Se on sunnutai ja herätys puoli kuusi. Koira kassiin ja menoksi. Tallirutiinit oli niin nopeasti tehty, että oltiin jo ennen päivänä valkenemista hörppimässä aamukahveja ja piski nukkui kassissaan tyytyväisenä. Seesteisen hetken jälkeen Kari meni riehumaan lantalaan ja veti kuorman taas nippuun, niin pärjäilemme seuraavankin kuukauden. Mä pyörittelin tallituvassa kypärää kädessäni. Hopon poistumisen jälkeen ajattelin, että mun ratsastukset on ratsastettu. Olen jo muutaman vuoden miettinyt, että kun Hoposta aika jättää, niin en enää hevosen selkään kiipeä. Jotenkin tuntuu siltä, että minun ja Hopon suhde oli sillä tavalla uniikki, että on väärin jatkaa touhuja jollain toisella hevosella. Sella on Sella, Urho on Urho ja Tatanka on ihana peilikuva meidän koko laumasta. Niiden kanssa on ihan kiva touhuilla, mutta suhteemme on silti valovuosien päässä siitä, mikä sielujen sidos meillä oli Hopon kanssa. Nyt olen pari kuukautta asiaa pyöritellyt päässäni. Vielä perjantaina pohdin, että himmeneekö Hopon muisto, jos kiipeän toisen hevosen selkään. Toisaalta kuitenkin hevostouhuissa ei ole mielestäni mitään järkeä, jos ei ratsasta. Mulle ei vaan riitä rapsutelu ja lannan luominen. Mulle tärkein juttu on aina ollut ratsastaminen.
Syvistä aatoksista mut keskeytti ilmoitus siitä, että Urho on ratsastusvalmis. Vedin syvään henkeä, astelin talliin ja talutin siellä odottavan hevosen pihalle. Hops selkään ja menoksi. Pienen pieni juttu, mutta merkitykseltään yksilölle valtaisa. Käytiin ensin kentällä tsekkaamassa, että kaikki on tallessa. Sitten siirryttiin pellolle. Siinä ehkä mielen läpi löi jokin liikutuksen aalto. Jotenkin syyllinen olo siitä, että hommat jatkuvat, vaikka suuri hahmo on poissa. Toisaalta ilo siitä tekemisestä, mitä niin kovasti rakastan. Eka kiekka mentiin käyntiä, toka reippaammin. Eihän Urhosta uhku se voima ja valta, mikä Hopossa oli aina läsnä, mutta sen olemuksesta huokuu kepeys ja ilmavuus joka sukupolvien ajan on veressä periytynyt näihin päiviin asti.
Tunnin sen kanssa touhuilin ja mieli oli seesteinen kun lopulta jalkauduin. Karille täytyy antaa kiitosta, että sparrasi ja kannusti sopivasti. Tässä olisi myös voinut ihan oikeasti käydä niin, että en olisi enää hevosen selkään kiivennyt. Kun jää on nyt muurettu, niin enköhän ala käyttää Urhoa terapiatarkoituksiin aiempaa enemmän. Lisäksi mun selkä vaatii liikettä. Kyllä se tästä. Lopupäivän olin aika mukavalla mielellä.
Kari juoksutti vielä Tatanka kentällä ja me Pedron kanssa katseltiin touhuja. Pistettiin kaikki tallilla valmiiksi iltaa varten ja sitten kiirehdittiin kotiin lounallee ja pienille päiväunille. Iltatallin Kari kävi hoitamassa itsekseen ja samaan aikaan mä lueskelin perjantain HU:ta ja ihmettelin, miten esteratsastajatkin lähtivät samaan typeryyteen, että osa harrastajista päätti alka mollaamaan omaa lajia, oman lajin keulakuvia ja nostamaan omaa erinomaisuuttaan. Tässäkin episodissa on aika monta puolta ja kun ihmisten kanssa juttelee, niin vähän jokaisella lusikka enemän tai vähemmän sopassa. Surkea homma. Pitäisi edes oman lajin kesken puhaltaa yhteiseen hiileen. Kaikki kuitenkin tuntevat toinen toisensa ja asiat voitaisiin puida oan sakin kesken. Ei paljoa auta, että liiton tuorein kasvo peräänkuuluttaa tilannetajua ja sosiaalista älyä. Ilemisesti hevosihmisillä nämä perinteiset vuorovaikutustaidot ovat heikosti kehittyneet. Hevosen kanssa kun ei tarvitse puhua. Ja HU alkaa ikävä kyllä muistuttaa keltaista lehdistöä. Jos vaan haistavat jotain säröä ja skismaa, niin heti ovat paikalla. Onko se sananvapautta? Kun jollain on vaan jotain pahaa sanottavaa ja mehevä riita kylvettynä, niin se kannattaa julkaista.