Aloitin aamun jo ennen seitsemää viestittelemällä kisoihin valmistautuvien tahojen kanssa. Aamu oli tosi viileä, mutta nopeasti alkoi lämpö nousemaan ja kisoissa myös tohina lisääntymään. Kuten useampi ihminen on todennut, niin meidän mestaruuskisat ovat eräällä tavalla varjokisat, kunnes niillä on kv-status. Mutta siitä huolimatta kisapäivänä mitataan sen päivän kunto, taktinen äly on osaaminen. Tulee sitten menestystä tai tappiota, niin siitä tunnetilasta voi nauttia hetken ja sen jälkeen taas nollata ja suunnata eteenpäin. Jännitystä oli kuitenkin ilmassa.
Nokia startti tapahtui kahdeksalta. Saran kanssa oli käyty moneen kertaan läpi kilpakumppaneiden vahvuudet ja heikkoudet ja miettitty taktiikoita. Ennen kisoja meillä on aina tapana tutkailla kilpakumppaneiden viimeaikaisia tuloksia ja tämä työ, eli kotiläksyt, oli tehty tälläkin kertaa. Kisa lähti liikkeelle ja sain viestin, että eka 5 km mentiin ajassa 37 minuuttia. Siinä nyt ei ollut yhtään mitään järkeä. Eka ja viileässä ratsastettava lenkki kannattaisi mennä aika paljon reippaammin. Hevoset on hyvin tankattu ja merkittävää huoltoa harva tarvitsee ekan 30 kilsan aikana, joten mitään syytä ei ollut jäädä siihen jaakaamaan. Annoin vähän vinkkiä, että Sara voisi vaikka lähteä tekemään omaa suoritustaan suunniteltua aiemmin. Näin tapahtui ja vähän kympin jälkeen oli sopiva paikka jättää yksi huolto väliin ja nykäistä omaa tilaa. Sitten vaan rauhoittaa kyyti sovittuun, seurailla sykkeitä, että pysyvät hyväksi havaitussa haarukassa ja hölkötellä lenkin loppuun. Lopussa oli erittäin hidaskulkuisia polkuosuuksia, mutta saivat keskinopeuden pidettyä 15 km/h vauhdissa. Tarkastukseen pääsivät suoraan ja mitään huomautettavaa ei ollut. Pääsivät puolen tunnin tauolle ja ero olikin takajoukkoihin venähtänyt yli 15 minuuttiin. Toinen lenkki oli ensimmäisen uusinta. Pitivät samaa vauhtia yllä ja tekivät ihan omaa työtään sykkeitä seuraille ja tarkastukseen taas suoraan ja kaikki hyvin. Eroa oli puolisen tuntia seuraaviin, joten tässä kohtaa todettiin, että mennäänpä kannustamaan paikan päälle.
Minttu oli myös jo reitillä ja Tanjan huikealla huollolla tyttö eteni suunnitelman mukaan ja saapui ykkösenä maaliin. Kumpikin nuorista oli todennut ennen kisaa kun juteltiin, että haetaanko suoritusta ja mennään varmanpäällä, vai onko muita tavoitteita, että tavoite on voittaa. No tässä kisassa olikin ihan hyvä paikka ottaa voitto kiikariin, koska oikeasti mitään hävittävää ei ollut. Tulos tai ulos, sillä ei pitkällä tähtäimellä ollut mitään merktystä. Joten sekä Sara että Minttu lähtivät ykkössijaa hakemaan. Se tarkoittaa reipasta vauhtia silloin kun siihen on mahdollisuus, pientä nykäisyä oikeassa kohdassa ja paljon taktista pelisilmää. Minttu siellä viiletti menemään ja Sara teki omassa rauhassaan samaa. Hauskasti ratsastivat lähes peräkkäin ja molempien huollot näkivät kumpaakin ja raportoivat menosta. Oltiin jo aika lähellä kun sain tiedon, että ell tarkastuksessa oli juoksutettu ennen sykettä. Aikä hämmentävää ja muutama muukin mielenkiintoinen ell-uutinen kantautui korviin myös kisapaikalla, joten oikein oivallista on, että käytettäviä eläinlääkäreitä on tarkoitus koulutttaa. Onneksi pienet kömmähdykset eivät vaikuttaneet lopputuloksiin.
Saavuimme paikalle, kun Sara oli viemässä hevostaan viimeisen tauon uusintatarkastukseen. Kolmas lenkki oli pitänyt sisällään pidemmän lenkin hitaat alkuosuudet ja loppuosuudet, joten nopeus oli laskenut merkittävästi. Mutta toisaalta hevonen oli tosi hyväkuntoinen hitaan vauhdin ansiosta ja takajoukossa nopeus hidastui samassa suhteessa. En tosin ihan jaa sitä näkemystä, että nopeuskisoissa pitäisi olla huomattavan paljon hidaskulkuista maastoa. Ajat ovat muuttuneet ja laji sen mukana. Ei nämä laukkakisoja ole ja kovat tiet ovaat todella ikävä pohja matkakisoille, joten jossain siellä välimaastossa olisi varmaan hyvä. 15 km/h pitäisi mielestäni saada keskinopeudeksi ilman hirvittävää puristamista hyväkuntoisilla pätkillä. Enkä puhu nyt tästä kisasta, vaan yleisesti ottaen. Tosi paljon on nykyään pelkkää kovapohtaista tai murskeista tietä. Se näkyy hevosten kavioissakin. Ja Suomessa tietenkin ikävä kyllä tiet ovat savipohjaisia ja näin ollen helposti muuttuvat asfalttiakin kovemmaksi.
Ero seuraaviin taisi olla 82 kilometrin kohdalla jo kolmen vartin luokkaa, joten homma kestäisi jopa pienen haaverin. Olin aamusta asti korostaut sitä, että jäitä hattuun ja omaa suoritusta vaan sen jälkeen kun ero on saatu aikaiseksi. Hyvänolon tunteeseen ei saa tuudittautua, sillä silloin alkaa tapahtua virheitä. Kisamood pitää säilyttää ihan viimeisen tarkastuksen viimeiseen sekunttiin asti! Annoimme saavuttuamme tiimille työrauhan, ei menty ihan iholle häiritsemään, sillä Team Töppärä ei edes tiennyt, että olimme matkalla katsomaan kisan loppuratkaisua. Homma näytti sujuvan juuri suunnitelman mukaan. Vähän ilkeitäki puheita on kuultu että tykkään siitä, kun Sara tottelee. Ihan ehdottomasti näin on. En kiistä ollenkaan. On upeaa nähdä, että tiimi sisäistää annetut ohjeet, neuvot ja vinkit ja soveltavat niitä omaan tekemiseensä. Ja toiminta jalostuu. Ihan mielettömästi homma on mennyt eteenpäin jo vuodessa.
Kuva Salla Kuikka
Anne oli päättänyt jättää leikin kesken kahden ekan lenkin jälkeen. Hevonen ei tuntunut hyvältä ja oli ollut pientä potkimistakin, joten järkisyistä homma jäi tähän. Annenkin tavoitteet ovat ihan muualla, joten ei ole järkeä kuluttaa hevosta, jos se ei menokkaalta tunnu. Juteltiin siinä hetki ja alkoivat sitten tehdä lähtöä. Me kierreltiin vähän alueella ja vaihdettiin kuulumisia. Minttu ehti saada palkintonsa ja hetken päästä oli aika lähteä loppusuoran tuntumaan ottamaan Saraa ja Heppua vastaan. Saanakin oli sivuuttanut oman harmituksensa ja tytöt olivat ottamassa kaveriaan vastaan. Rennosti Heppu hölkötteli maalia kohden ja Saralla oli leveä hymy naamalla. Tyttö nautti tilanteesta ja olin jo vikalla tauolla ollut näkevinäni pientä vapautumista ja rentoutta. Se o asia, jota saamme vielä kehittää. Rentoutta, vaikka tehdäänkin asioita tosisaan. Iloisesti vilkutellen tyttö tuli maaliin ja olihan se hienoa! Viro jätettiin monen tekijän summana väliin, niin tämä varmasti sen kuittasi kuitenkin. Monen ikävän jutun jälkeen mekin saimme nyt aihetta iloita ja tehdä se ystävien seurassa, yhteisöllisesti.
Sara ja pappa Töppärä menivät tarkastukseen varsin nopeasti. Hyvä että perässä pysyttiin. Siirtymisiä oli sen verran, että ajallisesti taisivat käyttää kymmenisen minuuttia. Tarkastusalueelle oli huono näkyvyys, joten en ollut täysin kartalla, mutta eleistä pystyi päättelemään, että tarkastus oli hyväksytty. Team Töppärä sai toivotun palkinnon tekemästään työstä. Onnittelijoita oli paljon ja joku toimittajakin siinä oli niin iholla, että piti jo vähän pyytää työrauhaa. Tyttö lähtikin lähes heti haastateltavaksi ja tiimi jäi hoitelemaan hevosta. Lopuksi juotiin vielä kakkukahvit. Sara oli iloinen ja vapautunut. Ja luulen, että tästä saivat hyvää lisäboostia myös Minttu ja Saana omaan tekemiseen. Annetaan nyt kullekin pari päivää aikaa käydä kisaa läpi ja sitten tehdään analyysit ja kehityskohteet ja lähdetään suunnittelemaan seuraavia juttuja. Tämä oli yksi välietappi, joka varmaan lisää motivaatiota tehdä töitä.
Olen taas näkemäni jälkeen tosi iloinen, että olen lähtenyt yhteistyöhön näiden kolmen hienon nuoren kanssa. Arvostan sitä kokonaisuutta, joka heissä kytee. Ei pelkkää urheilua, vaan kokonaisvaltaista edustavuutta. Tietenkin siellä on paljon lapsellisuutta ja helposti intoudutaan ja hönöllään ja eletään tunteella, mutta näen näissä nuorissa tosi paljon potentiaalia, joka tulee nöyryyden ja tietynlaisen kuuliaisuuden kautta. Mietin pitkään, että lähdenkö tähän junaan ja nyt täytyy ilmeisesti todeta, että on tämä antoisa matka myös itselleni.