Päivälle luvattiin pieni sateeton hetki ja se vietettiin tallilla. Laitumella olla möllötti kolme tyytyväistä tyyppiä. Ei palaneita nokkia, ei ötököiden kaluamia ryntäitä. Kaikki siis hyvin. Hännät toki vähän heiluivat, mutta johtui lähinnä kärpäsistä. Olen talliinkin jo viritellyt kärpäsloukkoja. Ne ovat taas tulleet ja ovat ärsyttäviä.
Käppäiltiin laitumelle, harjattiin kaverukset, rasvattiin valkoisten kärsät, rapsuteltiin jalkovälit ja suihkittiin sinne vähän ötökkäkarkoitetta. Ottivat saamansa huomion tyytyväisinä vastaan. Urhon polvien ruvet ovat lähes irronneet, joten rasvailtiin niitä vielä vähän ja pian kaveri pääseekin taas liikkeelle. Eikä sekään tapahdu yhtään liian aikaisin. Urholla oli joku vaihe menossa, kun juoksi pientä ympäyrää meidän ympärillämme ja kun Kari halusi sen naaman rasvata, niin sen pyydystämisessä meni hyvä tovi. Ei ole kyseisen hevosen normaalia käytöstä. Naureskellen seurailin tilannetta. Silloinhan tuollainen kikkailu ei kamalasti naurata, kun oikeasti pitäisi hevosen kanssa jotain tehdä, mutta koska Urho on niin lapanen, niin tuollainen pieni nätös omasta luonteesta on ihan tervetullut ja huvittava. Erikakin totesi, että Urho on niin jotenkin …. Ymmärsin hyvin, mitä hän tarkoitti. Kaikkine arpineen se on vaan ihan…..
Tallilla maalasin taas yhden oven. Samaan aikaan Kari siisti jälleen tallin ympäristöä. Päättä myös avata yhden Pandoran lippaan. Ihan tontin rajalla maassa on lojunut kynnysmatto. Äijää se oli kuulemma häirinnyt ja päätti kaivaa sen ylös. Ja kuinka ollakaan sen alta paljastui aivan järkyttävä roskakuoppa!! Käskin laittaa kaikessa hiljaisuudessa maton takaisin ja unohtaa koko asian.
Kuten arvata saataa, näin ei taphtunut, vaan kuopasta ilmaantui esille mitä ihmeellisimpiä asioita. Totesin jo, että kohta sieltä tulee ruumis. Tai vähintäänkin jonkin eläimen raato muoveihin paketoituna. Ei tullut, mutta tuli turvakärkikenkää ja riimua ja ihan ties mitä tahansa! Ja haju oli myös melkoinen. Noh, mulla oli risuja, kantoja ja puutavaraa varten nuotio jä palamassa, joten kaikki palavaksi kelpaava kannettiin sinne. Käsittämätöntä!
Kari vielä siisti siimaleikkurilla taas tarha-alueen yhden sivun. Paikka alkaa vähitellen näyttää siltä, että siellä pystyy olemaan ja kehtaa joskus jonkun pyytää käymäänkin. Mä hämmentelin nuotiotani ja Kari vielä lanasi kentän. Sekin asia olisi pitänyt tehdä jo moneen kertaan ja aikoja sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lopputuloksena kenttä näytti oikein hyvältä. Vielä kun Kari saisi portin laitettua paikalleen, niin juoksutushommatkin onnistuisivat ilman välikohtauksia.
Kotimatkalla pohdiin ääneen, miten ärsyyntynyt olen hevosihmisiin, jotka hevosta käsitellessään käyttävät pääasiassa yhtä sanaa ja se on EI. Hevonen saisi oikeastaan vain hengittää, kaikki muun on EI. Miksi ihmeessä hevosta pitää komentaa ihan joka asiasta? Tai jos komentaa, niin miksi ei sitten komenna niin jykevästi, että käsky menee perille. Tuli mieleen ajat isommilla talleilla, kun aina porukassa oli joku, joka jankutti ihan koko ajan ei, ei, ei, ei, ei. Todella rasittavaa. Ja joillain näillä ei-tyypeillä on vielä se mahtava pikantti lisä, että hevosta räpätään myös. Jo ei ihan joka ei-komennolla, niin ainakin joka toisella. Huh! Pohdintoni päättyi siihen johtopäätökseen, että oi tätä autuutta, kun hevoset on omassa paikassa. Rasitun siitä, kun kuuntelen sitä jatkuvaa turhanpäiväistä komentamista. Meillä aika harvoin kuuluu EI. Saisi varmasti kuulua useammin, mutta mieluummin poistan ei-toivotun toiminnan jonkun korvavan toiminnan kautta, kuin ainakaan huudan ihan tauotta EI. Ja se on selvä, että meillä hevosilla on liikaa omia oikeuksia pyöriä ja hyöriä. Mutta loppupeleissä, mitä sitten?