Aamuyö ja päivä meni ihan usvassa ja oikeastaan vastapäistä seinää tuijottaen. Satu teki aamutallin Pyryn kanssa ja pyry hetken tuumailtuaan oli halunnut päästää myös Hopon hengen pihalle muiden perässä. Poika raotti karsinan ovea ja osasi kerta, että Hopon henki lähti muiden kanssa ulos. Ja kyllähän Hopon heki takuulla tuolla leijuu ja on läsnä. Tuo on meille rakas paikka ja Hopon on ollut siellä hyvä olla. Vaikkakin olisi toivonut sen olevan seurassamme vielä monta vuotta varsaa kasvattamassa. Lyhyeksi jäi sen kasvatustehtävä, mutta moni asia kuitenkin ehti tulla opetetuks
Iltapäivällä aloin tehdä lähtöä tallille. Lähtö ja matka oli varsin vaikea. Siellä oli kuitnkin rauhallinen tunnelma. Pelkästään pressulla peitetty kumpu sai kyyneleet valumaan vuolaasti. En ehtinytkään kauaa tallilla pyöriä ympyrää, kun Lemmikkilehdon kyyti saapui. Urheasti menin muka selvittämään asiaa, mutta hyvin nopeasti tuli selväksi, että en saa suustani yhtään ymmärrettävää sanaa, vain vollotusta. Sen senkään sain vollotettua, että tarvitaanko mua. Vakavakasvoinen kuski kertoi, että ei tarvita, mutta hän joutuu näinkin vaikealla hetkellä mua vähän vaivaamaan yhteystietoja kyselemällä yms. Vetäydyin tallitupaan ja mies meni hommiinsa.
Itkin vuolaasti ja kuuntelin, miten nostolaitteiston moottori piti ääntä. Lopulta hiljeni ja vakavailmeinen mies tuli koputuksen saattelemana tallitupaan. Pahoitteli kovasti, kyseli tarvitsemansa tiedot ja totesi vielä lopuksi, että annetaan ”hänelle” arvokas kyyti loppuun asti. Kiitin ja jäin lohduttomana pöydän ääreen. Kun arvokyyti lähti, niin kurkkasin vielä ovesta perään. Olin tyytyväinen, että matkalainen oli aseteltu lavalle niin, että sitä ei mistään suunnalta näkynyt. Kyyneleet valuivat aivan pitelemättömästi.
Ajattelin meneväni halimaan jäljelle jääneitä, mutta pysähdyin kuin beotinseinään ja kännyin kannoillani. Hopon kroppa oli sulattanut maahan hevoslumienkelin. Kauhuissani peruutin takaisin tallitupaan ja romahdin lopullisesti. Tämä oli ollut viimeinen asia, mikä mun piti saada hoidettua ja hevoslumienkeli oli mulle sitten liikaa. Soitin Karille ja ulvoin suoraa huutoa.
Kun olin vähän rauhoittunut, niin aloittelin italtallin. Se sujui aika rauhallisesti, mutta pientä itkeskelyä tietenkin oli ilmoilla. Olin saanut jo monelta ystävältä tarjouksia tulla tekemään tallitöitä, tai tekemään mulle ruokaa, tai pitämään seuraa. Olin aika määrätietoisesti kiletäytynyt kaikista tarjouksita. Hyvältähän se tuntuu, että on läheisiä ihmisiä, jotka tekisivät melkein mitä tahansa auttaakseen. Vaikka en oikein mihinkään ollut suostuvainen, niin ehdotukset, yheydenotot ja pahoittelut ovat kuitenkin antaneet paljon voimaa.
Taa kuppasin tallila myöhään. Lähteminen oli vaikeaa. Ehkä se Hopon henki siellä piti mua viipyilemässä. lopulta kävin kuitenkin sanomassa kolmikolle heipat. Olen hämmästellyt sitä, että ne eivät Hopon perään kysele yhtään. Aloittavat sisäruokien syönnin, vaikka yksi vielä puuttuu. N tietävät, että ei se enää tule. Häkellyttävää viileyttä.
Ajelin kotiin ja tuijotin vilä seuravankin yön makuuhuoneen seinää ja kattoa. Ja itkin. Ehkä en ihan ollut arvannut, miten koville tämä tulee ottamaan. Mutta en myöskän missään mielikuvaharjoituksessa ola varautuntu siihen, että Kari ei ole paikalla. Pahin skenario siis toteutui.