hevosen valmiiksi ja hyppäsi selkään. Nea oli myös ratsailla jo heti aamusta. Me mentiin Lauran kanssa katsomaan paikkaa taukoalueelle ja viilennyskujalle. Laura siivoili karsinan ja mä juttelin norskien kanssa kuumaliimakengistä. heillä oli kuuminta hottia tuotekehittelyssä ja toki aihe kiinnostaa.
Kun Kari tuli lenkiltä, niin hevonen oli tuntunut edelleen ihan hyvältä. Nyt oli tehty jo päätös, että menee kuolaimettomilla. Edellisenä päivänä oli testannut, miten saa pidettyä siinä vaiheessa, kun hevonen jää porukoista. Pysyi lapasessa ja hyvin toimi myös yksinään, joten tällä systeemillä mennään. Satula tuntui liikkuvaan taakse, joten rintaremmi täytyy saada. Muuten kaikki tuntui olevan kunnossa. Nesteytys oli varattu ja ajankohta oli joko 12 ta 14. Sovittiin, että Jakke jää päivystämään ja me käydään näyttämässä Lauralle paikallista nähtävyyttä eli Ristikukkulaa.
Kun oltiin paluumatkalla, niin Jakke soitti, että meitä oltiin kyselty. Olimme nimittäin saaneet varustetilauksen Liettuasta ja meillä oli tuomisina oranssi biothane-setti. Tyttö oli jo innokkaana odotellut hyvän tovin. Ensimmäistä kertaa asiakas oli vastassa tuliaisten kera. Paikallista vodkaa ja makeisia saimme vaihtareina, kun annoimme oman pussimme asiakkaalle. Huvittava tilanne. Vielä tyttö sai antaa muutaman satasen ja alustavasti puhuttiin jo satulastakin. Eli jos ei muuta, niin kauppamielessä reissu oli onnistunut.
Eläinlääkäri tuli aika myöhään, mutta tuli kuitenkin. Ihan alkumetreiltä lähtien homma tuntui epäammattimaiselta. Ja niinhän siinä kävi, että suonet olivat löytymättömissä ja yhdeltä taisi mennä jopa pikkaisen rikki. Neste tippui niin hitaasti, että mekin jouduttiin lopettamaan kesken kaiken, että pysyttäisiin sallituissa aikatauluissa. Jotenkin tilanne oli aika hämmentävä. No mutta mitäs me suomalaiset pyöräyteltiin silmiämme ja mutisimme keskenämme, että ei tää nyt oikeen toimi. Olisi varmaan pitänyt puhaltaa peli poikki heti alkuunsa ja soittaa joku muu paikalle. Mutta kun on se iän ikuinen kielimuuri! Mutta jotenkin vaan jäi sellainen tunne, että omassa porukassa oli enemmän osaamista aiheeseen liittyen, kuin kyseisellä eläinlääkärillä! No eipä siinä, muutama litra saatiin tiputettua. Onneksi hevonen ei ollut kuljetuksen jälkeen erityisemmin kuiva. Tosin kuuma yö oli ollut harmillinen juttu, mutta entistä duunitermiä käyttäen sanoisin, että myyntikelvoton työ!
Farssiksi muodostuneet nesteytyksen jälkeen alkoi olla kiire laitella hevosta kuntoon ja käydä taluttelemassa. Mua vähän askarrutti vuohisten ihottumakohtien tilanne, mutta mitään todellista uhkaa ei ollut, että lähtölupa olisi evätty. Kari meni jonottelemaan tarkastusportille ja Lauran piti ottaa peppuloimi pois juuri ennen kuin menee tarkastusalueelle. Tuli jokin pieni kömmähdys kuitenkin ja Hapsun alkuperäinen passi ei ollut FEI-passin mukana. Laura joutui lähtemään juosten sitä hakemaan. Harpoin itse groomiksi. Passi saatiin ja Janne Stenberg ehti jo useampaan kertaan pahoitella tilannetta. Hänen mielestään tarkastus olisi pitänyt tehdä ja olisimme voineet sen jälkeen toimittaa puuttuvan asiakirjan. Mun mielestä tässä nyt ei ollut mitään suurta vahinkoa tapahtunut, sillä onneksi passin olinpaikka oli tiedossa ja se löytyi nopeasti. Viimeiset kilpailijat tulivat paikalle aivan muutama tovi ennen tarkastuksien alkamista ja niinhän tälläkin kertaa kävi, että kaikki eivät lähtölupaa saaneet.
Tarkastus tuli tehtyä. Limakalvoista, suolistoäänistä ja lihaksistosta tuli B/1. Ei oltu mitenkään erityisen huolissamme, sillä tyyli on aina tuo, että pienestäkin miinuksesta tulee kirjaus. Ei tainnut yhtään hevosta mennä läpi A:n papereilla. Nina kävi vielä myöhemmin sanomassa, että ei ole syytä huoleen. Totesin, että olimme kyllä ihan rauhallisin mielin. Tähän on jo totuttu. Hevonen sai vielä nappailla tuoretta ja tutustua huoltoalueisiin. Teltta laitettiin nippuun ja vedet paikoilleen. Rangerin työvaloja vähän tarvittiin, mutta suomalaisten leiri saatiin valmiiksi. Ehdittiin vielä hetki hengata tallissa ennen kuin meidät taas heitettiin pihalle. Kymmeneltä oltiin hotellilla ja yhdeltätoista sängyssä.
Hikeä, kipua ja kyyneleitä - lauantai
Kello soi puoli viisi ja eihän siinä muuta ollut tehtävissä kuin nousta ylös. Kari oli nopeammin toimintakunnossa ja vei jo autoon jotain ja meni sillä reissulla aamupalapöytään. Aika vaatimaton tarjoilu, mutta söi kuitenkin jotain. Mä menin vähän viiveellä ja otin seisovan aamupalan. Nappasin pari nakkia ja pari palaa juustoa. Edellisen aamun malliin sosialisoin Lauralle marmeladeja ja jugurttia. Se kun on sanomattakin selvää, että kisapäivän aikana ei ihmeitä syödä, niin aamupala olisi ihan paikallaan.
Aamu oli aika viileä ja kaste oli huomattava. Nyt talli oli ollut viileämpi. Käytiin katsomassa Nean lähtö ja sitten olikin jo aika satuloida Avialis ja lähteä verkkailemaan. Tanja ja Kari lähtivät tallilta liikkeelle samaan aikaan ja oli tosiaan päätetty, että ratsastavat yhdessä, jos se vain suinkin on mahdollista. Kummallakin ratsastajalla oli tavoitteena suoritus ja siitä syystä mitään hirvittävää kilpailuviettiä ei ollut. Ainahan sijoituksista lähdetään kilvoittelemaan, mutta niitä voi ajatella vasta loppumatkasta. Alkumatkalla on hyvä keskittyä ihan vaan siihen hetkeen, jossa ollaan.
Koska ensimmäiseen huoltopaikkaan oli pitkä matka, niin lähdettiin Lauran kanssa matkaan jo vähän ennen starttia. Kari oli pelottavan tyyni. Ei mitään kisakipinää ollut havaittavissa. Ihan uusi piirre on tämä nyt vallalla oleva turhautuminen jo ennen kilpailua. Aika vaikeaa puhaltaa intoa tekemiseen, jos ratsastaja itse on kyllästynyt. Videotaltioinnista näin myöhemmin, että kyllähän äijä kuitenkin lähti ihan reippaasti liikkeelle porukan keskivaiheella. Hevonen tuntui hyvältä ja BoT-ratsastusloimi oli otettu käyttöön.
Ehdittiin hyvin WP kakkoselle. Hetki siinä hölistiin jotain Mikan kanssa, niin jo alkoi rytmikäs kavioiden ääni kuulua. Ensin tietä pitkin kopsutteli Gabriele, minuutin päässä tuli Anne ja Heigo ja siitä ehkä minuutin päästä Tanja ja Kari. Hapsu sai jotkut kilarit kastelupullosta ja teki pienen singahduksen, jonka johdosta vedet kaatuivat Karin syliin. Siitähän riemu ratkesi ja huolto sai luonnollisesti palautetta. Puskaankin piti päästä, joten ihan normisettiä.
Seuraava huolto oli n. 13 kilometrin päässä ja sinne saapuivat vähän vajaassa tunnissa. Järjestys oli sama, mutta erot olivat hivenen kasvaneet. Viilennettiin ja Kari taisi jonkun huikan ottaa juotavaa. Meillä oli vielä vähän yhteispeli hakusessa ja kuten aina kaikkea ei ehdi yhdellä kertaa tehdä. Sovittiin Mikan kanssa, että hän ottaa WP 7:n ja me siirrymme WP 8:an, joka oli 25.5 km:n kohdalla. Aikaa oli siirtymiseen hyvin. Hevoset eivät olleet juoneet Mikan huollossa, eivätkä juoneet myöskään meidän huollossa. Viilennettiin ja tarjottiin pientä purtavaa. Etenivät n. 15km/h, joka oli oikein suotava ja suunnitelman mukainen vauhti.
Ekan lenkin Kari kulki pääsääntöisesti edellä ja Tanja kiirehti vähän hitammin perässä. Tauolle tulivat lähes samaan aikaan. Lampiset saivat hevosen toivomaansa sykehaarukkaan nopeammin. Hapsulla syke poukkoili tavanomaiseen tapaan 58-80 iskun välimaastossa. Koska se on niin herkkä nostamaan sykettä, niin emme koskaan uskalla mennä portista ennen kuin oman mittauksen mukaan syke on alle 60. Turasimme vesisaaveilla 7:34, joka taisi olla koko kisan hitain palautuminen keneltäkään! Ja kun sitten mentiin tarkastukseen, niin eikö juurin silloin aidan takaa jymistänyt lauma hevosia. Vet vähän pyöritteli silmiään, sillä oli jo kuullut tasaisen tahdin, mutta aidan takaa tulevat hevoset nostivat sykkeen pilviin. Mittaili kuitenkin rauhallisesti ja lopulta kirjattava sykelukema oli 64. Juoksutuksen aikana ell kyseli, oliko hevonen nuori, kun on noin herkkä ulkopuolisille ärsykkeille. Suolistoäänistä tuli B, kaikki muu oli A.
Laura oli täyttänyt vedet ja hevonen pääsi loimien alle ja syömään. Keli oli petollinen. Tuuli puuskissa kovasti. Siitähän meillä oli jo omakohtaista kokemusta, kun puuska oli heittänyt telttamme aidan päälle ja tuusan nuuskaksi. Eli voimaa puuskissa ainakin oli. Auringossa tuli kuuma, varjossa kylmä. Hevonen söi innokkaasti ja pesin kuraroiskeet pois. Laura rasvasi vuohiset ja satula laitettiin taas selkään. Tanjalla oli kahden ja puolen minuutin etumatka ja kärkeä olivat jäljessä kymmenisen minuuttia. Olivat sijoilla 4 ja 5. Tanja aloitti rauhallisesti ja Kari tavoitti seurakaverinsa muutaman kilometrin jälkeen. Toinen lenkki oli ensimmäisen uusinta, joten huollotkin pidettiin samoissa paikoissa. Aloittivat toisen 30 kilometrin kiekan vähän ensimmäistä lenkkiä reippaammin. Huollossa viilennettiin ja juotettiin ratsastajaa, hevoselle juoma ei maistunut. Ero edessä oleviin kasvoi, mutta takana tulevatkin olivat sopivan kaukana n. 3-4 minuutin päässä ja heistä oli näköhavaintoja vain aukeilla peltotieosuuksilla. Hevonen tuntui hyvältä ja sen meno oli muutenkin ongelmatonta. Karilla sen sijaan alkoi särkeä päätä. Valmistautuminen ei ole ehkä paras mahdollinen, jos tuuppaa vuorokausirytmin sekaisin, nukkuu liian vähän ja juo liikaa kahvia. Eli ilmeisesti nesteet ja suolat oli somasti sekaisin. Vessassa piti juosta yhtenään jne. Juomalla tilannetta yritettiin nyt kuitenkin korjata ja toisen huollon jälkeen ajettiin perään ja annettiin auronkolasit päähän. Hapsu oli sitä verta hermostunut huuhtelusta, että sävähti jopa aurinkolaseja. Tehtiin muutama kastelu siten, että kaadoin vettä maasta seisten ja sitten Kari otti vasta huuhtelupullot haltuun. Matkan edetessä homma alkoi taas palautua hevosen mieleen.
Yksi ratsukko oli jäänyt ensimmäiselle tauolle. Toisen lenkin lopun ottivat taas rauhallisesti ja ero kärkiratsukkoon oli tauolle tultaessa jo lähes puoli tuntia! Anne ja Heigo kulkivat välissä ja heihin ero oli lähes 20 minuuttia. Keskinopeus oli vähän alle 15 km/h. Palautuminen oli nyt nopeampi, niin kuin Hapsun kanssa aina on. Kun kisa etenee, niin se häröilee vähemmän. Saatiin syke nyt toivomaamme 60 iskuun neljässä minuutissa. Mittauksessa se taisi olla 58 ja juoksutuksen jälkeen vielä 2 alle. Nyt limakalvoista ja suolistoäänistä tuli taas huomautettavaa, kuten myös lihaksistosta. Vaikuttaa toki myös paljon ell-arpaonni, millaiset arvioinnit tulee. Edessä oli jälleen 30 minuutin tauko ja Karilla oli jälleen kiire vessaan. Hevonen söi halukkaasti, mutta juomatarjonta ei puhutellut.
Kolmas lenkki on Karille henkisesti hirvittävän vaikea punainen lenkki, joka on pituudeltaan 26km. Kari oli manannut jo aiemmat 60 kilsaa kyseisen lenkin olemassaoloa. Lenkissä ei itsessään ole mun käsityksen mukaan mitään sen suurempaa vikaa tai eroa, mutta tämä lenkki on aina ollut enemmän tai vähemmän työläs. Kari lähti Tanjan perään pari minuuttia. Tanja ei pitänyt suurta kiirettä ja pian olivat taas yhdessä. Tämä oli Karille varmasti äärettömän tärkeä juttu. Hänellä oli niin suuret antipatiat lenkkiä kohtaan, että jos olisi tässä kohtaa jäänyt porukasta, niin huonosti olisi voinut käydä.
Kärki paineli kovaa kyytiä. Nuorempi Mateikaite pisteli edelleen n. 16km/h vauhtia. Heigon ja Annen vauhti hiipui nipa nappa 13 km/h ja suomalaiset etenivät lähes 14 km/h. Karin päänsärky muuttui krampaileviksi vatsalihaksiksi. Fiilis ei ollut kovin hyvä. WP 3, noin 6km:n kohdalla, on kammottava paikka huoltaa. Polku, jota pitkin on pakko ajaa, on mutkikas ja kuoppainen. Vastaantulevaa liikennettä on mahdoton väistää ja takaraivossa takoo uhkakuva siitä, että auto ei ehdi paikalle ennen hevosta. Juuri ja juuri ennätettiin, mutta huoltopaikka oli aivan tukossa. Junnuryhmä pyrähti paikalle kuten myös heidän huoltoautonsa. Meidän auto jäi vähän keskelle ja lähdin sitä siirtämään, niin eivätkös ratsukot tulleet juuri silloin. Kovaa säätämistä oli ohjelmassa ja tarjolla taas vääriä asioita. Pikainen huolto ja ratsukot jatkoivat matkaa. Me jälleen vähän kupeksittiin, mutta päästiin kuitenkin liikenteeseen.
WP 4 löytyi hyvin. Olimme kuitenkin viimeiset paikalla ja paikat olivat vähissä. Linda keräili omenoita maasta ja jännitti ratsukoiden puolesta. Paikka oli n. 11 km:n kohdalla. Ehdittiin muutama ratsukko nähdä ja sitten sain kameran linssiin neljän ratsukon joukon. Kyseessä oli edellisessä huollossa samaan aikaan olleet juniorit. Vähän heidän jälkeensä kamera löysi suomalaisratsukot. Tulivat kaikessa rauhassa. Kari kaipasi Buranaa ja sitä toki oli tarjolla. Hengitysharjoitukset eivät lihaskramppeihin auttaneet. Ilmapiiri oli vähän kireä. Vuosi sitten samassa paikassa äijä ilmoitti keskeyttävänsä, joten siinä mielessä fiilis oli toki parempi. Hevonen ei oikein vieläkään juonut. Kupeksittiin taas lähdön kanssa ja muut huoltoautot ehtivät häipyä horisonttiin. Ja niinhän siinä taas kävi, että ajettiin harhaan. Mittasuhteet heilahtivat ja en osannut tulkita kartan ulkopuolelle sijoittuvaa risteystä oikein. Lisäksi meiltä meni ihan ohi risteyksessä ollut opaskyltti! Tänä vuonna kyltit olivat suurempia ja näkyvämpiä ja niitä oli aiempaa enemmän, mutta silti ajoimme ohi. Ja niin ajoi myös Mika!! Juuri kun teimme päätöksen, että käännytään ympäri, niin Mikan maantielaiva tuli hurjalla vauhdilla vastaan. Kun saatiin Rangeri ympäri ja pääsimme oikealle tielle, niin soitin ukolle perään. Tehtiin taas tehtäväjako, että Mika ottaa seuraavan huollon (WP1) ja me ajelemme suoraan kasille. Olin aika varma, että Mika ei voi ehtiä ajoissa, mutta niin vaan ehti ja Karin mukaan kaikki oli valmiina, niin kuin huolto olisi odotellut paikalla jo pitkään. Kivikasvona kuski ei myöskään mitenkään tuonut esille, että olisi mitään harha-askeleita edes tullut ottaneeksi.
Ehdittiin kasille ihan hyvin. Kovin pitkään emme edes joutuneet odottamaan. Pakittelin taas vähän autoa ja eivätkö jo tulleetkin. Hevoset vähän hörppivä vettä ja olivat juoneet hyvin jo Mikan huollossa. Tuntui huojentavalta. Aina pieni jännitysmomentti on se, milloin hevonen alkaa juoda. Mietin, että toivottavasti ei liian myöhään. Kari vatsalihasten kramppailu oli loppunut ja tuskainen punainen oli selätetty. Ehkä seuraavalla kerralla sitä ei tarvitse manata niin kamalasti. Positiivista itsesuggestiota tarvittasiin Karilta paljon. Olinkin aika ihmeissäni, miten pessimistisesti äijä suhtautui koko kisaan ja varsinkin käynnissä olevaan lenkkiin. Aika outo piirre, eikä kovinkaan suotava. Onneksi Tanja tasaisena ja rauhallisena kaverina oli mukana. Hän valoi varmasti äijään uskoa ja yhdessä suoriutuivat lenkistä. Kun huolto oli tehty kaikessa rauhassa, niin lähdimme taas kohti kilpailukeskusta.
Kun ratsukko tuli tauolle, niin peräpää peiteltiin heti huolella. Kari oli ehdottomasti halunnut mennä ilman ratsastusloimea ja näin jälkikäteen ajateltuna se saattoi kyllä olla virhe. Hevonen nykäisi heti viilennyskujalle tulessaan viitisen litraa vettä. Oikein hyvä ja annettiin sen juoda rauhassa. Syke käyttäytyi taas epävakaasti. Se poukkoili 58:n ja 80:n välillä. Viilennettiin ja taluteltiin. Aikaa tuhraantui 7 minuuttia ja kun mentiin portille, niin päästiinkin meille täysin tuntemattomalle vetille, joka oli komission pj. Olikin tiukka ukko. Syke oli 58. Hevosessa alkoi näkyä matkan rasitukset. Takana oli 86 km. Liikkeestä tuli B/1, kapillaareista B/1, lihaksisto B/1. Ei hyvä, mutta ei kammottavan huonokaan. Liike oli mielestäni ihan ok, mutta lähti tahmeasti liikkeelle juoksutuslinjan kummassakin päässä. Ihan hyvällä mielin siirryimme tauolle.
Tauko oli pituudelta 40 minuuttia. Hevonen söi ja joi. Boostattiin aiempien taukojen malliin. Fiilis oli aika hyvä. Laura täytteli vesivarannot, mä hinkutin hevosta puhtaaksi ja pidin sen lämpimänä. Kari vähän huilaili ja tankkasi. Kymmenisen minuuttia ennen lähtöä alettiin laitella hevosta valmiiksi. Kaikki vaikutti olevan ihan kunnossa ja hevonen oli tankannut hyvin. Kun Kari lähti taluttamaan hevosta kohti lähtöaluetta, niin parahdin epäuskoisena ratsukon takaisin. Hevonen on takaosastaan todella jäykkä! Ehdittin talutella sitä hetken verran ja sitten ratsastaja hyppäsi selkään. Hevonen tuntui myös selästä käsin todella jäykältä. Ehtivät kävellä viitisen minuuttia ja hevonen aavistuksen vertyi. Olin aivan puulla päähän lyöty. Mitään jäykistymiseen viittaavia merkkejä ei ollut ollut, mutta olisihan asia pitänyt tietenkin ennakoida. Onneksi laitettiin BoT-ratsastusloimi taas päälle. Ehdittiin siinä muutama sananen vaihtaa, että tilannetta täytyy nyt tarkkailla ja miettiä, miten homma jatkuu. Samalla aloin jo miettiä, että seuraavaksi on 50 min tauko vastassa ja ihmeitä saisimme tehdä, jos hevonen vietäisiin tauosta ja uusintatarkastuksesta läpi. Hyvältä ei meno näyttänyt, kun hevonen lähti liikenteeseen. Käynnillä lähtivät. Tanja oli lähtenyt kolmen minuutin kaulalla ja hän oli jopa vähän odotellut, mutta kun ei Karia kuulunut, niin lähti hölköttelemään eteenpäin. Tässä vaiheessa huomasimme myös, että Anne ei enää lähtenytkään matkaan, vaan Tanja ja Kari olivat nousseet yhdet sijat ylemmäs.
Meillä oli Lauran kanssa taas vähän kiire ensimmäiseen huoltoon. Edessä oli lyhyehkö 18 km:n lenkki ja eka huolto oli WP 8 n. 5 km:n kohdalla. Hapsu oli alkumatkan aika haluton ja ehdotteli vähän, että voitaisiin vaikka kääntyä takaisin. Ennen ensimmäistä huoltoa puolalaiset, jotka olivat lähteneet pari minuuttia myöhemmin ottivat Karin ja Hapsun kiinni. Hapsu lähtikin innokkaasti seuraamaan puolalaisia ja Kari totesi, että peesissä olisi parasta pysyä mukana. Kun tulivat huoltoon, niin Kari ilmoitti, että sillä tavalla nopeasti täytyy toimia, että hänellä ei ole varaa pudota porukasta. Se oli toki itsestään selvää. Hapsu kulki joukon jatkona ihan kivasti. Mika kertoi, että sama jäykistyminen oli vaivannut myös heitä ja Jakke, joka oli hänkin samalla huoltopisteellä tiesi kertoa, että jäykistymistä oli ollut kaikilla ratsukoilla. Viima, joka tuntui tavallaan lämpimältä ja tavallaan kylmältä oli ilmeisen petollinen.
Huoltoautot saivat pysyä paikallaan ja ratsukot lähtivät vajaan kympin lenkille. Käyttivät aikaa n. 40 minsaa ja huolto pääsi taas työhönsä. Hevonen vähän söi ja joi ja viilennettiin. Kari oli edelleen puolalaisten ratsukoiden seurassa ja Tanja oli ohittanut paikan hetkeä aiemmin. Hapsu lähti hiippailemaan kilpailukeskusta kohden ja huikkasin Karille, että turhaan polskeja odottelee. Kari kysäisi Hapsulta, että mentäisiinkö, ja Hapsu totesi, että mennään vaan! Näin ollen viimeisen 5 km menivätkin vähän reilua kuuttatoista ja huiput hipoivat kolmen kympin korvilla. Puolalaiset jäivät ihmettelemään ja ajanottolinjalla eroa oli tullut reilu 5 minuuttia. Hapsu ja Kari saavuttivat myös puolitoista kilsaa ennen maalia Tanjan ja Antsan. Tulivat sitten taas yhdessä maaliin. Tanja oli vaan kuullut takaansa hervotonta naurua. Äijä siellä hekotteli, että "sainpas sut kiinni!" Tanja oli naureskellut, että sekö oli tavoite. Mutta olihan se tietenkin tavoite ja koska kiinniotto otti aikaa yli 15 km, niin ei ollut enää ihan niin helppoa kuin ensimmäisillä lenkeillä.
Palautuminen otti taas melkein 6 minuuttia aikaa. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, mutta syke ei ollut vakaa, joten ei tohdittu mennä sisälle portista. Sykkeet oli alle 60 iskun, joten turhaan vartottiin. Arviot olivat muuten hyviä, mutta selkä reagoi ja siitä tuli B. Muuten hevonen oli oikein hyvä. Toki tiesimme, että rankkaakin rankempi 50 min on edessä, sillä jäykistyminen oli 100 %:n varmaa! Hevonen kapaloitiin BoT-loimeen ja sadeloimeen. hetkeä myöhemmin vaihdettiin BoT magneettiloimeen. Lisäksi hevonen pidettiin koko ajan liikkeessä. Seuraavat 40 min joku talutti ja juoksutti sitä koko ajan. Paljoa se ei ehtinyt syödä ja onneksi joi huuhtelusaavista ennen tarkastusta, sillä juomiseenkaan ei oikein ollut aikaa/mahdollisuutta. Kari istui selkä puuta vasten ja seuraili, kun hevosta juoksutettiin ympäri rataa. Hinkattiin linimenttiä ja hieroin hevosta selästä, takamuksesta ja takareisistä. Sama touhu oli kaikilla muillakin käynnissä. En ole tuollaista kisaa ennen nähnyt, että kaikkia hevosia juoksutettiin taukoamatta koko viimeisen tauon ajan. Kun vajaa vartti oli taukoa jäljellä mentiin uusintatarkastukseen. Hetki jouduttiin odottelemaan ennen porttia, sillä syke oli ylhäällä.
Tarkastuksessa selkä reagoi jälleen, siitä B ja muuten kaikki oli hyvin. Lähtölupa viimeiselle lenkille saatiin. Hevonen pidettiin lämpimänä, hieroin ja taluttelin sitä. Satula laitettiin niin eteen, kuin mahdollista ja muutama minuutti ennen starttia ratsastaja selkään. Ratsastusloimi tietenkin paikalleen ja menoksi. Tanja pääsi taas pari minuuttia etukenossa liikkeelle ja polskit lähtivät jokusen minuutin perään. Samalla meille selvisi, että kärjestä oli uusintatarkastukseen jäänyt Gabriele, joka oli ollut aivan ylivoimaisessa johdossa. Näin ollen Heigo nousi ykköseksi, Tanja kakkoseksi ja Kari kolmoseksi. Oli sanomattakin selvää, että tämä järjestys kelpasi meille, Tanja oli tehnyt niin paljon vetotöitä ja kannustanut Karia vaikeissa paikoissa ja odotellut lenkkien alkuosuudella. Eli mitään tarvetta ei ollut lähteä haastamaan. Hapsu lähti kuitenkin reippaasti ja porukkaa oli kerääntynyt lähtölinjalle kannustamaan. Siellä oli muiden mukana Ines, joka oli helppinyt meitä jo yhdessä palauttelussa. Hänen kisansa oli jo takana ja voittajana oli taas helppo tsempata muita omissa suorituksissaan.
Kari sai Tanjan kiinni pari kilsaa lähdön jälkeen. Nyt asetelma oli se, että Tanja halusi varmistella ja edetä rauhassa. Karia vähän kuumotti se, että puolalaiset olivat niin lähellä takana. Tanja oli sitä mieltä, että hyväksytty suoritus riittää, mutta Kari oli sitä mieltä, että sijoituksista ei luovuta ja hoputti sen verta, että ohi ei enää tultaisi. Huollossa hevoset olivat ihan pirteinä ja ratsastajat myös. Kannustettiin ratsukot vielä viimeiselle viiden kilsan matkalle. Nea oli samassa huollossa, vaika tulikin eri reitiltä ja kulkivat viimeiset kilometrit yhdessä. Hienon näköistä oli, kun kolme suomalaista ratsasti rinnatusten kaukana kotoa hyviä sijoituksia tavoitellen.
Tulivat samassa asetelmassa maalisuoralle asti. Nea oli toivonut vetoapua ja saikin sitä, tosin maltillisella tahdilla. Etenivät n. 14 km/h. Kyllähän se hienolta tuntui. Mika manasi, että hänellä on niin pehmeä ratsastaja, että varmaan luopuu kakkospaikasta ilman mitään vastarintaa. Toivoin mielessäni, että Karin kilpailuvietti pysyy kurissa, mutta ääneen sanoin, että voi kyllä olla niin, että herrasmiesmäisyys loppuu viisi metriä ennen maaliviivaa. Tyylikkäästi kuitenkin homma tuli loppuun asti ja järjestys oli ansaitun mukainen. Tanja ja Andorra ylittivät maalilinja toisina, Kari ja Avialis kolmansina. Eroksi tuloksiin saatiin 1 sekka.
Kolme suomalaista oli tarkastuksessa oikeastaan samaan aikaan. Me vähän hikoiltiin palauttelun kanssa. Toisaalta ei olisi haluttu seisottaa hevosta yhtään ylimääräistä, mutta toisaalta ei tietenkään uskallettu mennä sykkeen kanssa yhtään riskillä sisään. 11 minsaa siinä kikkailtiin ja sitten oli pakko mennä. Syke taisi olla taas alle 60 iskun, liike oli hyvää, selästä reagoi, mutta kaikki muu oli priimaa. Ell kehui vielä, että on erittäin tyytyväinen metabolisista arvoista ja eipähän muuta, kuin tarkastusalueen toimihenkilöiden taputtaessa päästiin taas halistelemaan. Tanja ja Mika olivat saaneet oman hommansa hetkeä aikaisemmin valmiiksi, mutta taputukset olivat maltilliset, sillä samaan aikaan Hapsun sykettä mitattiin. Ikävä kyllä kolmannella linjalla samaan aikaan Nean matka tyssäsi, sillä Wierus ei ollut halukas liikkumaan ja nuoren ratsastajan urakka jäi katkeralla tavalla vähän vajaaksi. Se aina laimentaa omaa iloa, kun kaverilla ei käy yhtä hyvin. Ei siis mitään elämää suurempaa juhlistelua, vaikka kivalta tuntuikin ja päivän uurastus palkittiin.
Kun tulos oli julistettu, niin minä otin hevosen talutukseen ja Kari alkoi Lauran kanssa vetää kamoja nippuun. Telttahan oli jo puristettu kasaan sen lenneltyä tuulen mukana, joten enää oli levälleen kylvetyt tavarat. Tunnin verran taluttelin loimitettua hevosta ja samassa ajassa tavarat katosivat Rangerin lavalle. Ilta alkoi viiletä ja vähitellen siirryttiin kohti tallia. Hevonen oli ilmeeltään pirteä, liikkui ihan reippaasti ja nappaili tuoretta. Nea-raukka kuljeskeli surkeana alueella, mutta päätyi myös lopulta talliin, jossa kaikki tietenkin yritimme parhaamme mukaan lohduttaa. Onhan se riipaisevaa, kun mielipaha epäonnistumisesta ottaa vallaan. Pitäisi onnistumisen hetkinä nöyränä muistaa, miten pahalta epäonnistumiset tuntuvat. Toki onnistumisista pitää iloita, mutta onnistumista seuraa vääjäämättä epäonnistuminen ja joskus niitä voi tulla monta putkeen ennen kuin kohtaa taas onnea ja menestystä.
Vaikka olevinaan toimittiin ihan nopeasti, niin kello oli jo tosi paljon ennen kuin hevosella oli syötävät ja juotavat nokan edessä ja kylmät jaloissa. Kiirehdimme kaikki tahoillemme suihkuun ja vaihtamaan vaatteita. Juuri ja juuri ehdittiin iltajuhlaan. Lampiset olivat todenneet, että eivät edes lähde käymään majapaikalla.Viimeisiä hevosia vielä juoksutettiin, kun me jo astelimme juhlataloon. Tarjolla olin jo perinteeksi tulleeseen tapaan paikallisella tavalla oluella marinoitua possua ja hapankaalia ja perunaa. Alkupaloina oli mahtavan makuisia valkosipulileipiä. Juttu oli kohtuullisen väsynyttä. RieRatin porukat olimme vallanneet yhden pöydän. Nuoriso saapui vähän myöhemmin, mutta oli kiva nähdä, että hekin jaksoivat lähteä juhlaan mukaan. Iloinen puhe ja pälätys täytti tilan. Kun paistit olivat kadonneet nälkäisiin suihin, niin aika nopeasi porukka alkoi hajaantua. Kari oli käynyt katsomassa hevosta ja Vidaksen avuilla ja vinkeillä saimme itsellemme levollisemman olon. Hapsu jäi BoT-loimen alle nukkumaan.
Sunnuntai
Vielä viimeisenäkin aamuna täytyy herätä aikaisin ja niin myös tällä kertaa noustiin seitsemältä. Laura kävi katsomassa hevosen tilanteen. Ninan porukat olivat ehtineet jo antaa heinät. Kun me ennätimme paikalle, niin otin hevosen jälleen talutukseen. Se liikkui hyvin eikä selkäkään reagoinut. Jaloissa ei ollut turvotusta ja siitä olin erityisen iloinen. Huuhdottiin kylmällä vedellä savet pois. Samoissa puuhissa olivat kaikki ja paljon, paljon jäykempiä ja väsyneempiä hevosia oli pilvin pimein. Kari pysyi kuitenkin päätöksessään, että ei mene selkään, vaan osallistuu palkintojenjakoon hevosen kanssa, mutta maasta käsin. Tanja teki saman linjauksen. Laittelivat hevosensa valmiiksi ja lähtivät kohti juhla-areenaa. Lauralla oli vielä kamat niputtamatta, joten hän kiirehti pakkamaan, jotta päästäisiin heti seremonioiden jälkeen lähtemään. Virolaiset keräsivät taas paljon voittosijoja, mutta hienoa oli saada kaksi suomalaisratsukkoa myös seremoniaan mukaan ja hyville sijoille. Lindan ja Leevin kanssa hurrattiin kovasti. Kun viimeiset kiitossanat oli kuultu, niin jo oli kiire taas. Vaatteet vaihtoon, hevonen koppiin ja tien päälle. Nyt matka sujui helposti. Laura nukkui lähes koko matkan, mutta valoisassa säässä me pysyimme hyvin hereillä. Hapsu oli apea. Se selvästi jännitti matkustamista yksinään. Söi huonosti ja joi huonosti. Olin kohtalaisen huolissani siitä, mutta kun laitumelle päästiin, niin juoksenteli terhakkaasti, tervehti meidän omat pojat ja iski turvan maahan. Tuntui järkevältä ratkaisulta jättää se lämpimästi loimitettuna pihalle.
Kun päästiin kotiin joskus puolen yön tietämillä, niin vielä kannettiin kaikki kamat sisälle, jotta Kari pääsisi aamulla tyhjällä autolla töihin ja mä saisin pyykätä ja purkaa loput kamat mahdollisimman nopeasti. Kahdelta aloin olla valmis höyhensaarille. Mietin vielä reissua ennen nukahtamista. On nämä mahdottoman rankkoja retkiä. Sitä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole koskaan mukana ollut. Vähillä unilla, vähällä ravinnolla ja jatkuvan paineen alla eivät kaikki yksinkertaisesti kestä.
Ehkä päällimmäinen ajatus muutama päivä reissun jälkeen on helpotus. Vihdoinkin saatiin Avialikselle toivottu tulos. Sovittu tehtävä on suoritettu. Kun pienellä pakolla jotain tekee, niin tekeminen ei aina ole mitenkään mielettömän helppoa. Olimme jonkin verran asennoituneet siihen, että tulosta ei ehkä tule. Se on huono juttu. Pitäisi lähtökohtaisesti uskoa siihen, että mahdollisuudet on vaikka voittoon. niin kuin todellisuudessa olikin, mutta Karin pessimistisyys oli tarttunut jopa muhun. Karin mielestä se on realismia, mutta kyllä se todellisuudessa on pessimismiä. Lampisten mukanaolo oli tärkeä tekijä. Pelkästään se, että luokassa oli toinen suomalainen tiimi mukana helpotti tekemistä huomattavasti. Lampisten viileys on todella rauhoittavaa. Heille kuuluu valtava kiitos ja niin kuin olemme moneen kertaan todenneet, niin RieRat on hyvä seura juuri meille. Se mitä tarvitsemme, löytyy juuri tästä seurasta.
Ninalle luonnollisesti kuuluu myös iso kiitos, että on mahdollistanut meille jo monen vuoden ajan se, että Kari on saanut uusia hevosia ratsastaa ja kvaalata. Molemmille osapuolille on ollut hyötyä, mutta luvattoman kauan tähänkin projektiin kului aikaa. Mutta työssäkäyvillä ihmisillä on harmi kyllä muita velvollisuuksia ja ajankäyttöä rajaa moni tekijä. Liian vähän Kari on ehtinyt Hapsun kanssa tehdä töitä ja siitä syystä 120 km tulos varmasti tuli vasta nyt. Mutta nyt se on tehty ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Kurtuvenai on hieno paikka ja uskoisin, että sinne suuntaamme syyskuussa jatkossakin. Hankalaa on vaan olla töistä pois ja siksi heinäkuu olisi huomattavasti helpompi ajankohta, mutta kaikkemme teemme, että jatkossakin osallistuminen mahdollistuu. PM-kisat parin vuoden päästä ja ehkä Urhon kanssa ensi vuonna. Suunnitelmia ja tavoitteita riittää, vaikka juuri nyt tuntuu siltä, että pieni tauko lajista on paikallaan. Takana on niin myrskyinen vuosi, että monessakin mielessä nyt on hyvä ottaa etäisyyttä ja vetää vähän happea. Kotimaan kisoissa meitä ei ainakaan hetkeen näy. Nyt huilitaan hetki ja nautitaan siitä, että kauden viimeinen suoritus oli 120 km:n kolmas sija Liettuassa!