Satu hääri hevosten kanssa aamulla. Edelleen odotellaan paskalavan tyhjennystä. Odottavan aika on pitkä ja mä, joka en edes kaupassa jonota, alan olla jo aika käpynä. Muutoin tallielo on varsin mutkatonta ja rentoa.Lauma on kasassa, välillä juoksennellaan ja puhistaan ja välillä syödään. Mitäpä sitä elämään muuta voisikaan kuulua. Tarjolla oli kaunista, aurinkoista, syyssäätä ja luonto hohtaa ruskan väreissä. Hevoset ovat selvästi alkaneet kasvatella jo paksumpaa karvaa ja Hopolla on eka klippaus vuorossa aika pian. Tuuli oli painanut tallin takaoven yöllä kiinni ja aamulämpö oli yli 16 astetta. Tyytyväisiä olivat, mutta tuuleen ja sateeseen ei kenelläkään ollut kiire.
Tatanka on hyvin oppinut meidän tallirutiinit. Tulee tosi kauniisti sisään omalla vuorollaan ja yhtä kauniisti lähtee aamulla, omalla vuorollaan. Toisaalta, kun päivittäiset taluttelut eivät enää tule luonnostaan, niin täytyy talutella sitä yksilöllisesti muuten vaan. Ison tallin etuja oli ne, että päivän rutiinit pitivät sisällään paljon käsittelyä. Nyt kun kaikki on niin pientä ja yksinkertaista, niin käsittelyä täytyy muistaa treenata ihan erikseen. Varsinkin nyt tyttelillä alkaa olla vähän teinin elkeitä ja jännästi se jäljittelee isojen hevosten elkeitä.
Mä lähdin töistä ajelemaan suoraan kohti Tamperetta. Meillä oli maajoukkuevalmennettavien ja huoltojoukkojen tapaaminen. Nyt on melkoinen flow päällä. Liettuan onnistumiset ovat selvästi nostaneet porukan itsetuntoa. Onnistuminen luo aina vahvuutta ja luottoa omaan tekemiseen. Se on selvä. Vähän toivoisin kuitenkin analyyttisempaa otetta asioihin. Muuten homma on ihan tuurista ja tuulesta kiinni. Enemmän pitäisi miettiä sitä, minkä ottaa mukaan seuraavaan kisaan ja sitä, minkä jättää tyystin taakseen ja muuttaa toiseksi. Liettua oli kokemuksena kuitenkin ilmeisesti kaikille erittäin rikastuttava. Myös niille, jotka eivät nyt päässeet kisaamaan. Ja niinhän se onkin, että välillä olisi hyvä lähteä ihan vaan katsomaan kisoja tai huoltamaan muuta. Aina saa jotain uutta ideaa.
Kuluvan kauden ja tulevan kauden pohdintojen lisäksi keskustelu soljui myös lajiin liittyvissä yleisissä asioissa. Harmitusta aiheuttaa vaatimaton kisakalenteri ja se, että ensi vuoden kisoista ei ole tihkunut vielä mitään tietoa. Sen sijaan on tihkunut tietoja tulevista sääntömuutoksista. Valmennettavat ovat pitkin kautta kokeneet tylsänä sen, että nykykomitea ei tunnu arvostavan niitä ratsukoita, jotka operoivat kv-tasolla. Jos vielä säännöt muuttuvat siihen suuntaan, että kv-tasolle nouseminen hankaloituu, niin ei voida puhua lajia kehittävästä elimestä, vaan ihan jostain muusta. Vihjailu siitä, että säännöt muuttuvat ”kotimaiseen muotoon” kuulostaa kansallisen ja kv-tason kisaajien korvaan omituiselta. Mitä lähempänä säännöt ovat FEI-sääntöjä, sen matalampi kynnys on nousta tasolta toselle. Jos seuraa liiton tilastointia, niin selkeänä mittarina on kv-tason ratsastajien, hevosten ja starttien määrä. Mikä kehittävä ajatus voi olla sen takana, että kv-tasolle nousemista haluttaisiin hankaloittaa? Tai että kv-tason harrastajat jätetään alati huomion ja mielenkiinnon ulkopuolelle? Se on aina surullista, että teet kamalasti töitä, mutta et saa ansaittua tunustusta. Ja jos jostain kv-tason ratsastajille pitäisi tunnustusta tulla, niin on se ehdottomasti lajikomitea, joka taas puolestaan voisi omissa pyrkimyksissään liiton sisällä hyödyntää saavutettua menestystä. Silmäilin itse lajikohtaisia tilastoja ja huomasin ikäväkseni, että nyt on kenttä pyyhkäissyt vauhdilla matkan ohitse. Luulen, että tähän ilmiöön on yksi syy: Elmo Jankari. Ja se, miten hyvin Elmon avulla on saatu nostetta.