Ensin ajattelin, että teen tästä viheliäisestä viikonlopusta erittäin niukat muistiinpanot. Mietiskelin, että tulen elämäni loppuun asti muistamaan jokaisen minuutin ja tunnin muutenkin. Lisäksi ajattelin, että jos jotain unohdan, niin antaa sen vaan unohtua. Unohdus saattaisi antaa helpotuksen ja jos jotain, niin helpostusta kaipaisin juuri nyt, kun tätä olen aikeissa kirjoittaa. Viikon pohtimisen jälkeen päädyin kuitenkin siihen, että ehkä tämänkin surun ja tuskan kirjoittaminen saattaa aavistuksen viedä eheytymisen prosessia eteenpäin. Tiedän jo tässä vaiheessa, että ennen kuin tarina on lopussa on monta kyyneltä vierähtänyt ja monta nenäliinaa niistetty märäksi.
Caro laittoi hevoset aamulla ulos. Jokainen söi innolla annetun kourallisen kauraa ja Hopo joi 15 litraa melassivettä, niin kuin aina. Ei mitään normaalista poikkeavaa. Myöemmin Caro arvioi, että astekolla 1-10 oli Hopon käytös 9. Vähän se jäi käytävälle tuumimaan maailman menoa, mutta sitähän ne varsan kanssa tekevät useinkin.
Kymmeneltä me ajettiin pihaan. Laskin kolmeen – yksi puuttui. Kurkkasin tallin nurkan takaa ja pam – Hopo makasi maassa. Tieto iski kuin salama. Kari ehti todeta, että ehkä se vaan lepää…. Ei lepää, totesin ja sinkosin talliin hakemaan riimua ja narua. Meillä piti olla meno Haudankoskelle nostamaan laituria ja viettämään Isänpävää. Kari alkoi soittaa sinne ja minä lähdin taluttelemaan hevosta pellolle.
Suolistoäänet kuuluivat vaimeina, mutta kuuluivat. Se käveli ihan mielellään ja otettiin ympyrällä siirtymisiä. Paskoi, mutta heti kun toiminta loppui, niin kuopi maata ja pyrki makuulle. Annettiin sen muutaman kerran mennäkin maate ja maltillisesti piehtaroida. Tunnin verran touhuiltiin. Kipari oli vähissä, joten jouduin turvautumanaa Finadyneen. Sen ei voinut sanoa suuremmin vaikuttavan.
Päätettiin, että Kari alkaa hoitaa Kaisalta Metacamia ja mä lähden satulan kanssa käyntilenkille. Kierrettiin pellot. Ei mitään ihmeellistä. Hopo liikkui reippaasti. Hölkättiin muutama pätkä se tuntui ihan omalta itseltään. Paskoi muutaman kasan, ihan normaalisti ja koostumus oli normaalia. Oma tunnekarusellini pyöri kovilla kierroksilla. Toisaalta olin toiveikas ja ajattelin, että meillä on niin paljon kokemusta, että saamme tilanteen laukeamaan. Toisaalta tiesin, että tämä saattaa olla viimeinen kerta. Kaasusta oli kyse, se oli tiedossa myös.
Lenkin jälkeen Hopo pissasi, niin kuin tapoihin kuuluu. Pissa oli aavistuksen tummaa ja sitä tuli melko vähän. Suolistoäänet kuuluivat, mutta piukkoina. Yleisilmeeltään hevonen oli ihan ok. Päästin sen tarhaan. Se meni katokseen kököttämään. Annoin sen olla siellä tunnin verran, mutta sitten aloin taas häätää sitä vähän liikkeelle. Se liikkui hetken ja hakeutui makuulle. Annoin sen maata, kun ei lähtenyt piehtaroimaan. Muu lauma oli sen ympärillä. Sella painoi kaulansa sen kaulan yli. Tatanka nuuhkutti johtajan kavion kärjestä korvan kärkeen ja nuoli sitä. Urho tökki Hopoa ylös, nyki loimesta ja kuopi jopa kevyestä peräpäästä, että alahan nousta. Tässä vaiheessa oma itsehillintäni oli menetetty. Itkin lohduttomasti ja toivottamana ja uskoni onnelliseen loppuun oli enää erittäin, eritäin hentoinen.
Annettiin kipari, joka ei ikävä kyllä antanut juuri mitään vastinetta. Taluteltiin kentällä ja välillä huilailtiin. Satu tuli käymään ja haki pizzaa. Kari söi, mä närpin pienen palasen. Päivystävä tuli ja oli huolissaan. Antoi vähän tujumpaa kiparia ja jätti meille jääkaappiin yhden satsin. Kuten arvelimmekin tilanne oli sama kuin vuosi sitten. Suoli oli väärässä asennossa. Yö näyttäisi paljon, mutta ell ei ollut kovinkaan toveikas. Toisessa tilanteessa olisin tykästynyt tähän Hämeenlinnasta asti tulleeseen päivystävään kovastikin. Ei pitänyt Hopoa mitenkään haastavana ja oli selvästi kohdannut vähän kovemmankin sarjan hevosia. Mukavan rempseä ihminen ja ymmärsi hyvin sen, että mä luikin varjoissa. Kari sen sijaan ei taas tuntunut ymmärtävän. Mulle on tosi vaikeita noi hoitotilanteet ja itken niissä helposti. Varsinkin kun olen huolesta suunniltani, niin on vaikea olla itkemättä. Ja kun alan porata, niin musta ei sitten ole kamalasti enää mihinkään muuhun.
Hevonen tutkittiin lääkittiin ja letkutettiin. Ell lähti kohti seuraavaa paikkaa. Tänään olimme hänen kuudes ähkytapauksensa ja kaikki vaikuttivat huonoilta. Ei ole helppo hänenkään työnsä. Seurallisella ihmisellä oli kuitenkin hetki aikaa istua taukotuvassa ja vaihtaa ajatuksia. Näistä hetkistä olen näin jälkikäteen ajateltuna erittäin kiitollinen.
Tilanne vähän rauhoittui. Hopo sai kiparia ja sen olo koheni. Otettiin muukin porukka sisälle. Kari lähti kotiin pakkaamaan ja mä jäin tallille päivystämään. Muut söivät ja Hopo nuokkui. Välillä se vähän liikehti rauhattomasti ja kopautteli hieman seiniä. Kari palaili joskus puolen yön aikaan.
Annettiin Hopon mennä pötköttämään ja kun se alkoi piehtaroida, niin pidettin sitä jalat ylhäällä ja kieriteltiin eläinlääkärin ohjeiden mukaan. Jonkin ajan kuluttua hoputettiin se taas ylös. Annettiin jälleen kipulääkettä. Kari meni hetkeksi nukkumaan riippumattoon. Minä pidin vahtia. Olin niin huolissani, että vatsaan sattui. Hopon tila ei tuntunut muuttuvan mihinkään suuntaan. Se reagoi ympäristöönsä ja oli henkisesti ihan skarppina, mutta kivusta ja epämukavuudesta kertovat eleet olivat läsnä. Pidin sen karsinan ovea auki ja se sai liikuskella halunsa mukaan tallin käytävällä. Pääsääntöisesti se hakeutui muiden hevosten väliin.
Herätin Karin yhdeltä ja aloin tehdä lähtöä kotiin. Pesemään pyykkiä, jotta Kari sai puhtaat farkut reissuun mukaan. Kari lähti Hopon kanssa kävelylle. Vaihtelevasti suolistoäänet kuuluivat hyvin tai huonosti. Vanha herra paskoi ja pissaili pieniä settejä. Olin kahdelta yöllä kotona. Ajomatka oli vaikea. Laitoin koneen pyörimään ja torkuin sen aikaa, että se sai tehtävänsä suoritettua. Sitten laitoin housut kuivariin ja torkuin toisen pätkän. Kari viestitteli tallilta, että hänestä tilanne oli parempi. Mietittiin kuitenkin, että soitetaan päivystävä paikalle ja letkutetaan se uudelleen, koska juoma ei ollut yön aikana maistunut alkuunkaan.