Kun saa nukuttua, vaikka lääkeillä, niin asiat alkavat jotenkin sujua paremmin. Laura olisi halunnut tulla avuksi jo maanantaina, mutta tänään sitten päästiin vasta samaan aikaan tallille. Hain tytön suoraan koulusta ja koin vähän nostalgisenkin tunnnekuohun, kun odotin häntä oman vanhan kouluni edessä. Siinä pihapiirissä kekkuloin 30 vuotta sitten toukokuussa valkolakki päässä. Ja moni muukin nuoruuden tärkeä juttu oli niillä kulmilla tapahtunut. Ja jotenkin juuri nyt tuntuu, että kyllä nuorena elämä oli helppoa. Ei vastuuta mistään eikä suurempaa huolta huomisesta.
Tyttö tuli aikanaan ja ajeltiin tallille. Tehtiin normaalit tallitoimet. Mä siivoilin tarhoja ja Laura ratsasti Sellaa kentällä. Se oli vielä aika hyvässä kunnossa, sillä lunta oli aavistuksen verran jäljellä omituisesta lämpöaallosta huolimatta. Laura teki hommia hiki päässä ja mä huutelin ohjeita. Normimeininki siis. Töitä on vielä aika paljon tehtävä, jos lähtöviivalle mielivät, mutta hyvällä alulla ollaan. Juotiin vielä perinteiseen tapaat teet ja otettiin sitten hevoset sisälle. Tietyt tilanteet tallihommiassa ovat erityisen vaikeita. Yksi niistä on iltatallin se hetki, kun hevoset tulevat sisälle. Yleensä on tultu Hopon johdolla…. nyt ei. Ennen lähtöä sytytin lyhtyyn kynttilän.
Illalla Kari tuli kotiin. Itkin tietenkin taas mielettömästi ja käytiin läpi sunnuntain ja maanantain tapahtumat, ykstyiskohtaisesti. Karin surutyö alkoi oikeastaan vasta tästä. Vaikeita juttuja, niin vaikeita juttuja! Sauna oli lämmin ja käytiin kaiken itkun ja ahdistuksen päätteeksi saunassa. Suuri lohtu itselle oli siinä, että Kari on nyt kotona. Mun olo helpottui heti merkittävästi. Viikko on ollut sanalla sanottuna helvetillinen. Ei enempää eikä vähempää.