Aamusta piti heti ennättää tallille. Mä olin illalla nukahtanut takkahuoneen sohvalle ja saanut niskani kipeäksi. Kari taas ei meinannut millään päästä sängystä ylös, joten olimme auttamattomasti myöhässä. Koko tallireissua varjosti kiire. Nopeasti hevoset talliin, nopeasti harjaus, nopeasti Urholle satula sekään ja nopeasti Heidi satulaan. Tehtiin Urhon kanssa paljon väistöjä ja pientä nypertämistä muutenkin. Mulle on kyllä varsin haastavaa tottua sen liikkeeseen. Hopon kanssa meillä on sen verta kilsoja takana, että kaipaan liikettä ja menemisen meininkiä. Kari jaksoi naputtaa ja asettaa vaatimuksia, vaikka aika selkein sanakääntein tein selväksi, että en halua nyt mitään sparrausta vaan ainoastaan aikaa hakea yhteistä säveltä, jota meillä ei Urhon kanssa ihan vielä ole virinnyt sillä tavalla, että ajatukseni menisivät satulan läpi siihen ja sen ajatukset tulisivat minuun. Meillä on paljon tulkintavirheitä ja riitasointuja.
Kaipaan kovasti Hopoa alleni. Harjasin sen läpi ja silmäilin sen liikehdintää. Se vaikuttaa aika hyväntuuliselta. Olen toiveikas, mutta epäilevä. Ensi viikonloppuna, ehkä jo perjantaina menen taas selkään. Yritän olla positiivinen, mutta pelkään jo nyt tunnekuohua, mikä taas menee läpi sielun, olivat tuntemukseni sitten mitkä hyvänsä. En ole itsekään ollut ihan kunnossa, mutta enemmän kuitenkin mieltä kalvaa eläimien terveydelliset seikat. Sitä kai kutsutaan rakkaudeksi. Eläimiä on niin helppo rakastaa.