SM-kisat Liedossa. Karin päivän ohjelma oli liikuttaa hevoset ja tehdä tallihommia ja hommia tallilla. Mun ohjelma piti olla, että joskus kymmeneltä lähden kaikessa rauhassaajelemaan Lietoon viemään Turusen passia ja samalla hetken seurailen kisoja. Toisin kävi. Kisapaikalla laittoivat kellot päällä ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen vasta aamulla. Ja kuten olettaa saattaa, ne olivat talviajassa. Kuten Kari unenpöpperössä totesi, jos niitä kelloja viitsittäisiin käyttää ja jos joku viitsisi niihin, kuten myös Trackereihin perehtyä, niin moni asia sujuisi helpommin. Toki olisi myös sellainen vaihtoehto, että jos ei viitsitä ottaa asioita haltuun, niin otetaan konsultaatiota ja pyydetään apua niiltä, jotka osaavat.
Lähdin siis suoraan sängystä painamaan putki punaisena Lietoa kohden. Meiltä on matkaa se pari sataa kilsaa ja alle puolessatoista tunnissa olin kohteessa. Niillä lopun pienillä hiekkateillä kun ei voi ajaa yli satasta. Turunen sai passinsa, Jari sai laitteen, jolla pääsee ohittamaan kellojen automaattisen ajastuksen ja mä sain kanttiinista aamupalan kiitokseksi ripeästä palvelusta. Kisapaikalla oli vähän hyytävä tunnelma monestakin syystä. Majatallin porukka oli kuitenkin yhtä iloista ja välitöntä kuin aina ennenkin. On mielenkiintoista, miten hyvä yhteishenki porukalla on ja miten pyyteettömästi ovat Uuttujen aivoituksissa mukana. Myös maajoukkuevalmennettavien keskuudessa oli loistava pöhinä. Kävin moikkaamassa kaikki tutut ja tsempitin tietenkin eteenpäin. Keli oli aivan järkyttävän kylmä. Tuuli niin, että tupee meinasi lähteä lentoon! Mutta kuten naureskelle todettiin, voisi myös sataa räntää. Nyt sentään pastoi aurinko. Rieratin porukan kesken heitettiin läppää ja vaikuttikin jo siinä vaiheessa, että sieltä on kaksi mitalia tulossa omaan seuraan. Jaksan aina kehua, että RieRat on meille paras mahdollinen seura meille. Ei ole minkään maailman selän takana puhumista tai kyräilyä. Oman seuran väkeä kannustetaan ja huomioidaan kisassa kuin kisassa. Meidän roolimme tässä on marginaalinen, mutta Lampisten klaaninen olemassaolo aiheuttaa sen, että seura on todellinen hyvän mielen seura.
Keli varmaan vaikutti siihen, että yleisöä ei paikan päällä ollut mainittavasti. Kuten perinteikäs lausahdus kuuluu, niin ohikulkumatkalla tai mökkireissulla ei tällä kertaa ollut kovinkaan moni. Vähän liian myöhäinen ajankohta on lokakuu näihin kinkereihin, mutta kuten on moneen kertaa todettu, ei kisojen alkuvalmistelut menneet todellakaan niin kuin Stromsjössä. Joten täytyy olla tyytyväinen, että Majatalli otti homman hoitaakseen ja kisat saatiin yleensäkin järjestettyä. Harmillista vaan on se, että Majatalli ei varsinaisesti ollut kokenut saaneensta hillitöntä kannustusta ja tukea tekemisessään. Ennemmin ehkä jäi vähän lattea fiilis. Me kaikki elämme kuitenin hyvin pitkälle kiitoksilla ja positiivisilla sanoilla. Se pitäisi muistaa. Ja jos olet saavuttanut jonkun aseman yhteisössä, niin sanoillasi on vielä suurempi painoarvo.
Olen ihan toisessa yhteydessä juuri paljon miettinyt tätä palautteen ja kritiikin antamista. Opiskelijat kun usein kokevat, että opettajat ainoastaan haukkuvat ja kehuja tulee harvoin jos koskaan. Näitä kuvioita selvittäessni olen sitten saanu todeta, että palautteen antaja ei aina muista sitä, että tietty auktoriteettiasema velvoittaa kaivamaan sitä kannustavaa ja positiivista sanomista hinnalla millä hyvänsä. Hamppismalli on ihan toimiva edelleen. Ja oli kyse työelämästä tai harrastusmaailmasta, niin edelleenkin meidän kehonkielemme on huomattavasti sanoja vahvempi tapa viestiä asioista. Ja sisältöä tärkemäpi on tyyli ja sanavalinnat. On niin helppo muuttaa positiivinen viesti negatiiviseksi tai päinvastoin pelaamalla sanavalinnoilla ja kehonkielellä. Ja tietenkin, se mitä sanotaan täytyy olla aitoa. Jos kehuu ja sitten kääntää selkänsä ja nauraa paskaiset naurut, niin ei se palautteen saajaa suuremmin lohduta.
Ennen kuin poistuin hyytävältä kisapaikalta, niin yritin vielä käydä tsemppaamassa kisaajia, järjestäjiä ja puffetin iloista väkeä. Eihän se ole multa pois, jos annan muutaman kannustavan sanan tai hymyn tai kiitoksen. Tai oikeastaan, se ei olisi keneltäkään pois. Koska meillä on niin hieno ja raskas laji, niin toivoisin, että sellaisia yrmynaamoja ei kisoissa ja muissa tapahtumissa näkyisi ollenkaan. Droppaa pahasti tunnelmaa, jos pitää olla koko ajan naama väärin päin. Harrastamisen pitäisi kuitenkin olla iloinen asia. Ja mua kyllä huvitti kovasti, kun joku siinä totesikin, että kyllä on hymyilty, perkele. Siinä on asennetta. Tätä on paljon valmennuksissakin puhuttu, että hymy naamassa ja ilon kautta. Ja mitä enemmän sisällä kuohuu, niin sen leveämpää hymyä vaan, niin kyllä homma muuttuu iloksi. Vahvempi tunnetila aina voittaa kahden tunnetilan kohdatessa, joten kun vaan jaksamme hymyillä, niin lopulta ne vähäisetkin yrmyt katoavat.
Kun lähdin ajelemaan takaisin kotiin, niin kaksi asiaa mua oikeastaan kuitenkin jäi harmittamaan. Toinen oli se sählinki, mikä kisojen ajankohtaan liittyi. Aivan turhaa. Jos alun alkaen olisi haluttu tehdä yhteistyötä ja otettu vähän selvää, miten kv-ratsukot liikkuvat ja kisaavat. Kolmen viikon palautuminen on liian lyhyt aika, niin kuin lähtölistoilta pystyi toteamaan. Yhtäkään Liettuassa kisannutta hevosta ei mukana ollut. Eli maan parhaat eivät olleet mukana, mutta toki tämän päivän parhaat olivat ja tärkeintä onkin se, että kisat pidettiin ja mitalit jaettiin. Ja sekin on turhaa, että sanotaan, että ei voida tietää. FEI:n kalenterista kv-kisat löytyvät ja aina voi vaikka kysyä joltain kv-kisaajalta, että miten olette ajatelleet kisailla. Varsin helppoa ja mutkatonta.
Toinen mieltäni kaihertava juttu oli se, että kuinka SM-kisoihin kaivettiin eläinlääkäri, jota ei pariin vuoteen ole ihan syystä käytetty. Kun kyseessä on lajin kotimainen päätapahtuma, niin pitäisi myös eläinlääkärin olla parasta A-ryhmää. Muutenkin olen sitä mieltä, että eläinlääkäriä, joka on tarkastustilanteessa lyönyt tarkastettavaa hevosta ei pitäisi kisoissa käyttää. Sen hetken, mitä olin paikalla ja ne muutamat tarkastukset, jotka sivusilmällä seurasin, eivät olleet mielestäni perusteellisia. Mutta ei todellakaan ollut mun asia alkaa ottaa asiaan kantaa tms. Myöhemmin sain kuitenkin kuulla, että juuri näin oli asian laita ollut kautta linjan. Läheskään kaikkia kohteita ei oltu tarkastettu. Ja sekin nyt kai vielä menisi, jos ell totea, että ei tarvitse katsoa ja kaikki on kunnossa. Mutta kun meidän pistelaskumme perustuu niihin tarkastuksen arviointehin, niin pitäisihän ne kaikki kohteen tarkastaa. Ja tästä päästään taas siihen, että alusta asti vähän ontuvasti toiminut pisteytys vaatisi freesausta. Mun makuun eläinlääkärilla on liian suuri asema lopputuloksien määräytyessä. Mulla ei kuitenkaan oikein ole ideaa, että miten ihanneaikaluokkien paremmuus pitäisi sitten määrittää. Se voisi toki mennä niin, että nopeus on rajattu, mutta siltä paremmuus määräytyisi sen mukaan, kuka tulee ensimmäisenä maaliin. Tai sitten tarkastus antaisi yhden mittarin ja nopeus toisen ja niiden yhdistelmästä tulisi lopulliset pisteet. Pääsääntöisesti myös pisteet on laskettu väärin, joten siinäkin mielessä järjestelmä ei nyt vaan toimi. Uraansa aloittavat ratsastajat luonnollisesti arvostavat saavutettuja tuloksia, mutta vähän pidemmälle edenneet usein toteavat, että eivät arvosta ihanneaikaluokkien pisteytystä tai sen tuomaa paremmuusjärjestystä, vaan huomioivat edelleen ihanneaika tulokset vain suorituksina.
Näitä pohtiessa olinkin jo kohta tallilla. Mestaruus saatiin ratkottua, Ines voitti ja hopealla ratsasti Tanja L. rinnallaan pronssilla palkittu Anne. Suuri työ takana ja suuret onnittelyt mitalisteille!
Puuhailin siinä pari tuntia hevosten kanssa ja sitten kiirehdittiin kotiin syömään. Pienten päiväunien jälkeen oli taas iltatallin vuoro. Venähti taas vähän pitkäksi, kun puuhattiin hevosten kanssa, mutta sehän on just paras tapa viettää lauantai-iltaa.