Torstai oli tälläkin kertaa toivoa täynnä
Aivan järkyttävää säätämistä oli Jarkon passin kanssa. Suurempi jännitysmomentti, kuin itse lähtö, oli se, pääseekö Jarko mukaan vai ei. Melkoisen säätämisen ja sinkoilun jälkeen minä, Kari ja Hapsu olimme 10:30 lautalla ja Jarkolla oli passi kädessä ja lippu 16:30 lauttaan ja Ninan kyydissä paikka Haanjaan. Punakone oli samalla lautalla ja satamassa moikattiin. Sen jälkeen me siirryimme hyttiin huilimaan. Hapsu oli kovin hermostunut, kun poistuimme kannelta ja siellä se raukka tärisi kahden tunnin jytinän jälkeenkin. Ei ollut maistunut heinä, eikä maistunut vesikään. Lähdettiin aika rivakasti liikkeelle, kun lautalta päästiin. Tunnin ajon jälkeen pidettiin tauko ja hevonen olikin jo rauhoittunut. Keräiltiin sille tuoretta, joka rehotti tuulimyllyn kupeella. Kevät oli selvästi Tuusulaa pidemmällä. Tuore maistui ja vähän meni vettäkin alas.
Helle oli aika tukahduttava. Hevonen saatiin kuitenkin pidettyä kohtalaisen viileänä. Ajeltiin toinen tunti ja sitten oli aika tankata auto ja samalla annoin hevoselle taas tuoretta ja tarjoilin vettä. Muodon vuoksi uitti huuliaan ämpärissä. Vielä viimeinen osuus ja saavuimme Vöruun. Tuttuja reittejä pitkin, NATO-harjoituksen kalustoa ihmetellen, ajelimme kohteeseen. Siellä meidät toivotettiin iloisesti tervetulleiksi. Iloisia ilmeitä ja aitoa jälleennäkemisen iloa. Traileriparkissa oli selkeät sävelet, joten kun hevonen oli purettu, niin traikku piti pistää tiiviiseen koppiriviin.
Otin hevosen talutukseen. Hiki valuen kiersimme alueen. Kävimme katsomassa juoksutuspaikat ja kuljimme rantapolkua pitkin saunalle ja sieltä lähtöviitoitusta pitkin takaisin kilpailukeskukseen. Kari kävi sovitusti varaamassa perästä tuleville karsinapaikat. Niiden kanssa oli säätämistä, kun omatekemät nimikyltit eivät kelvanneetkaan TD:lle, vaan ne piti tehdä uudelleen viralliseen muotoon. Tästä selvittiin ja Kari pääsi seuraavaan puuhaan, eli aitaamaan isoa tarha-aluetta siten, että peräjoukot saisivat myös pläntin, jossa tarhata hevosia. Kun iso alue oli aidattu, niin tehtiin vielä Hapsulle alue, johon se saikin jäädä nakertamaan tuoretta. Emman Sahrami oli näköetäisyydellä ja vastapäätä olivat Olaugin hevoset. Kipaisin vielä varaamassa viisi huoltoplänttiä mahdollisimman läheltä vet gatea. Tämän jälkeen kävimme äkkiä vastaanottamassa huoneet ja sitten olikin kiire kauppaan hakemaan juomia, sillä nestehukka oli lähellä, kun kipitimme ympäri kilpailukeskusta hoitelemassa askareita.
Mulla oli melko mojova hedari, joten aloin vetäytyä, mutta silloin kello olikin jo yksitoista ja seuraava ryhmä saapui paikalle. Nina ja Käkönen olivat tulleet yhdessä ja jonkin sortin tohinat alkoivat heti. Juuri kun Kari oli lopetellut tallihommansa ja oli aikeissa tulla nukkumaan, alkoi Team Hysteria pommittaa, sillä olivatkin päättäneet keskellä yötä tutustua Rougen nähtävyyksiin. Löysivät kuitenkin lopulta perille ja pääsimme kaikki nukkumaan, kun ensin oli selvitelty karsinaongelmaa, jotta Valto ei joutunut viettämään yötään yksin, kun oli ainut kansallinen kisaaja paikalla ja FEI-hevoset piti sijoittaa "turvallisen" hajuraon päähän. Tilanne saatiin selvitettyä ja rauha laskeutui Kurgjärvelle. Aamulle oli sovittu ohjelmaa jo kahdeksasta lähtien, joten yhdessä sovittiin, että hevoset ruokitaan enne seitsemää ja yhteinen tutustuminen reittiin alkaa kahdelta. Uni tuli nopeasti, vaikka samassa huoneessa korahteli myös kaksi uupunutta miestä.
Perjantain pitkät minuutit ja tunnit, jotka eivät koskaan riitä
Viideltä taidettiin taas jo aloitella päivää. Kuudelta oltiin jo touhuamassa. Tavattiin suurin osa suomalaisista tallilla ja aloitettiin hevosten tankkaaminen. Kommelluksilta ei vältytty ja taas kävi ilmi, että jonkin sortin takapajula tämä meidän ihana kotimaamme on. Olemme aika kaukana ainakin matkaratsastuksen osalta jopa ihan peruskuvioissa. Mutta leppoisan naureskelun siivittämänä saatiin hommat rullaamaan ja kun porukalla tehtiin, niin kaikilla oli hauskaa. Ja vaikka jokainen tiimi tekee omia linjauksia ja ratkaisuja, niin kyllä yhdessä tekeminen ja yhteen hiileen puhaltaminen on voimaannuttavaa. Kun reissussa ollaan, niin moni asia helpottuu, jos osataan porukalla jakaa tehtäviä ja vastuita ja jokaisen ei tarvitse tehdä samoja juttuja, kun hommia voidaan jakaa. Vielä pari vuotta sitten suomalaisilta puuttui aika lailla yhteistyö, tai ainakaan me emme osanneet sitä tehdä. Tämä reissu oli ehkä ensimmäinen, jossa vähän isompi plutoona teki asioita yhdessä ja yhteisen tavoitteen mukaan. Jopa suunnitteluvaiheessa vähän kyettiin sopimaan asioista ennakkoon. Ja jokaisellahan on oikeus jäädä yhteistyön ulkopuolelle. Nyt meistä kuitenkin tuntuu hyvältä, että pienimuotoista yhteistyötä on ja se yhteistyö oli aistittavissa heti aamusta, kun porukka oli saatu kasaan.
Kun tankkaushommelit (12L) oli viety loppuun, niin jaettiin vähän tehtäviä. Kari alkoi kengittää Soloa, joka lähti reissuun vähän lyhyellä varoitusajalla. Susanna piti hevosta ja Elisa toi seurahevosen kaveriksi. Me mentiin Jarkon kanssa kantamaan kamoja leiripaikalle ja kannettiin vettä vesikujalle. Hetkeä myöhemmin Aittokallio täytti loput astiat käyttäen päätään ja vetäen johdon perille asti. Pablo ja Aino tulivat mukaan pystyttämään telttaa ja hetkessä meillä olikin teltta pystyssä. Turunen-Järvinen parivaljakko aloitti ankaran sisustuksen ja kohta oli pöytää ja tuolia ja maatunnusta paikallaan.
Kävimme Jarkon kanssa pulahtamassa ja näin oli talviturkit heitetty. Tuttuun tapaan tumma vesi oli lämmintä ja siellä olisi voinut viipyä vaikka kuinka kauan. Hetken helpotus ja sitten menimme tutkailemaan Karin urakointia. Homma oli loppusuoralla ja hiessä uiva Kärkkäinen lähti pulahtamaan. Tämän jälkeen oli kiire kaupoille tankkaamaan juomavarastoja. Lounaalle kiirehdittiin, mutta yli 30 asteen kosteassa kuumuudessa ei oikein ollut nälkäkään. Kohta olikin yhteislenkin aika. Turtsa ja Käkönen lähtivät pykälään. Kari oli luvannut vähän näyttää lenkkien alkupäätä. Hiki virtasi, kun laiteltiin hevosta valmiiksi. Oli sovittu, että ratsaille noustaan kahdelta, mutta menihän se puoleen kolmeen, ennen kuin äijä oli valmiina. Hymy oli kuitenkin herkässä, kun 
kolmikko teki lähtöä. Nea ja Jakke saapuivat vasta mestoille, joten Nea ei ehtinyt mukaan ja hänen olikin tarkoitus lähteä emiraattien kanssa, sillä taas oli liisattu hevosia myös arvovieraille.
Me laittelimme vielä leiriä kuntoon ja mietimme porukalla seuraavan päivän kuvioita. Kaikki oli kaikkien käytössä, kunhan vaan pidettäisiin huolta, että tulijalle on aina vettä tarjolla sekä saaveissa, että leirissä. Vajaan tunnin lenkin jälkeen ratsukot palasivat leirikeskukseen. Olivat hyvällä mielellä. Maastot olivat tehneet vaikutuksen. Kari kehui, että Hapsu tuntuu paremmalta kuin koskaan. Tanjallakin silmät säihkyivät, sillä Valedro oli niin vakuuttava. Huuhtaistiin hevonen ja vein sen ylätarhaan. Tietenkin se paineli heti piehtaroimaan ihanaan hiekkamonttuun, joten ennen tarkastusta se pitäisi vielä hinkata puhtaaksi. Hyttysiä oli tavanomaista vähemmän ja nyt nekään vähät eivät hevosta kiusaisi. Mulla särki päätä. Olin jo päättänytkin, että reittiselostukseen en aio lähteä hikoilemaan. Päivän mittaan tuli juotua 4-5 litraa, mutta sekään ei tuntunut riittävän.
Viideltä alkoi ensimmäiset hevostarkastukset. Oli sovittu, että kokoonnutaan odotusalueelle varttia vaille viisi. Olimme ajoissa paikalla ja tungimme suoraan portille. Meille sopii parhaiten, että hoidetaan homma heti alta pois. Hevosen ei tarvitse odotella ja tuolloisessa helteessä ei kukaan pitkälahkeisissa halunnut viettää aikaa yhtään enempää, kuin oli tarve. Kuulutuksessa Liisa kertoikin, että dress codesta ei tingitä. Muutama joutuikin vaihtamaan pidempää punttia päälle. Kun portti avattiin, niin mentiin ensimmäisinä sisälle ja huudettiin Nea pykälään. Luonnollisesti saimme eläinlääkäripatteriston tiukimman vetin, mutta eipä mitään. Jotain pientä huomautettavaa, mutta ei mitään sellaista, joka olisi aiheuttanut huolta. Ennen kaikkea Avialis käyttäytyi mallikkaasti ja selässä ei ollut mitään huomautettavaa. Iloittiin lähtöluvasta ja alettiin jo miettiä illan jatkokuvioita. Nea tuli tarkastuksesta myös ulos ja kaikki oli hyvin myös heillä. Kari pisti merkille, että Turusta kiilailtiin odotusalueella ja komensi mut avustajaksi. Käänsin lierihatun lipan ylös ja painelin paikalle. Mentiinkin siitä sitten seuraavaksi portista sisälle. Ja eikös saatu taas sama lääkäri. Vetin liikkeet olivat nopeita ja meni niin nopeasi iholle, että Valto vähän hermostui. Syke oli 80. Tyyppi totesi: "I give You one minute!" Mehän siinä sitten puhallettiin sieraimiin ja helliteltiin hevosta. Kun minuutti oli kulunut mittaus tehtiin uudelleen ja nyt syke oli sallituissa rajoissa. Juoksutus ei oikein sujunut, sillä joku perhe pöllytti rannalla pyyhkeitään juuri kriittisellä hetkellä. Vet tuhahteli, mutta antoi kuitenkin armoa ja yksi juoksutus riitti. Lähtölupa heltisi Turusellekin. Kyllä me se minuutti oltiin hengittämättä, kun pelättiin, että oliko tämä nyt tässä. Onneksi ei!
Tämän jälkeen oli hetki aikaa laitelle hevosta huiliin ja valmistella seuraavaa päivää. Mä menin ottamaan lukua. Kari ja Jarko kävivät kuuntelemassa reittiselostuksen. Hyvä oli meininki ja asiat tuli selviksi. Entiseen malliin. Kaikille toivotettiin malttia vaativien olosuhteiden vuoksi ja tietenkin onnistunutta kilpailua. Reittiselostuksen jälkeen käytiin omalla porukalla katsomassa ekan lenkin huoltopaikat. Samalla reissulla käytiin tankilla. Fiilis oli hyvä. Vitsi lensi ja nauru raikasi. Mukavan vapautunut tunnelma, vaikka toki panos on valtava. Hylkäyksiä ja epäonnistumisia on alla ja vaikka ne on nollattu, niin ovathan ne siellä. Mitä enemmän tulee huteja, niin sen suurempi on tarve saada hyvä osuma. Mutta pakottamalla ja naama mutrulla ne osumat eivät ainakaan tule, joten pakko se on vaan vähän lyödä leikiksi. Ja ollaanhan me tässä hirvittävän vakavissamme. Ei kai kukaan uhraisi kaikkea, jos olisi ihan ajankulun ja viihteen vuoksi näissä karkeloissa mukana. Nyt on viimeiset valmistautumiset tehtyä hyvin pitkälle Jarekin ohjeita noudattaen, joten asioita on vähän totutusta muutettu.
Kun lenkki oli heitetty, niin kilpailukeskuksessa olikin jo pimeää. Lämpötila oli edelleen lähes 30 astetta. Kävin vaihtamassa Turusen kanssa muutaman sanasen. Varmistin, että kaikki on kunnossa ja tunnelmat hyvät. Olivathan ne. Seinänaapuri hyrräsi iloisesti. Tiimi oli käynyt katsomassa huoltopaikat ja tallettanut koordinaatin navigaattoriin, joten eksymisen vaara oli eliminoitu. Aamulla vielä tavattaisiin ennen startteja. Aittokallio otti huoltoautoon pari meidän rinseä, jos sattuisi Kärkkäistä reiteillä kohtaamaan. Kaikki alkoi olla valmista. Puolen yön aikaan tuhina kuului jo tuvasta ja viideltä olisi taas täysi kuhina päällä.
Competition day
Viideltä herätys. On niin monena aamuna herätty jo viideltä, että alkaa olla rutiinia. Joillekinhan se on aina, mutta meillä ei kukkokaan laulaisi, jos sellainen olisi, ennen seitsemää. Aurinko alkoi heitellä säteitään ja lämmintä oli jo lähes 20 astetta. Menin antamaan Hapsulle aamupalaa. Kari ja Jarko menivät itse aamupalalle. Hevosella oli kaikki hyvin. Kun Kari oli aamupalansa syönyt, niin aloimme laittaa hevosta valmiiksi. Ei mitään ihmeellistä, vaan arkista rutiinia. Tässä vaiheessa säädettiin uusi rintaremmi. Yleensä sanotaan, että mitään uutta varustetta ei saisi ottaa käyttöön kisassa. Näin oli tälläkin kertaa ja sen huomasimme kisan päätyttyä. Hommat saatiin valmiiksi ja otin hevosen talutteluun. Se oli ihan rauhallinen ja annoin sen vähän nappailla tuoretta. Jarko napsi kuvia ja ehti ottaa muutaman kuvan myös Nean luokan startista. Kun Kari oli valmis, niin saatiin hänet selkään. Verkkaan oli aikaa lähes puoli tuntia.
Kun lähtölupa annettiin, niin Anne lähti keulaan ja muut seurailivat porukassa. Hapsu käyttäytyi hyvin. Mitään dramatiikkaa ei lähtöön liittynyt. Ennakkoon oli puhuttu, että ensimmäisen lenkin voisi mennä vähän nopeammin, sillä kuolettava helle ottaisi vallan heti kymmenen jälkeen. Alkuvauhti olikin jotain 15 km/h ja näin ollen tulivat 5 km:n huoltoon parissakymmenessä minuutissa. Vähän meille tuli 
Jarkon kanssa kiire, mutta paikalla oltiin. Huuhdeltiin kahdella rinsellä ja matka jatkui. Sykemittari ei ottanut toimiakseen. Tämä luonnollisesti huolestutti meitä. Minua lähinnä se, että menevät liian kovaa, kun ei ratsastaja pysty sykkeitä tarkailemaan. Karilla kun on tapana kuvitella hevosensa voittamattomiksi sotakoneiksi. Yritinkin toppuutella vauhtia, mutta meni kuuroille korville. Kari olisi halunnut jo 5 km:n ratsastuksen jälkeen juotavaa, johon meillä ei ollut valmiutta. Ajeltiin pari kilsaa eteenpäin ja otettiin nopea huolto, jossa Kari joi ja sai taas hevoselle kaksi huuhtelua. Tuolloin olikin jo selvää, että meille tulee aika kiihkeätahtinen huoltopäivä, sillä jos asian olisi oikein hyvin halunnut tehdä, niin viiden kilometrin välein olisi pitänyt huoltaa. Yhdellä autolla mahdoton tehtävä.
12 km:n kohdalla olikin koko huoltoporukka kasassa. Laittiin auto väärään paikkaan ja reittimestari, joka kävi aina tsekkaamassa paikat ratsukoiden edeltä, antoi noottia, että auto pitää siirtää. Siirrettiin. Anne tuli pienellä kaulalla ja muu porukka oli aika pian perässä. Sijoitukset vaihtelivat, mutta puolalaiset alkoivat jäädä. Vauhtia oli n. 18 km/h ja se huolestutti mua kovasti. Samaa vauhtia pitivät yllä, kun tapasimme seuraavan kerran n. 18 km:n kohdalla. Silloin porukka oli muutoin kasassa, mutta polskit olivat pudonneet ja Käkönen alkoi olla jojon päässä. Juoma ei hevoselle maistunut, mutta tungin vähän tuoretta suuhun ja vettä kaadettiin päälle runsaasti. Jarko oli aina e
nnakkohuuhtelijana ja minä kaadoin kaulalle vettä kohdattaessa ja annoin mukaan vielä yhden dubbelin, kun lähtivät liikkeelle. Tässä vaiheessa ruotsalaiset alkoivat ottaa kontaktia.
Kiirettä piti, että ehdittiin aina paikasta toiseen. Svedut innostuivat, kun saivat puhua ruotsia. Ja tietenkin saivat, kyllähän sitä sujuvasti kuuntelee. Ja juttua riitti, lapsilisistä euron etuihin. Ukko sopi itse itsensä kanssa, että seuraa meitä. Muutamassa paikassa olimmekin ruotsalaisen huoltoauton kanssa keskenämme. Karin ruotsalainen ratsastuskaveri oli hiljaisempaa sorttia, sillä rouva puhui ilmeisesti vain ruotsia. Viimeiset huollot tehtiin tornilla. Oli puhuttu jo pari pistettä aikaisemmin, että vauhtia tulisi pudottaa, että päästään suoraan tarkkiin ja toisaalta, että ehdimme Jarkon kanssa paikalle. Kuuroille korville tuntui menevän viisauden sanaset. Kuinka ollakaan nähtiin ratsukot viuhahtamassa tien yli pari kilsaa ennen maalia. Keskinopeus oli tuolloin yli 17 km/h. Juoksin perään ja huutelin Karia, joka yllättävää kyllä pysähtyi. Aika painokkaasti kerroin, että matkaa on kutakuinkin puolitoista kilsaa ja nopeus on nyt ollut se, mitä se oli ja sykemittari ei toiminut. Kaikki tämä huomioituna nyt olisi viimeistään aika hiljentää vauhtia, jotta varmistetaan pelin jatkuminen.
Huomattavaa hidastamista Kari ei tehnyt, mutta talutti sentään hetken matkaa ennen maaliviivaa. 39 km:n lenkki oli taittunut 2 tuntiin 21 minuuttiin. Tietenkään emme olleet ehtineet paikalle. Juuri ilmestyin nurkan takaa, kun näin, miten täysin vieras virolainen nuori nainen tarjosi apuaan. Ihminen oli ilmeisesti Olaugin ja Olen apuna ja koska heidän hevosensa eivät olleet linjalla, niin tuli Karin avuksi. Mahtavaa, sillä paikalla oli myös suomalaisia, jotka eivät kokeneet asiakseen mennä auttamaan. Oikeastaan samalla hetkellä olin paikalla ja vesi alkoi virrata. Ylimääräinen avustajamme oli todella tehokas ja auttavainen. Missattiin ehkä 3 minsaa siihen, että olimme myöhässä, mutta viiden minuutin huljuttelin jälkeen syke oli 60 ja ilmoittauduimme sisälle. Tarkastuksessa jouduttiin taas tiukkiseläinlääkärille. Mutta sepä ei haitannut, sillä syke oli ennen ja jälkeen juoksutuksen saman 60. Kuivumista oli havaittavissa. Hapsu kuitenkin oli ensitöikseen juonut huuhteluämpäristä viitisen litraa vettä, joten kamalan huolissamme emme olleet. Tarkastus oli läpäisty, eikä uusintatarkastukseen tullut kutsua.
Kun päästiin portista ulos, niin vasta huomasin, että Nea oli kaikessa rauhassa katsomossa. Kysyttäessä kertoi, että matka oli loppunut ensimmäisen lenkin jälkeen. Käkösen hevonen oli pyydetty uusintaan. Hevonen oli kuiva. Ikävä kyllä se ei tauon edetessä tankannut itseään riittävästi, joten lupaa jatkoon ei irronnut. 40 min on aika sopivan mittainen tauko. Hapsu söi hyvin ja vähän jopa joi. Pistettiin varusteet päälle ja ratsastaja selkään. Vajaan vartin ehti verkata. Elektroniikkalelut oli vaihdettu, joten nyt saatiin sykkeetkin näkyviin. Ruotsalainen lähti vähän edelle ja Kari nykäisikin eron kiinni jo puolen kilsan matkalla. Taittoivat koko toisen lenkin (25 km) matkaa yhdessä. Etenivät aika maltillisesti ja helle alkoi tuntua todella ahdistavalta. Hapsu kasteltiin ennen starttia, mutta vettä saatiin heitellä päälle kiivaalla tahdilla. Juominen oli edelleen nihkeää. Viimeinen pidempi huolto tehtiin taas tornilla. Svedut olivat jo niin tuttavallisia, että pummivat multa jopa vettä juotettavaksi. Annoin toki ja kehuin sitä suomalaiseksi huippuvedeksi. Sitähän se olikin, sillä ruotsalaisten hevonen imaisi ämpärillisen tyhjäksi. Kari tuli käyntiä jyrkän ylämäen. Siitä olnt erityisen tyytyväinen. Sykkeet olivat koko lenkin ajan todella hyvät, satasen pinnassa. Ihopoimu kuitenkin palautui hitaasti. Pidettiin kaikessa rauhassa vielä yksi hidas huolto. Hapsu joi vähän. Päätettiin, että Kari taluttelee hetkisen ja nousee vasta seuraavalta asfaltilta kyytiin. Mentiin sinne vastaan. Tässä kohtaa Ines ja Marja tulivat tuntumaan. Karilla piti maltti hyvin ja tehtiin vielä yksi hyvä huolto.
Tarkastukseen tulivat taas taluttaen ja tällä kertaa olimme juuri ja juuri pakalla. Hevonen oli heti valmis. Ei oikein meinattu uskoa sitä, mutta näin kuitenkin oli. Nyt huoletti ennemminkin metaboliset jutut. Hevonen oli kuiva, vaikka saatiinkin sen viimeisillä kilometreillä vähän juomaan. Tarkastuksessa syke oli hyvä, mutta ihopoimusta ja limakalvoista tuli jo kakkosta. Selvää oli, että nyt hevonen pitäisi saada juomaan. Emme kuitenkaan saaneet kutsua uusintaan, joten käytimme lähes koko 50 min siihen, että hevonen söisi ja joisi. Vähän taluttelinkin sitä, mutta liian vähän, sillä se alkoi jäykistyä takapäästä. Sonja tuli avuksi ja annettiin Ninan opettama jugurttipommi. Hevonen näytti muuten tosi hyvältä ja pirteältä. Kuitenkin Karin hypättyä selkään totesimme, että se on takaa jäykkä. Niin tai näin, matkaan lähdettäisiin. Maali häämötti jo 17 km:n päässä, joten sinne asetettiin katseet.
Kari lähti lähtöluvan saatuaan käynnillä liikkeelle. Oli puhuttu, että jos on tahmea, niin ei ainakaan ala sitä lähtösuoralla polkemaan. Kunhan pääsi ensimmäisen mäen päälle, niin lähtikin ihan oman pään mukaan hölkille, joten ei tarvinnut polkea. Rauhassa etenivät. Otettiin tsekkaushuolto puolentoista kilsan päähän ja liike näytti hyvältä. Viilennettiin ja yritin tarjota tuoretta, mutta ei maistunut. Vikalla lenkillä oli suositeltu huollettavan ihan kaikkialla ja aioimmekin noudattaa annettua ohjetta. Kari ratsasteli Ineksen kanssa, mutta meillä ei ollut oikeastaan mielessä sen enempää sijoitukset, vaan se, että pidetään tasaista vauhtia ja viedään hevonen lähes suoraan tarkastukseen. Pidettiin kohtalaisen mittaisia huoltoja, koska hevonen alkoi nyt juoda. Muutamassa huollossa jouduimme jopa vaihtamaan ämpäriä, kun edellinen tyhjeni. Olisi pitänyt tehdä jugurttipommi jo ekalla tauolla.
Lyhyt lenkki eteni rivakasti ja huolto sai polkea kaasua. Sovittiin, että lintutornin mäen Kari tuli taluttaen. Siinä Ines pääsi karkuun. Hevonen oli kuitenkin kohtalaisen pirteän oloinen ja aloimme kaikin keinoin varmistella suoritusta. Tässäkin huollossa hevonen joi hyvin. Liike oli myös letkeää, joten hölkillä vaan maalia kohden. Tässä kohtaa keltaisen tiimin auto tuli ensimmäisen kerran reiteillä vastaan. Moikattiin ja 
peukutettiin tietenkin suurieleisesti. Puolitoista kilsaa ennen maalia rinsetettiin vielä massiivisesti. Olimme yhteisymmärryksessä siitä, että neljäs sija on hyvä. Nuoret olivat liittyneet joukkoon. Kari joutui vähän pitämään vauhtia yllä, jotta takaa ei tultaisi ohi. Samalla sai mahdollisuuden auttaa Emmaa omassa kisassaan. Kun kaksi suomalaista ratsastaa vieretysten, niin sieltähän ei kukaan ohi tule. Jotain aina reissuilta opitaan ja ruotsalaiset vuosi sitten opettivat kyllä taitavat kiilaus- ja levitysmetodit. Jonkun verta Kari joutui tai sai viimeisillä kilometreillä taktikoida. Viimeisillä sadoilla metreillä ei uhkaajilla ollut mahdollisuuksia tulla ohi, joten Kari piti oman sijansa ja Emma omansa. Porukkaa oli jonkin verran maaliviivan tuntumassa ja maaliintulijat saivat luonnollisesti raikuvat kannustukset. Matka oli taitettu ajassa 5:34:28. Keskinopeudella 14,351 km/h
Kari nakkasi satulan ja muut rensselit heti maahan. Koska omaa joukkiota ei näkynyt, niin huuteli Jakken ja Ninan avuksi. Syke oli 90 iskun tuntumassa. Aloittivat valelun. Aikaa ehti kulua kolmisen minuuttia, niin olimme jo Jarkon kanssa linjastossa. Vettä käytettiin kohtalaisesti. Kari teki minimaalisen voltin ja siinä vaiheessa syke alkoi olla kohdillaan. Ihmeteltiin vielä silmänräpäys ja syke oli 59. Sitten lähdettiin liikkeelle ja pidettiin varpaatkin pystyssä, että liike olisi puhdas. Aikaa oli käytetty kaikkinensa 7 minuuttia.
Olimme tyytyväisiä, että saimme "helpon" eläinlääkärin. Syke oli 58, metaboliset arvot olivat parantuneet, kakkosista oli tullut ykkösiä. Liikkeessä ei ollut huomautettavaa ja kaikki oli muutenkin ok. Pass. Vet vielä totesi, että on todella onnellinen metabolisten arvojen paranemisesta ja kehui, että olimme tehneet hyvää työtä. Kättelijöitä ja halistelijoita oli koko vet gate täynnä. Tietenkin porukka on tuttua ja epäonnea on ollut paljon matkassa, joten kaikki tietenkin iloitsivat siitä, että tällä kertaa meille osui kohdalle onnistuminen. Ja tuntuihan se ihan valtavan hienolta.
Heti tämän suitsutuksen jälkeen luoksemme tuli stewardi Siim, joka kertoi, että hän haluaa saatella meidän doping-testiin. Hämmennyksessä kysyin, että haluaako hän sinne siis Karin vai hevosen. Halusi hevosen. Tiukan valvonnan alla taluttelin Hapsun doping-karsinan tuntumaan. Muutama onnittelija olisi tullut vielä jutuille, mutta nytpä ei jäätykään vaihtamaan kuulumisia, vaan matka jatkui karsinoille. Siellä olikin tuttu suomalainen lääkäri odottamassa. Olimme tietenkin ihan poikki ja jännittyneinä, sillä tämä oli ihan uusi kokemus. Taas täytyi mielessä kiittää Jarekia, joka oli juuri meille näyttänyt maajoukkuevalmennuksessa videon siitä, mitä testitilanteessa tapahtuu. Kari päästettiin huilimaan ja minä jäin hevosen kanssa. Se piti ensin tavanomaista pissariehuntaa, mutta sitten pissasi purkin täyteen. Seurasin pakkauksen ja tarroituksen ja kyselin tietenkin paljon. Lissu kertoi jännittäviä juttuja siitä, miten pienistä asioista positiivisia näytteitä on tullut. Sanoin, että kyllähän pakosti alkaa miettiä, että onko hevonen syystä tai toisesta voinut saada jotain sellaista, jota ei olisi pitänyt. Nytpä ei voi muuta, kuin odotella 3-4 viikkoa. Jos jotain löytyy, niin sitten on aika selittelyjen ja selvittelyjen. Kaiken järjen mukaan mitään ei pitäisi olla, mutta sitähän ei voi varmaksi tietää, kun hevoset eivät missään tyhjiössä asu ja elä.
Aloin olla aika piipussa ja päätä särki. Helle oli taas vähän liikaa ja olo oli huono. Kun palailin hevosen kanssa karanteenista, niin Kari tuli kertomaan, että hetken päästä pitäisi mennä esittelemään hevonen vielä kertaalleen. Se oli valittu kilvoittelemaan paraskuntoisimman hevosen tittelistä. Tämä oli mielestäni jo vähän liikaa, vaikka hieno asia tietenkin. Hankalaa tässä oli se, että tiesimme hevosen jäykistyvän ja käynti doping-testissa heti kilpailun jälkeen ei tietenkään parantanut asiaa. Aino onneksi otti hevosen talutteluun ja juoksutteli sitä vähän pienellä ympyrällä ja käveli mutkille. Haettiin arnika ja hieroivat sitä pakaroihin. Rätti pidettiin pepun päällä ja yrittivät pitää hevosen mahdollisimman vetreänä. Tässä vaiheessa mun oli pakko todeta, että on päästävä hetkeksi vaateriin. Kävin kylmässä suihkussa ja heitin levyksi. Saman tein aloin voida huonosti ja kaivelin tärisevin käsin migreenilääkkeen suuhuni.
Puolen tunnin päästä Kari tuli herättämään kertoen, että tarkastus oli hoitunut kohtalaiset ja Turunen oli tullut maaliin kansan hurratessa. Loppusuoralla oli jotain hämminkiä ja muutama ratsukko pääsi pyyhkäisemään ohi. Ihan loistavasti TT kuitenkin hoiteli itselleen viidennen sijan ja hyvän keskinopeuden. Olin tosi, tosi, tosi iloinen kolmiolääketokkuroissani juuri nimenomaan Tanjan ja Valedron onnistumisesta. Tie on heilläkin ollut aika 
muhkurainen, joten tämän tyyppinen saavutus on ihan superia. Lisäksi on aina niin, että ystävän onnistuminen tekee omankin onnistumisen kaksin verroin makoisammaksi.
Otin vielä hetken lukua ja kun pääsin tolpilleni, niin tehokas lauma oli purkanut leirin. Ninan ja Jakken hommat jatkuivat, sillä jonkun kumman päähänpiston vuoksi pari emiraattia jatkoi hikistä taivaltaan, vaikka mitään toiveita ei ollut saada suoritusta vietyä loppuun määräajassa. Tutkimattomia ovat myös Allahin tiet, joten kenenkään ymmärrykseen ei mennyt, mikä järki homma oli viedä loppuun. Joku merkistys sillä kai oli.
Kun hommat oli tehty, käytiin porukalla uimassa. Fiilis oli poreilevan kepeä. Nämä hetket jäävän mieleen ja muodostavat muistoja, joita ei kukaan voi koskaan ottaa pois. Taas sen hienouden tekee jaettu ilo, onni ja onnistuminen. Yhteisöllisyys, sitä peräänkuulutetaan ja se oli vahvasti laiturilla läsnä. Vaikka kaikilla ei ollut onni myötä, niin samaa porukkaa olimme ja kuuluimme vahvasti yhteen. Uinnin jälkeen vallattiin yläkerran oleskelutila ja pöytään loihdittiin kuohuvaa, kakkua ja sipsejä. Hieno hetki. Kippis ja kulaus, hyvin tehdyn työn kunniaksi.
Kuohuvien ääreltä siirryttiin iltajuhlaan. Paljon oli palkitsemisia ja uutisten aikaan avattiin edellisen vuoden tapaan televisio. Ja tulihan sieltä urheiluruudussa jälleen hieno pläjäys matkaratsastusta. Yleisö oli haltioissaan ja lähetys sai suuret kannatushuudot. Perinteinen pelimannimusiikki täytti juhlatilan ja tuttuun tapaan sikäläinen letkajenkkamato lähti liikkeelle. Mukana hytkyttiin ja hauskaa oli. Vähitellen siirryimme yläkertaan vielä puimaan päivää ja kunkin porukan tekemisiä. Aittokallio varsinkin oli analyyttisellä tuulella. Myös uusi tuttavuus pariskunta Salomaa jaksoivat loppuun asti ja suunnittelivat jo kovasti seuraavia kisoja. Mielestäni koko porukan kannattaisi suunnata katseet Liettuaan. Lopulta oli viimeistenkin pakko luovuttaa. Sovimme Turusen kanssa, että torilla tavataan. Eli tallialueella viiden kieppeillä ja viedään hevoset mäelle tarhaan.
Kaikki loppuu aikanaan
Sunnuntai valkeni ihan yhtä helteisenä, kuin edeltävätkin päivät. Valedron kanssa Hapsu pääsi tarhaan jo ennen kuutta. Se oli takaa aavistuksen jäykkä, mutta vertyi liikkuessaan. Palkintojenjako oli yhdeksältä ja kahdeksalta alettiin laitella hevosta kuntoon. Se oli taas piehtaroinut montussaan elämänsä ilosta, joten valmisteluun tarvittiin kosteaa pyyhettä. Käyttöön otettiin palkintojenjakosuitset ja turkoosi Podium Dream, jota emme paljon muuten raaski käyttää, kuin edustustilaisuuksissa. Kari nousi ratsaille hyvissä ajoin ja verkkaili hevosta hyvän tovin. Hapsu oli silmämääräisesti hyvässä kunnossa. Usein se on menettänyt massaa ja kuivunut kisasuorituksessa, mutta nyt se näytti hyvältä.
Palkintojenjako meni perinteiseen tyyliin Viron kansallislaulua kuunnellessa. Muutama pieni kommellus tietenkin sattui. Yksi hevonen oli vähällä napata kukkaistytön päässä olleen kukkaseppeleen parempaan käyttöön. Lisäksi kunniakierroksien aikana yksi ratsastaja meinasi kapsahtaa kanveesiin. Muuten homma eteni juhlavasti ja jokaisesta ratsukosta otettiin tyylikkäät kuvat palkintojen ja palkitsijoiden kera. Vielä otettiin oman porukan kanssa muutama kuva. Sitten oli taas hyvästien aika. Me emme varmaankaan ole lähdössä Norjaan, joten suurimman osan porukasta tapaamme taas vuoden päästä. Kävin vielä uimassa. Mieli oli levollinen ja hyvä. Haanja kyllä aina aloittaa kesän.
Kari ja Jarko pakkasivat auton. Haimme hevoset ja lastasimme ne kyytiin. Kotimatka alkoi. Tauko pidettiin tutulla paikalla. Hevoset olivat viileitä ja tietenkin tyytyväisiä, kun saivat toisistaan seuraa. Solo on rutinoituneempi ja se rauhoitti tietenkin myös Hapsua. Kun pääsimme Tallinnaan, niin taivas repesi. Vettä tuli hetken kaatamalla ja lämpötila laski 10 astetta. Porukka kerääntyi vielä kerran yhteen, sillä neljä traileria lastattiin samaan lauttaan. Jotenkin näytti aika hienolta, kun Helsingin päässä neljä traikkua ajeli läpi keskustan ja erkani sitten kukin omaan suuntaansa. Mehän olimmekin jo puolen tunnin päästä kotona ja pojat pääsivät kotilaitumelle tuoreen ääreen. Olivat rauhallisia ja tyytyväisen oloisia. Katselin niitä riippukeinustani ja mietin, että siinä ovat kaverukset, kuin kaksi marjaa ja yhteensä kaksikolla 200km lenkkiä takana ja melkein tuhat kilsaa matkustusta. Ei mikään ihan yksinkertainen juttu, vaikka ansaittua arvostusta eivät tässä maassa saa. Kaikesta kritiikistä huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisen harrastajan täytyy itse häntäänsä nostaa ja pitää melua tekemisistään. Vain sitä kautta joku ulkopuolinenkin voi lajista ja tekemisistämme kuulla. Turha meidän on omissa koloissamme surkutella sitä, että kukaan ei arvosta. Melua täytyy pitää ja jokaisesta menestymisestä nostaa itse lippua salkoon, niin vähitellen olemassaolomme huomataan isojen lajien ohella.
Kari ja Jarko kantoivat kamat sisälle ja minä purin niitä paikoilleen. Kylppärin lattia oli pyykkivuoren alla. Siinä on jynssäämistä seuraavalle viikonlopulle. Illan kruunasi tietenkin pizzat, jotka hyvällä halulla nautittiin. Perkasin vielä yön kuvia ja kolmelta kellahdin punkkaan. Taas olimme yhtä kokemusta rikkaampia. Kyllä tulos tekee aina reissusta piirun verran paremman, joten tämän vuoden Haanja oli meille erittäin onnistunut reissu.
Mitä jäi käteen?
Muutaman päivän palautumisen jälkeen on taas aika analysoida asioita. Jarekin antamat ohjeet viimeisen viikon valmistautumiseen olivat merkittäviä. Vähän kevyesti on aiemmin valmistautumiset tehty. Tuntuu jopa, että tuurilla on menty ja aina ei tuuria ole ollut. Tietenkin, jos nyt käry käy dopingista, niin ajatukset voivat olla toiset. Mutta ainakin tässä vaiheessa koemme, että olemme saaneet hurjasti oppia lisää.
Yhteistyö on hyvästä, kun saadaan sopiva porukka kasaan. Tällä kertaa homma toimi. Tehtiin ensimmäistä kertaa ikinä näin paljon yhteistyötä muiden tiimien kanssa. Kuitenkin niin, että jokaisella oli oma rauha ja omat metodit, mutta monessa asiassa oli tehty yhteisiä suunnitelmia yms. Siitä olen tyytyväinen. Jokainenhan valitsee itse, haluaako olla mukana yhteistohinassa, mutta koemme, että tällä kertaa synergiaa oli ilmoilla.
Juottoämpäri täytyy ottaa erikseen. Pienistä ämpäreistä ei saa juotua riittävästi. Kun vettä alkaa mennä, niin sitä alkaa mennä reilusti. Lisäksi jugurttipommi on hyvä laittaa ekan lenkin jälkeen. Ja pitäisi myös muistaa itse ottaa tarvittavat aineet mukaan.
Huoltoautoja olisi hyvä olla kaksi. Ja ehkä viisainta olisi jakaa toisen tiimin kanssa niin, että huolletaan kahta ja autot liikkuisivat verkkaisemmin. Nyt meille kävi aina niin, että kun huollettiin pari kilsaa ennen taukoa, niin emme olleet ajoissa paikalla. Jonkun olisi hyvä olla ottamassa porukkaa vastaan. Yhteinen jojo tietenkin voisi olla se henkikö, mutta jojo tuo yleensä lisäkustannuksia.
Kolmella me pärjätään, mutta viisi olisi paras määrä. Nyt toki tehtiin niin paljon hysterikkojen kanssa yhteistyötä, että apukädet olivat koko ajan saatavilla, mutta silti. Olo on kuitenkin levollisempi, kun ihan omaa porukkaa on se 5 naamaria.
Paljon on pientä tehtävää ja muuteltavaa, mutta taas on astuttu askel eteenpäin. Asiat ovat jalostuneet ja Karillakin pää pysyy viileämpänä, joten hyviä kokemuksia saatiin ja viilattavaakin jäi. Ja se on selvää, että tämän homman suola ja sokeri ovat nämä reissut. Vaikka ei missään muualla kisaisi, niin Haanjaan täytyy kyllä kerran vuodessa päästä.