Aika kuormittavan työviikon päätteeksi päästiin ajoissa kotiin ja kohti tallia. Kuvittelin jopa naivisti, että eka setti saataisiin heitettyä valoisan aikaan. Toisin kuitenkin kävi. Onneksi oli huomiotakit päällä ja Karilla otsalamppuvalmius. Kierrettiin koiris. Kari meni Sellalla ja mä menin Hopolla. Sella bimboili. Tomerasti kulki kärjessä, mutta kyyläili sitten kaikkea mahdollista. Hopon kanssa vaan humputeltiin perässä. Mulla ikänäkö on aiheuttanut sen, että en myöskään oikein näe hämärässä mitään. Onneksi Hopoa ei ikänäkö haittaa ja vakaasti ja varmasti ravailtiin umpipimeässä kohti kotia. Tuntiin tehtiin vähän pidennetty koiris. Höpö ja Söpö pääsivät takaisin tarhaan ja heinien kimppuun. Urho haettiin tarhasta ja laiteltiin valmiiksi. Kari teki ensimmäisen selkäännousun ja kiersi kentän kertaalleen. Takaosan liike ei vieläkään ollut mielestäni ihan priimaa. Varmaan saa Urho mennä ihmeniksauttajalle parin viikon päästä ja Dottie saa lähteä mukaan.
Sitten oli mun vuoro polkaista selkään. Olin jo ilmoittanut, että mandariinisatula ei mulle kelpaa, vaan halua oman puna-mustan alleni. Siinä kun on säädöt kohdillaan. Tuntuikin jo heti alkuunsa kotoisammalta. Taivuttelin poitsua parhaan kykyni mukaan. Tehtiin paljon voltteja ja kiemurauria höystettynä pysähdyksillä. Mukaan mahtui väistöjä ja etuosan käännöksiä. Aika kivasti sieltä jutut tulee, mutta kyllä mulla on ihan suunnattoman suuria vaikeuksia päästä jyvälle kuolaimettomasta ratsastuksesta. Mitä mä yleensäkään niillä nartsoilla teen?!? Yhtään kun ei saa ottaa kiinni. Oma käsi tuntuu todella raskaalta ja hevonen järkyttävän herkältä päästään. Martsarin mä ainakin haluaisin, jos kerta kuolainta ei saa suuhun laittaa. Lopulta löytyi aika maltillinen ja kiva ravikin ja sain oman käden jollain tavalla pidettyä vakaana. Jotenkin ihan kuin aloittaisi koko ratsastuksen alusta, kun päävehkeet ovat muuttuneet. Mutta oma viehätyksensä tässä hommassa taas on. Voi kun nyt kaikki menisi uuden hevosen kanssa hyvin. Olen kaikesta pienestäkin kamalan huolissani. On se vaan sellaista noiden karvaturpien kanssa, että koko ajan vähän pelottaa, että taas tulee jostain suunnalta huonoja uutisia. Vainoharhaisuudeksihan tuota kutsutaan.