Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty
Koska kaikkea ei saa, mitä haluaa, täytyy aina välillä soveltaa. Meillä ei varsinaisesti tänä vuonna ole kesälomaa, vaan tehtiin kaksiosainen lomamatka. Toinen kohde oli huhtikuussa Vesilahdella ja toinen nyt toukokuun lopulla Haanjassa. Ensimmäinen osa oli lomanen, eivätkä säätkään varsinaisesti hellineet, mutta Kurgjärven reissuun varattiin kokonainen viikko aika kaikkine valmistumisineen ja jälkihuileineen.
Keskiviikko pidettiin jo vapaata ja pakattiin, puunattiin, verkattiin ja jumpattiin. Keli oli kohtalainen, ei kuuma, ei kylmä, eikä mitään satanutkaan. Ajoissa mentiin nukkumaan ja lievää jännitystä oli havaittavissa viimeisenä päivänä ennen reissua.
Torstaina herätys 4:30. Aamutoimet ja sen jälkeen auton nokka kohti Mäntsälää. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes alettiin lastaamaan. Siitä ei tullut taaskaan yhtään mitään. Harjoituksen puutetta tietenkin, mutta kolme varttia hyvinkin saatiin aikaa tuhrattua. Sitten olikin jo kiire Karvisille hakemaan Z-Jones, joka oli bookattu Sellalle matkakumppaniksi. Z asteli autoon vain pienen hetken emmittyään.
Luukut kiinni, kiitokset Johannalle ja pedaali pohjassa Lahdentielle. Oli nimittäin kohtalaisen kiivaasti ajettava, sillä isäntä oli jättänyt passinsa kotiin. Näin ollen käytiin vielä Suonpäässä kääntymässä, ennen kuin reissu pääsi varsinaisesti alkamaan.
Putki punaisena läpi keskustan ajeltiin n. 40 minuutissa Tuusulasta Länsisatamaan parhaimpaan aamuruuhkan aikaan. Rahtiliikenteen lastauspaikalla totesimme, että pieni kikkailumme sen suhteen, että laivamatkat oli tilattu Virosta, ei tuottanut toivottua tulosta. Auto oli luokiteltu väärin ja tietenkään eivät halunneet armaan kotimaan päässä hyvittää jo maksettua osuutta tai mitään muuta sellaista, vaan Kari kuittasi lähes 600 euron maksun kaiken jo maksetun päälle. Nice.
Päästiin kuitenkin lautalle ja Karin selvitellessä ylimenoa, näinkin, että Jaana Ja Liisa ajelivat traikun kanssa laivaan. Samassa veneessä oltiin. Koska nyt olimme jo konkareita, niin emme vinkuneet erityislupaa päästä tsekkaamaan Sellaa matkan aikana. Eikä sillä mitään hätää ollutkaan, sillä kaveri on kuitenkin matkustaessa aika kiva juttu. Jätettiin hevosille 10 litraa kummallekin vettä, kun jätettiin ne heinien äärelle ja noustiin itse hyttiin pötköttelemään ja aamupala-buffaan herkuttelemaan. Nopeasti vierähti pari tuntia ja sitten istuttiinkin jo autossa huudattamassa moottoria, kun päivänvalo pilkisti autokannelle.
Tällä kertaa olimme erittäin valppaina, kun lähdimme satamasta ja täsmällisen täydellisesti löysimme nopean reitin valtatielle nro 2. Ennen kuin 20 minuuttia oli ehtinyt kulua laivan ankkuroitumisesta, olimme jo kaukana. Jaana tosin myöhemmin kehui, että olivat päässeet ensimmäisinä ulos lautalta, joten he olivat todennäköisesti vieläkin kauempana.
Sää oli aivan ihanteellinen ajeluun. Lämmintä tyrkkäsi 19 astetta ja pilvipoutaa. Aurinko ei häikäissyt, mutta kuitenkin oli mukavan leuto keli. Tie oli paremmassa kunnossa, kuin vuosi sitten ja ruuhkiakaan ei ollut. Pidettiin tuulimyllyllä taas tauko ja hevoset saivat vastapoimittua voikukkaa, sekä vettä. Olivat tyytyväisiä.
Kun Tarto oli ohitettu, keskityimme kerrankin kunnolla reittiin, sillä viime kerralla hortoilimme Võrussa ihan miten sattuu ja riitelimme siinä viela samalla. Nyt homma sujui. Osasimme kääntyä ohitustielle oikeassa kohdassa ja löysimme myös Haanjan risteyksen sieltä, mistä osasimme sitä etsiäkin. Samaan aikaan toiselta suunnalta ajeli paikalle ruotsalainen tiimi ja reittimestari, joten karavaanina ajettiin kilpailupaikalle auringon paistaessa.
Hevoset otettiin ulos ja annettiin niiden hetki jaloitella. Sitten kumpikin karsinaansa ja me alettiin kiivaati puuhamaan. Sellalle tehtiin tarha karsinoiden läheisyyteen. Kannettiin vesiä vähän sinne ja tänne. Sitten siirryttiin kilpailukeskukseen. Kävin hoitamassa tuba-asiaa ja aletiin roudata tavaroita kämppään. Saman tuba, kuin aiemmin ja kuten olimme toivoneet. Juuri mikään ei ollut muuttunut, paitsi veskin kosteus oli poissa ja jääkaappi puhkui kylmyyttään. Iloisella mielellä otettiin tuttu huoneisto vastaan.
Lopuksi laitettiin vielä base camp alustavasti kuntoon seuraavaa päivää varten. Sitten olikin kaikki kiinnitykset tehty ja oli hyvä hetki siirtyä iltapalalle. Morjestettiin tuttuja ja syötiin vatsat täyteen. Aloin purkailla kamoja ja Ritva tuli vielä pitämään iltapalaveria, jonka jälkeen uni maistui.
Jännitys tiivistyy
Perjantaina heräilimme hyvissä ajoin ja Sella sai aamupalansa tutun turvallisesti seitsemän korvalla. Yö oli mennyt ilmeisen rauhallisesti, sillä nukuttu oli, eikä ötököiden aiheuttamia paukamia ollut havaittavissa. Se oli hyvällä tuulella ja päästettiin se aamuheinien jälkeen pienelle laitumelleen. Sinne se jäi mutustelemaan ja tarkkailemaan tilannetta, kun me menimme taas puuhaamaan base campin kanssa.
Yhdeksältä tarjoiltiin aamupala, johon mennessä meillä oli oikeastaan vedenkantoa lukuun ottamatta kaikki kunnossa. Päätettiin yhteistuumin, että huoltojoukot saavat kantaa. Tosin olimme vähän huolissamme, sillä Tiinalle oli sattunut Aten kanssa ikävä onnettomuus torstaina ja ymmärrettävää olisi, jos loukkaantumisen johdosta Tiina olisi perunut reissun. Sitkeästi oli kuitenkin vääntänyt itsensä lautalle.
Sella haettiin huoltoalueelle ja annettiin sen tehdä vähän niittohommia, sillä heinä/nurmi oli ihanan pitkää. Samalla se bongasi Pedron, jonka kanssa on kisareissuja tehnyt ja tamman olisi kovasti tehnyt mieli mennä kaveriaan moikkaamaan. Tottuneesti se otti oman telttansa ja tonttinsa haltuun ja prinsessana tietenkin nautti saamastaan huomiosta.
Kisakylään alkoi heti aamulla ilmaantua väkeä ja telttoja ja erilaisia rakennelmia. Kuhinaa, kuin muurahaispesässä, kun toimitsijoita, hevosia, koiria, kilpailijoita ja kisaturisteja parveili ympäriinsä. Hauskaa oli tarkkailla, miten tyhjä pihamaa vähitellen muuttuu aktiiviseksi, kansainväliseksi ja kiivashenkiseksi kilpailukeskukseksi.
Saimme Heigolta kartat vähän etuajassa ja tutustuimme niihin Ritvan antamia ohjeita unohtamatta. Ritva kävi vielä kertomassa parista pahasta ojarummusta, jotka oli ratsastellessaan huomioinut. Me tietenkin otimme neuvot ja vinkit onnellisina vastaan. Olemme jotenkin tosi tyytyväisiä, että RieRat on ottanut meidän avosylin vastaan ja ovat auttaneet, neuvoneet ja tukeneet todella paljon.
Reitit näyttivät etukäteen katsoen vaativilta. Korkeuseroja on paljon kaikilla lenkeillä ja maaston kosteus, sekä arvellut routavauriot aiheuttavat sen, että erittäin tarkasti ja maltillisesti pitää edetä, jos tulosta aikoo tehdä. Malttia vaadittaisiin ja pelisilmää. Katseltiin samalla vähän mahdollisia huoltopaikkoja. Vähän mietittiin, että pitäisikö huoltoväliä tiivistää ja huoltaa useammin...
Viimeinen päivä on aina pahin
Kari aloitti hermoilun heti aamusta. Ei paljoa mun mielenhallintavinkeistä ole apua ollut. Laiteltiin Sella ratsastuskuntoon ja auringon tultua esiin aamuisen pilviverhon takaa, pääsi ratsukko tutustumaan maastoihin. Sovittiin, että menevät alkupätkää 4-5 kilsaa ihan rauhassa ja palailevat sitten takaisin. Sen jälkeen tekivät loppupätkän kohdalta samat kuviot. Näin saataisiin lähtö ja maaliintulo tutuksi ja ratsukkoa (lähinnä ratsastajaa) rauhoittumaan. Parin tunnin samoilu kertoi sen, että todella, todella haastavasta kisasta on kyse. Tamma oli kuitenkin pursunnut energiaa ja oletimme tämän olevan hyvän merkin. Menohaluja tuntui olevan ja suhtauduimme tulevaan positiivisin mielin.
Kun verkkalenkki oli tehty, Sella sai kevytpesun ja pääsi pienelle laitumelleen herkuttelemaan. Se oli rauhallinen ja hyväntuulinen. Porukkaa kerääntyi kilpailukeskukseen enemmän ja enemmän. Ennen kuin illan tohinat alkoivat, olivat kaikki kilpailijat ja varmasti huoltajatkin paikalla. Kuudelta aloitettiin suhteellisen juhlavasti kuulutusten kera lähtötarkastukset. Ensin kuulutettiin kaikki osallistujat ja sen jälkeen jokainen tiimi vuorollaan vei hevosensa tarkastettavaksi. Passin kanssa tunnistettiin hevoset ja hymyiltiin kauniisti tuomareille, sekä eläinlääkäreille. Vaikka sitä pitää itsestään selvänä, että lähtölupa irtoaa, niin kyllä se kuitenkin aina jännittää. Katastrofi olisi, jos ei starttiin joskus pääsisi. Sella oli ollut mielestäni aamulla vähän kankea takaa ja se ajatus tietenkin heijasteli mielessä. Mitään huomautettavaa ei kuitenkaan ollut, ei edes omaan silmään. Sesse jopa juoksutuksessa juoksi korvat höröllään kohti järveä ja vasta takaisin palaillessaan näytti huonoa naamaa.
Kuuluttajan kuulutusten ja toimitsijoiden onnitellessa painelimme numerointiin ja sen jälkeen muikeina portista ulos oman tiimin pariin. Vähän liian huolettomasti tosin, sillä Sella meinasi saada kilpakumppanilta monoa, kun ohitti sen takaa liian läheltä. Vähän aikaa jutusteltiin paikalle saapuneiden kisaturistien kanssa mukavia ja sitten lähdettiin viemään Sessukkaa yöpuulle. Itikkaloimi päälle, heinää ja väkkäri tyrkylle ja oloonsa tyytyväinen tamma karsinaan.
Pian olikin päivällisen vuoro. Nyt oli ruokala jo vilkas ja täynnä iloista rupattelua. Oli ihmisiä, jotka olivat tavanneet toisensa vuosi sitten viimeksi ja tervehdyksiä sateli meillekin monelta suunnalta. Toimitsijat ja kaikki kisaväki oli paikalla ja kaikille tietenkin perhosia vatsassa. Se yhteisöllisyys, joita ehkä kotimaan kisoista ja toiminnasta sanotaan puuttuvan, löytyy todellakin Kurgjärven kisakeskuksesta. Yhdessä tekeminen ja yhteen hiileen puhaltaminen näkyy ja tuntuu. Jokainen on tärkeä, jokaisen panosta tarvitaan, että kisat ovat juuri sellaiset, kuin ne ovat ja henki sen mukainen.
Seuraavaksi (klo 20:00) koko sakki sulloutui eräänlaiseen kokoustilaan reittiselostukseen. Väkeä oli niin paljon, että järjestäjän totesivatkin tulevina vuosina tarvittavan isompaa tilaa. Ensin luonnollisesti esiteltiin tärkeät henkilöt, jotka olivat paikalla. Asiaankuuluvasti kiiteltiin kaikkia mahdollisia tahoja ja luonnollisesti ylistävin sanoin kilpailujen sponsoria. Selvää sekin, sillä rahaa näihin karkeloihin tarvitaan, jos hyvää halutaan tarjota. Osallistujilta ei kohtuuttomasti voi kupata, joten sponsori on varmasti ainut mahdollisuus tämän tason tapahtumia järjestää. Ja vahvasti olen sitä mieltä, että sama koskee omaakin maatamme. Rahahana pitäisi jostain löytää, tai edes öljylähde.
Ratamestari esitteli ylpeänä reittejään. Osittain samoja baanoja, kuin edellisenä vuonna ja osittain ihan jotain uutta. Ensimmäisellä legillä (40 km/green) oli eniten asfalttia. Toinen (39 km/yellow) oli fyysisesti rankin, sillä korkeuseroja oli valtavasti. Kolmas (24 km/red) perussettiä mäkeä ylös ja toista alas ja neljäs (17km/blue) lyhyempi versio kolmannesta legistä. Kaikissa ensimmäiset 2km samaa ja viimeiset 4km. Kovasti muistuttelivat reittien rankkuudesta ja sehän oli jo itsekin todettu.
Harald esitteli ajanottojärjestelmänsä, joka oli taas kehittynyt entisestään. Enää ei käytössä ollun lukulaitteessa käytettävää luottokorttia, vaan hevosen kaulaan laitettiin panta, jossa olevat anturin rekisteröivät sen, kun hevonen kulki lähtöportista, maaliportista tai eläinlääkäriportista. Näppärää! Ja jälleen on pakko toistaa, että olisi hienoa saada kotimaan kisoihinkin vastaavaa kehitystä. Ja tässäkin kohtaa on tietenkin rahasta kyse, sillä ilmaiseksi tuo kalusto ei Suomeen kulje.
Muutama kysymys esitettiin radoista ja muista rutiineista. Lopuksi kaikkia muistutettiin liikenteen vaaroista. Toimitsijoita oli aina siellä, missä asfalttitieltä käännyttiin vasempaan, tai tie ylitettiin. Kaikkiaan liikenteenohjaajia oli kisoissa mukana 22! Voi sanoa, että vauvasta vaariin ja tuntui, että koko Haanja suhtautuu hankkeeseen positiivisesti. Liikenteenohjaajista huolimatta huoltoautoja ja ratsastajia kehotettiin varovaisuuteen. Onnentoivotusten myötä tilaisuus päättyi ja painelimme laittamaan Sellaa nukkumaan. Kämpillä pidimme vielä pienen palaverin ja tsekattiin, että leirissä ja huoltoautossa oli kaikki kohdillaan. Haraldin ikivihreät jumputtivat pihapiirissä, sillä toimitsijat vielä hioivat seuraavan päivän tehtäväjakoa. Ennen kahtatoista olimme kaikki kuitenkin jo unten mailla.
10-9-8-7-6-5-4-3-2-1-start
Kisapäivän aamuna meillä herätyskello alkoi hälyttää 04:00. Se ei ole kyllä ihmisen aika herätä. Eikä eläimenkään. Aika hiljaisia olimme kukin tahoillamme, kun vähin erin pukeuduttiin ja kukin aloitteli touhujaan. Mullehan ei ruoka maistu kisapäivänä juuri ollenkaan jännittyneisyyden vuoksi, niin lähdin
Tiinan kanssa hakemaan hevosta lähtöalueelle. Eine ja Kari menivät aamupalalle ja Tiina pääsi syömään vähän myöhemmin. Sella sai omat pöperönsä ja touhuili huoltoaitauksessaan niitä näitä. Se oli aika rauhallinen ja hyväntuulinen. Väännettiin vielä vähän kampausta sille ja vähän viiden jälkeen alettiin vähitellen laitella sitä valmiiksi. Elektroniikan toimivuutta testailtiin ja kaikki tuntui toimivan. Tiina kävi kääntämässä auton nokan kohti menosuuntaa ja Eine etsi paikkaa, josta kuvata videokameralla lähtöä. Ritva kävi antamassa vielä viime hetken kannustukset ja sitten ei muuta kuin viivalle.
Sella lämmiteltiin hyvin ja sovittiin, että viimeisten joukossa ratsukko lähtisi matkaan. Lähtö tapahtui ylämäkeen ja tiedossa oli heti alkuunsa kolme kovaa nousua ja laskua, eli sopivasta saisi pumpattua hevosen hapoille jo ensimmäisten kilometrien aikana. Lähtö tapahtui siististi ja ennakolta huimimmat menijät olivat kärkisijoilla. Sella oli sovitusti takajoukoissa ja lähti aika rauhallisen oloisesti liikkeelle. Tosin myöhemmin kävi ilmi, että ensimmäiset 10 km Kari sai pidättää hampaat irvessä.
Ihan ensimmäiseen huoltoon ajettiin taas harhaan. Se taitaa olla ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Ehdittiin kuitenkin Tiinan kanssa ajoissa paikalle ja reippaasti koko porukka tuli letkassa huoltoon. Sella kävi todella kovilla kierroksilla ja alettiin siinä kohtaa miettiä muutosta suunnitelmiin, että annetaan tamman mennä sitä vauhtia kuin menee, sillä jatkuva pidättely vain kuumentaa sitä lisää ja väsyttää sekä ratsastajaa, että ratsua. Vauhtia oli ilman muuta liikaa, sillä etenevät lähes 20km/h nopeutta ja maasto ei tosiaan ollut helppo.
Tokassa huollossa olivat jo nousseet porukan puolen välin kieppeille ja tammakin oli ehkä vähän rauhoittunut. Monella muullakin oli kuumat pollet alla, joten mielenkiintoisia askelluksia nähtiin. Huoltoautot ajelivat kolonnana paikasta toiseen. Me otettiin sellainen tyyli, että tsekattiin ratsukko mahdollisimman usein. Sää oli vielä sopivan viileä, mutta viilennettiin silti usein. Sella joi heikosti, mutta herkut maistuivat hyvin ja se oli kyllä ihan intona menossa mukana. Huollot onnistuivat hyvin ja silmämääräisesti kaikki oli ok. Ehtivät tauolle ennen huoltoautoa, mutta Eine oli sovitusti ottamassa ratsukkoa vastaan ja meillä viestimetkin toimi hyvin.
Viilentäminen aloitettiin normaalisti, mutta huomasimme, että syke ei laskenut ollenkaan normaalisti. Oletus oli, että alle kymmenessä minuutissa päästään sykkeeseen, mutta jouduimme käyttämään 15 minuuttia aikaa, ennen kuin syke saatiin sovittuun 60 iskuun ja lisäksi syke pomppi jonkin verran, mitä se ei yleensä tee. Sitten vielä koomailtiin vet gatella ja groomailtiin kielletyllä alueella. Mutta tarkastuksesta Sesse meni heittämällä läpi. Mitään huomautettavaa ei ollut. Syke oli ensimmäisessä mittauksessa 60 ja toisessa 58. Keskinopeus 40 km:n lenkillä oli ollut 16.1km/h ja maalilinjan olivat ylittäneet puolisen minuuttia Maria Hagman-Erikssonin jälkeen. Olimme Karin kanssa yksimielisiä siitä, että nyt täytyy vauhtia laskea ja tehdä sooloratsastus loppumatkalla, jos matka loppuun asti edes jatkuu. Sekin vaihtoehto alkoi näyttää varteenotettavalta, että loppuun asti ei mennä, sillä rankin leg oli vasta tulossa.
Yellow route 39km
Kari saikin matkakumppaniksi Hanneksen, joka kilpaili virallisen kisan ulkopuolella. Ei siis tarvinnut täysin yksin taivaltaa. Vuorovedolle etenivät, mutta matka alkoi selvästi painaa. Sella oli jotenkin voipunut ja Kari myös väsyksissä. Henkisesti raskasta todeta, että muut menevät ja mitään et voi tehdä ja toisaalta joutui myös poikkeuksellisesti välillä ihan ratsastamaan hevosta eteen. Lisäksi Karin jaloissa oli jotain mystistä vaivaa. Chapsit puristivat, sillä ilmeisesti pohkeet turposivat syystä tai toisesta. Ratastajasta ei ollut siis paljon hevosta auttamaan ja taluttelu tai juoksuttaminen reitillä ei oikein ollut mahdollista.
Huollettiin tiuhaan tahtiin ja koitettiin pitää mielialaa ylhäällä. Tiina aina käveli vastaan tarjoilemaan viilennyspulloja ja juteltiin mukavia. Huolloissa ei tehty mitään salamahuoltoja, vaan otettiin se aika, mikä tarvittiin. Taivallus näytti aika raskaalta ja aloin olla varma, että kolmannelle lenkille ei enää tarvitse kenenkään lähteä.
Kari kehui, että reittit olivat mahtavia ratsastaa ja sellaisissa maastoissa ei ole koskaan ollut. Harmi vain, että meno ei ollut niin nautinnollista, kuin se joskus parhaimmillaan on. Kun ratsukko alkaa uupua, niin tahmeaksi homma menee ja muuttuu työksi, josta nautinto on kaukana. Hitaalta tuntui eteneminen ja vauhti oli tosiaan pudonnut 12 km/h ja loppua kohti hiipui entisestään
Oikeastaan mitään ei ollut tehtävissä, muuta kuin koettaa pitää mielialaa korkealla, huoltaa mahdollisimman usein ja toivoa, että rauhallisempi vauhti antaisi Sessukalle mahdollisuuden kerätä voimia. Välillä se etenikin tosi reippaasti ja korvat höröllään tietenkin koko ajan, mutta yleisilmeeltään ratsukko oli väsynyt.
Me aloimme hieroa tuttavuutta Karin matkakumppanin, Hanneksen, huoltajana toimivan puolison Cätlinin kanssa. Naureskeltiin äijiemme edesottamuksia ja muistimmekin, että olimme tosiaan kummatkin olleet paikalla myös vuosi sitten. Päätimme huoltaa samoissa paikoissa, sillä kaikesta päätellen Hannes ja Kari yrittäisivät kulkea yhdessä, niin saisivat toisistaan vuorovedolla vähän apuakin. Yhtä matkaa kulkivat ja käyttivät toisen lenkin 39 kilometriin aikaa 3:18. Niin hitaasti Sella ei kotona viihdy edes Hopon kanssa kevyellä hölkkälenkillä, mutta maastot ja sääolot olivat tosiaankin vähän erilaiset kuin kotona. Ja alun kova vauhti aivan takuulla kostautui kakkoslenkin rankoissa olosuhteissa.
Olin aika varma, että tamma ei enää palaudu määräajassa, mutta kumma kyllä 19 minuutin jälkeen se kuitenkin läpäisi eläinlääkärin seikkaperäisen tarkastuksen. Lääkäri tosin huomautti, että hevonen vaikuttaa vähän väsyneeltä ja tämän näkemyksen me luonnollisesti jaoimme. Kun suorituksen kesto pitenee, niin samalla se myös muuttuu raskaammaksi. Niin se vaan menee. Hyvävoimaisena nopeasti edetyt lenkit eivät uuvuta ollenkaan siinä määrin, kun väsyneenä taivalletut taipaleet. Kovasti kuitenkin toivottiin, että 40 min riittäisi Sellalle palautumiseen ennen kolmatta lenkkiä. Se söi ruohoa ja joikin vähän, mutta ei ikävä kyllä riittävästi. Ihan kamalan halukkaasti se ei enää kolmannelle lenkille lähtenyt, vaikka toki hölkällä, kun lupa annettiin. Ikävä kyllä langettiin ihan vanhanaikaiseen juttuun, että hevonen vedettiin piippuun alussa ja lopussa ei sitten tosiaankaan kiitos seisoskellut.
Via Dolorosa
Kolmas lenkki oli todellista tuskaa. Helle oli pahimmillaan ja hevosen menohalut aika heikot. Ekat 4 km se kuitenkin pisteli taas ihan innokkaasti ja tavoitti vähän edellään lähteneitä ja otti kiinnikin. Hauska tilanne oli, kun ensimmäiseen tsekkauspisteeseen tulivat Jaana ja Kari ihan perätysten. Jaana taittoi Metkulla jo viimeistä lenkkiä ja loistava sijoitus siinteli jo silmissä. Karin silmissä siinteli aika uupunut ilme, mutta sitkeästi jatkoivat matkaa.
Huoltoja otettiin usein ja tehtiin ihan hitaita pysähdyksiä. Kari jalkautui selästä, vähän venytteli ja annettiin Sellan juoda ilman kuolainta, että joisi niin paljoin kuin mahdollista. Se aloitti juomisen kuitenkin liian myöhään. Tuoretta otti mielellään, mutta porkkanat ja omenatkaan eivät oikein enää kiinnostaneet. 24km tuntui loputtomalta matkalta. Karikaan ei ehkä enää juonut riittävästi ja itse lopetin juomisen ja syömisen kokonaan, kun olin niin huolestunut ratsukon tilanteesta. Kaikki tuo kostautui tietenkin myöhemmin.
Kun vihdoin lähestyivät taukoa, huhuili Tiina kilpailukeskuksesta, että vet gate saatetaan sulkea, ennen kuin Sella ehtii tarkastukseen. En viitsinyt puhua asiasta Karille mitään, sillä olisihan se surkeaa, kun oltiin koko ajan sanottu, että hidastaa vaan tahtia niin paljon, kuin tarve vaatii. Totuus oli kuitenkin se, että vain viimeisin maaliintuloaika oli määritelty, joten ajan puitteissa ei hätää ollut.
103 km:n ratsastuksen jälkeen tauolle saapui väsynyt hevonen ja väsynyt ratsastaja. Viilentämiseen meni kaikki vesi, mitä meillä oli käytössä ja silti syke takoi lähemmäs 80 iskua minuutissa, kun palautumisaikaa oli käytetty 15 minuuttia. Päätimme, että kisa loppuu tähän ja lähdimme tarkastukseen. Eläinlääkäri halusi kuitenkin kierrättää meidät kertaalleen portista ulos ja takaisin sisälle, vaikka sanoimme heti alkuunsa, että emme jatka. Koko palautumisaika täytyi kuitenkin käyttää, ennen kuin saattoivat hylätä suorituksen. Pyörittiin siinä sitten tovi, ennen kuin saimme päätöksen ja luvan viedä Sella huilaamaan.
Tamma pääsi eläinlääkärin tarkkailuun ja ehdittiinkin jo todeta, että se on ok, kunhan saa nyt vähän syödä ja juoda. Raukka oli kuitenkin vähän rauhattoman oloinen. Jäimme kuitenkin kaikki teltalle kytikseen ja pidettiin hevosta silmällä. Perinteiden mukaisesti poksautettiin pullollinen kuoharia tehdyn työn kunniaksi. Tiimi oli toiminut hyvin ja se mitä tehtiin, tehtiin suunnitellusti ja järkevästi. Hyvillä mielillä olimme ja kippistimme sille.
Kun kuoharit oli kumottu alas, alkoi leirin vaiheittainen purkaminen. Siinä vaiheessa Sella alkoi mennä jollain tapaa sekavaksi. Se huojui ja hoippui, eikä siihen saanut kontaktia. Tiimiin tuli eloa. Mirka juoksi hakemaan eläinlääkäriä paikalle. Lääkäri tutki hevosen ja totesi, että se oli mennyt huonommaksi. Lähdimme taluttamaan tammaa erittäin hitaasti karsinoille. Siellä odottikin jo toinen eläinlääkäri, joka tuuttasi tamman tippaan.
Tunnin verran Sellaa nesteytettiin. Se sai 7 litraa suolaliuosta ja 1 litran sokeriliuosta. Kari huilaili hetken karsinan ulkopuolella pötköllään ja itse koetin hakeutua varjoon, sillä tunsin jo, miten migreeni teki tuloaan. Meillä ei tietenkään ollut ihmisille mitään juotavaa tarjolla ja otti aikansa, ennen kuin tajusimme, että voimme juoda kanisterista Sellan vesiä. Kari virkistyi, kun sai juodakseen, mutta mun olo ei siitäkään enää oikein parantunut. Tiina seisoi tunnollisesti Sellan kanssa karsinassa, kun me omistajat haahuilimme muualla parantelemassa omaa oloamme.
Kun nesteytys oli hoidettu, vaikutti Sella jo taas omalta itseltään. Se alkoi mutustella heiniään ja silmät olivat kirkastuneet. Helpotus oli suuri, sillä hetken jo ehdin ajatella, että me emme enää hevosta takaisin kotiin saa. Tässä perspektiivissä kisamatkan jääminen kesken tuntuukin todella mitättömältä jutulta. Yhtään ei haitannut tai haittaa se, että tulosta ei tullut, kun saimme kuitenkin hevosen kuntoon.
Eläinlääkäri kävi katsomassa tammaa vielä parin tunnin päästä ja me tietenkin Karin kanssa kävimme vuoron perään katsomassa, että kaikki on ok. Eikä mitään huolta oikeastaan enää ollut. Itse jouduin huilaamaan pari tuntia, että migreenilääke tehosi ja sen jälkeen kävin tietenkin heti taas katsomassa, että Sessukka on ok. Muu tiimi purki leirin, saunoi ja lähti iltajuhlaan, johon itsekin liityin myöhemmässä vaiheessa.
Juhlat olivat taas lämminhenkiset, monessakin merkityksessä. Ruokala oli kuin sauna! Perinteisesti kaikkia tahoja palkittiin kovin. Ritva sai omat pienet voittoseremoniansa, sillä he olivat aikeissa lähteä kotimatkalle jo aamun valjetessa. Mummeli olikin silminnähden tyytyväinen suoritukseensa. Tiimi olikin toiminut loistavasti ja voitto oli tullut vakuuttavalla tavalla. Kun juhlat alkoivat olla lopuillaan, niin vaihdoin vielä muutaman sanan Ninan kanssa. Pikkaisen siinä puhuttiin päivän tapahtumista ja vähän jo mietittiin tulevaakin. Moni kävi harmittelemassa kesken jäänyttä kisaa, mutta kaikille yritettiin sanoa, että odotusarvo tulokselle oli ollut aika matala ja olemme tyytyväisiä siihen, että kilpailutilanteessa Sella jaksoi nyt reilut 100km ja se on pisin kilpailuissa tehty suoritus tähän asti. Ja ennen kaikkea olimme ja olemme onnellisia siitä, että illan pimeinä hetkinä tamma nukkui karsinassaan hyväkuntoisena.
Aamulla eläinlääkäri kävi vielä katsomassa Sellaa. Se oli makaillut tarhassaan, johon sen jo kuuden jälkeen vein. Jaana oli kuitenkin sattunut paikalle ja osannut kertoa eläinlääkärille, että tammalla on tapana ottaa aika rennosti ja makailla kaikessa rauhassa ilman, että mitään olisi vialla. Mukavalta tuntui, että järjestäjien toimesta eläimistä pidettiin hyvää huolta ja vähän liian koville pistetyt hevoset saivat asiantuntevaa hoitoa. Kävimme vielä kumpikin henkilökohtaisesti kiittämässä hoitavaa lääkäriä saamastamme avusta.
Aamupalan jälkeen sijoittuneet alkoivat valmistua palkintojenjakoon. Tyylikkäitä ratsukoita liikuskeli pihapiirissä. Upeat kristalliset palkinnot herättivät suurta kiinnostusta. Ruusukkeetkin olivat viimeisen päälle muhkeat. Kaiken kruunasi sponsorin leveä hymy! Luokka kerrallaan, hevonen kerrallaan taputeltiin esiin, palkittiin, kukiteltiin ja kuvattiin. Hienoa oli kuulla maamme-laulu Ritvan voiton kunniaksi. Ennen emme olleet näin hienossa palkintojenjakotilaisuudessa olleet, joten kiva kokemus. Joskin tietenkin ajatuksissa pyöri, että olisihan se ollut mahtavaa Sellakin siinä rivissä nähdä. Mutta onneksi edessä on vielä paljon kisoja ja toivottavasti myös paljon palkitsemistilaisuuksia.
Kun palkinnot oli jaettu, alkoi kylä vähitellen hiljentyä. Seurailtiin touhuja levollisin mielin, sillä oma paluumatkamme alkaisi vasta seuraavana päivänä. Heitettiin hyvästit uusille ja vanhoille kilpakumppaneile ja vannottiin tietenkin kaikki, että vuoden päästä tavataan. Kun karsina-aluekin alkoi olla tyhjä, niin käytiin aitaamassa myös Zodinalle tarha ja tammat saivat kimpassa laiduntaa koko päivän. Me puolestamme nautittiin täysihoidosta viimeiseen asti. Safkat tarjoiltiin suoraan pöytään sovitusta ja niiden välissä ehdimme hyvin käydä uimassa ja rentoutua muutenkin. Ihan loistava lopetus pitkälle viikonlopulle.
Maanantaina aamulla levänneinä ja hyväntuulisina lähdimme ajelemaan kaikessa rauhassa hevosten kanssa kohti Tallinnaa. Risteilyaluksella putputeltiin hiljakseen kotiin ja puffassa törmättiin mun sukulaisiin, joita oli kymmenpäinen joukko perinteisellä kevätristeilyllään. Vaihdettiin tietenkin kuulumiset, jonka jälkeen me vetäydyimme hyttiin katselemaan leffoja ja torkkumaan.
Aikataulut pettivät tietenkin täysin, kun kuvittelimme olevamme matkalla vähän nopeammalla aluksella. Nina ja Joona odottelivat kuumeisesti hevostaan satamassa. Ja ilman suurtakaan tunnekuohua Zodina otettiin keskustan vilinässä ulos autosta ja talutettiin omaan traikkuun. Vähän tytöt huutelivat toistensa perään ja itse matkustin pari kilsaa kontissa, mutta Sellakin rauhoittui, kun auto lähti taas liikkeelle. Siitäpä sitten ajeltiin Lahdentietä Mäntsälään. Ja mikä konsertti alkoikaan, kun ajettiin tallin pihaan. Hopo huuteli tarhassa ja Sella kontissa. Hetkeksi pääsivät kentällä spurttailemaan ja sitten talliin yöpuulle.
Viikkoa myöhemmin on hyvä ynnätä reissua yhteen. Kokemuksena ja matkana reissu oli ehdottomasti parasta A-luokkaa! Se, että matka katkesi 103 km:n kohdalla, ei mitenkään merkittävästi jurpi. Tietenkin tulos olisi ollut mahtava juttu, mutta ei ainut asia, joka takaa hyvän kokemuksen. Paikka, ilmapiiri ja ihmiset ovat Haanjamaalla niin loistavat, että sinne on ihan pakko päästä uudelleen ja uudelleen, joko kilpailumielessä tai sitten ihan turistina. Tavalla tai toisella toukokuut reissu on tainnut tulla elämäämme jäädäkseen.
Valmistautumisen ja tankkaamisen olisi ehkä voinut tehdä vähän särmemmin, niin kuin yleensä on tehtykin. Se vaan on niin, että jos aikoo olla viikon poissa, töistä täytyy duunit tehdä meikäläisten tapauksissa vähän niin kuin sisään. Joten viimeinen viikko ennen reissua oli meillä molemmilla kamalan kiireinen ja ihan kaikkia juttuja ei kyetty tekemään, mitä oli tarkoitus ollut. Hyvä jos ehdittiin tallilla käydä. Lisäksi mietittiin, että matkaan olisi pitänyt lähteä vieläkin yhtä päivää aiemmin. Siten että reittiin tutustumisen ja pakollisen liikutuksen pitkän matkustuksen jälkeen, olisi voinut tehdä torstaina ja perjantaina hevonen olisi saanut pelkästään levätä.
Ihan loistava juttu oli se, että meille tuli kyytiläinen. Oli Sellalla sitten seuraa koko ajan ja sen suhteen meillä aika helpot oltavat. Varmaan matkustaminenkin oli mukavampaa, vaikka se ei sinällään Sessukalle ongelma olekaan. Ajateltiin, että jatkossa voisi aina vähän tarjota kyytiä kulkurille, jos johonkin ollaan menossa. Eipä siitä haittaakaan ole ja samalla saisi kuluja vähän leikattua.
Huolto toimi hyvin ja meillä oli selvät roolitukset ja selvät sävelet muutenkin. Jokaisella tiimillä on omat toimintatapansa ja niitä on toki tarkkaan tutkittu, mutta silti olemme sitä mieltä, että omalla, meille sopivalla tyylillä mennään. Kiinteä sykevyö palautumisen tarkkailuun täytyy hankkia. On vähintäänkin rasittavaa, kun Karin pitää koko ajan päästä kahvan kanssa sykettä tsekkaamaan. Se hermostuttaa ainakin itseäni ja lamaannuttaa vähintäänkin Karin ja pahimmillaan kaikki muutkin hetkellisesti. Aika hyvin pystyttiin tällä kertaa keskittymään omaan tekemiseemme. Välillä toki jokaisen ajatukset harhailevat muualla, mutta aika selkeästi olimme fokusoituneet oman ratsukon etenemiseen ja auttamiseen.
Alkuvauhti oli ihan liian kovaa ja kävi juuri niin kuin pelättiin, että hevonen vedetään sippiin ekalla lenkillä. Mutta siinä ei ollut paljoa tehtävissä. Hevonen pitäisi vaan treenata siihen kuntoon, että se kestää tuollaiset vauhdit, jos tuolla tasolla sen kanssa halutaan kilpailla. On hyvä, että Sellalla on selvästi sisään rakennettu halu olla kärkikahinoissa mukana. Jos se sitten joskus alkaa olla sellaisessa kunnossa, että pystyy myös 120km:n kilpailuissa taistelemaan kärkisijoista, niin ei ainakaan sen omasta voitontahdosta jää puuttumaan. Siksi en ehkä niinkään lähtisi karsimaan menohaluja pois ja opettamaan hevosta siihen, että vikana on hyvä olla ja muiden voi antaa mennä.
Aika vaikuttavaa ja tavalla lisää ratsastajalle ja huoltajille vastuuta antavaa oli todeta, että Sella tosiaan voi vetää itsensä ihan loppuun. Se ei siis missään vaiheessa anna periksi, vaan sitkeästi jatkaa eteenpäin, vaikka ei ole oikein enää menokunnossa. Täytyy siis nimenomaan huoltojoukkojen olla erittäin tarkkoina siinä, että tarkkailevat hevosta ja sen jaksamista. Toivoisin, että toista kertaa ei vedetä tammaa ihan näin piippuun, vaan homma pitää puhaltaa itse poikki vähän aikaisemmin. Toisaalta, kyllähän me olimme jo päättäneet, että matka loppuu viimeiselle tauolle, sillä meno ei ollut mielekästä. Eikä metsäänkään voinut jäädä, joten aika maltillisella vauhdilla tulivat tauolle. En kuitenkaan olisi uskonut, että Sellassa on sellaista sisua ja sitkeyttä, että se jatkaa vaan eteenpäin, vaikka ei oikein enää jaksaisi. Tämä tuli yllätyksenä ja lisää meidän ihmisten vastuuta hevosen hyvinvoinnista.
Meidän taktiikka meni pieleen siinä kohtaa, että oltiin sovittu ratsukon jättäytyvän takajoukkoihin. Mitään takajoukkoja kun ei muodostunut, vaan porukka eteni ensimmäisen lenkin yhtenäisenä nauhana. Kari yritti tunnollisesti noudattaa sopimusta ja pitää Sellan porukan hännillä. Tämä aiheutti kuitenkin sen, että sekä ratsastaja, että ratsu väsyivät varmasti ensimmäisen kympin matkalla enemmän, kuin jos oltaisiin annettu Sellan edetä oman halunsa mukaan. Ehkä se olisi silloin jopa voinut jossain kohtaa vähän höllätä. Jatkossa annetaan sen ainakin pitkillä matkoilla määrätä alkuvauhdin ja jos sitten sippaa, niin treeniä vaan lisätään. Jossain vaiheessahan on pakko löytyä se tasapaino, että kunto myös kestää tarvittavan vauhdin. Nyt jäi epäselväksi, kuinka paljon alkutaipaleen pidättely ja rempoilu vei energiaa. Ainakin Kari oli väsyneempi, kuin yleensä, joten se kertonee jotain.
Pientä viilattavaa, pientä viilattavaa!! Vieläkin olen sitä mieltä, että 80km on Sellalle paras matka. Se menee jo suhteellisen helposti ja koko tiimiltä rutiinisuorituksena, vaikkakin vaativana sellaisena. Siirtyminen ylempään luokkaan on kuitenkin iso hyppy ja vaatii vielä työtä lisää, onnistuakseen. Virheistä huolimatta olemme kyllä aika toiveikkaita sen suhteen, että suoritus myös 120km:n matkalta on tulossa. Se vain antaa vähän odottaa itseään.