Perjantai
Tilanne oli tosiaan sellainen, että monestakin syystä oli päätetty, että emme kisoihin osallistu. Näin ollen olin lupautunut stewardiksi. Kari kuitenkin tavoilleen uskollisina söi sanansa ja alkoi kuukausi sitten ehdotella, että antaisi Urholle vielä yhden mahdollisuuden. Hän kun oli sitä mieltä, että olemme nyt kehitelleet toimivat systeemit, joilla pienestä viallisuudestaan huolimatta Urho voisi kipitellä keskipitkiä matkoja meidän tiimissä tulevaisuudessakin. Näin ollen tuumittiin, että jos nyt sitten Urho kokeilisi mennä tason 2.4 kisan, joka oli mitaltaan 65km. Koska tapanani ei ole perua sovittuja juttuja, niin alettiin haalia tiimiä. Nopeastihan se löytyi, sillä Miva ja Tiina lupautuivat heti ensikysymällä. Ja meillä on jo sitä verta yhteistä historiaa takana, että helppo on näiden kahden pilkunviilaajan kanssa töitä tehdä. Niin pedantteja ja huolellisia huoltajia ei varmasti voi olla. Vielä kun saavat keskenään työskennellä, niin huollon huolimattomuudesta ei voi menestys jäädä uupumaan.
Pakattiin torstaina. Kari oli sitä mieltä, että lähdetään aika kevyellä varustuksella. Tietenkään näin lämpimillä keleillä ei loimia tarvita, mutta pyyhkeitä ja vettä sitäkin enemmän. Viikko tankattii suoloja ja juomia ja laidunkaudella kun vielä ollaan, niin massaa on muutenkin hevosella päällä. Kaikesta huolimatta tavaraa tuli kahteen autoon ihan riittävästi ja kaiken kukkuraksi komitean kellot olivat meillä rahdattavana.
Perjantaina mä lähdin Iso-Herttuan suuntaan Espoosta töiden jälkeen ja Kari lähti Urhon kanssa Nuppulinnasta kolmen jälkeen. Lähes samanaikaisesti oltiin pelipaikalla. Mä vähän ihmettelin, kun kilpailukeskus ei ollut vielä oikein rakentunut, mutta aikataulut olivat pettäneet muilla vielä pahemmin kuin meillä. Minä kipitin tilan isännän perässä katsomassa paikkoja ja mietittiin erilaisia ratkaisuja toimintojen toteuttamiseen. Kari laittoi Urhon talliin. Kannettiin kamat kämppään ja asetuttiin taloksi. Pistettiin teltta pystyyn ja mietittiin oman tiimin kisapäivän toimintamallit. Mulla alkoi toimihenkilöpalaveri ja Kari kanteli vettä leiriin. Hiki virtasi ja juomaa kului.
Yhdeksältä alkoivat hevostarkastukset. Kaikki saivat lähtöluvat. Vähän oudoksuimme eläinlääkärin hitautta. Yksi tarkastus otti aikaa n. 8 minuuttia. Puhuimme tästä toimihenkilöiden kesken ja totesimme, että ehkä alkutarkastukseen nyt vaan käytettiin enemmän aikaa. Ell ei juurikaan tutkinut hevosten kuivumista ja siitä hänelle huomautettiin vielä illan hämärtyessä, että hellesään vuoksi kannattaa ehkä erityisesti tutkailla sitä seikkaa. Kuivuminen tietenkin usein näkyy myös epäpuhtaana liikkeenä, mutta siltikin toivoimme erityistä huomiota kuivumisen tarkkailuun. Ja meillä oli myös valmius nesteytykseen, jos kuivumisia tai lämpöhalvauksia nähtäisiin.
Tarkastuksen jälkeen toimihenkilöille oli vielä tarjolla safka, joka hävisi tuulensuojaan hyvällä halulla ja vauhdikkaasti. Karikin sai apetta. Urho sai heinäpellolta suoraan niitettyä tuoretta ja vähän omaa heinää kyytipojaksi. Se jäi kaurojensa kanssa tyytyväisenä talliin. Se oli muutenkin kuin kotonaan ja hyvässä seurassahan se tallissa oli. Talli oli aika pieni ja siellä oli vielä illalla hivenen lämmin, mutta koska ovet olivat yön auki, niin vähän myöhemmin siellä oli hevosilla hyvät oltavat ja saivat levolliset unet. Meille olisi ollut rantasauna tarjolla, mutta arvelimme, että hyvä olisi olla pää tyynyssä ennen kuin vuorokausi vaihtuu. Seija vielä merkkaili reittejä yövuorossa, mutta omaan silmääni kaikki oli hyvin reilassa, kun aamulla heräilimme.
Lauantai
Herätys oli meidän tuvassa 5:30, koska huoltotiimin piti hakea meiltä kotoa Karin unohtama muistikortti. Dogsitter ei ollut uskaltanut jättää sitä postilaatikkoon, joten hänetkin piti herättää ja show otti taas oman aikansa, mutta lopulta Miva pääsi liikenteeseen muistikortin kanssa. Hän on jo aika tottunut hakemaan meiltä kotoa milloin mitäkin unohtunutta. Historia siis vain jälleen kerran toisti itseään. Tiimi oli siis matkalla. Kari lähti ruokkimaan hevosta ja asentamaan kelloja paikoilleen. Kun sain itseni pihalle, niin siellä oli jo täysi tohina. Tarkastuksia aloiteltiin taas, reittiselostusta pidettiin ja väkeä valui suuntaan jos toiseenkin. Kun lähdön hetki lähestyi, niin astelin lähtöpaikalle. Homma lähti liikkeelle niin kuin sen pitääkin. Aamun kajossa ja usvassa SM-luokan ratsastajat karauttivat maastoon.
Kun palailin tarkastusalueelle, niin näin, että Kari, Miva ja Tiina jo painelivat peräkkäin pitkin aluetta. Vaihdettiin muutama sananen ja muistutun huoltajia, että ensisijainen homma tulee varmasti olemaan toppuuttelu. Ja lisäksi olimme jo ennakkoon arvelleet, että kiirettä tulee pitämään. Paneuduin omiin tehtäviini, mutta silmäkulmasta pidin tietenkin silmällä, että Karin hommat lähtivät rullaamaan. Järjestelivät kamat autosta toiseen. Ainut sählinki oli se, että verkkojen aikana Kari totesi, että rannetietokoneen patterit olivat lopussa. Vähän tuli kiire niitä vaihtamaan, mutta muuten kaikki oli hyvin. Kun lähtölupa annettiin, niin ratsukko lähti heti omille teilleen, niin kuin oli aiottukin. Haluttiin hakea suoritus nopeudella 15km/h ja koska aamu oli vielä mukavan viileä, niin ensimmäinen lenkki oli tarkoitus mennä nopeasti, mutta kuitenkin siten, että tarkastukseen päästään suoraan.
Eka huolto oli kympin kohdalla. Kari oli todennut jo perjantaina, että hyvin kulkee, joten antoi mennä sen, mitä hevonen halusi. Huollossa olivat puolen tunnin jälkeen, joten kahtakymppiä päästelivät. Sykkeet olivat huoltoon tullessa 86 ja laskivat minuutin huollon aikana 62 lyöntiin. Urho sai suuhunsa tupsun tuoretta ja pari pientä palaa porkkanaa. Kari otti huikan vettä, Urho ei, mutta se sai 6 litraa huuhteluvettä päälleen ja sitten matka jatkui taas.
Toinen huolto oli 16 km:n kohdalla. Sinne ratsukko saapui 55 minuutin ratsastuksen jälkeen, joten vauhti oli sopivasti hidastunut. Mivalla ja Tiinalla ei ollut havaintoja muista ratsukoista, joten soolona saivat lenkkiään jatkaa. Kari otti vähän sipsiä ja jatkoi matkaansa. Hevonen, ratsastaja ja huolto olivat kaikki hyvällä mielellä. Mikään ei aiheuttanut huolta.
Kolmas huolto tapahtui 24km:n kohdalla. Aikaa oli käytetty 1:20, joten nopeus pyöri 18 km/h tuntumassa. Syke oli tulleessa 86 ja pari minuuttia myöhemmin 63. Huoltoauto kiirehti kilpailukeskukseen ja Kari jatkoi vähän rauhallisemmin matkaa, jota oli enää 8km jäljellä. Miva ajoi auton parkkiin ja Tiina kiirehti huuhtelupullojen kanssa loppusuoran varteen. Tauolle Kari tuli talutellen viimeisen kilsan verran. Tiina tarjoili huuhtelupullot ja siinä vaiheessa syke oli jo tosi matala. Olin lähtöalueella jo moneen kertaan kiitellyt, että Kari ei ollut vielä tullut. Pelkäsin, että huitaisee ensimmäisen lenkin pitkälti alle kahden tunnin. Kun kaksi tuntia alkoi täyttyä, niin aloin itse rentoutua sen suhteen, että järki oli ollut lenkillä mukana. Ja kutakuinkin kahteen tuntiin Kari lenkiltä tulikin. Kun pääsivät vesikujalle, niin parin minuutin palauttelun jälkeen ilmoittautuivat tarkastukseen. Silloin ei ollut jonoa tai ruuhkaa ja pääsivätkin heti sisälle. Syke oli 55. Ridgewayn testin ell toteutti ihan omalla tavallaan! Syke mitattiin kyllä kahdesti, mutta välissä ei juoksutettu. Kari oli muljautellut silmiään, mutta käskyistäni johtuen pitänyt suunsa kiinni. Muutoinkin tarkastus oli kammottavan hidas. Radiopuhelimesta kuulin, että kutonen oli mennyt sykkeeseen ja jossain vaiheessa kuulin, että lähtöaika seuraavalle lenkille oli joku. Eli tarkastus oli mennyt läpi. Tiina oli tarkastuksessa kaverina ja homma hoitui hyvin. Minä mietin mielessäni, että menikö uusintaan, kun kesti niin vietävän kauan aikaa.
Puolen tunnin tauosta oli suuri osa kulunut tarkastuksessa, joten Kari kipaisi kämpiltä hakemaan jääkaapista syötävää ja juotavan jugurtin. Hevonen oli Tiinan ja Mivan hellässä huomassa. Se sai kaura-annoksensa ja söi sitä tyytyväisenä, kuten myös huoltoalueen tuoretta ruohoa. Vesi ei maistunut. Hevonen ei ollut suuremmin hionnut, joten käyttivät samaa karvahuopaa ja alkoivat satuloida hevosta. Tiina oli aina lähdöissä mukana ja kiirehti sitten autoon, joka jo putki punaisena odotti liikkeellelähtöä. Olin menossa 10:30 lähtöön, niin näin sinivalkoisen ratsukon vilahtavan metsikön takaa. Urho lähti laukoilla tokalle lenkille, kun luvan sai. Minuuttia myöhemmin lähti 32 km:n seuraluokka, mutta heitä eivät tainneet matkalla nähdä.
Noin puolessa välissä 48km alueluokka liittyi samalle reitille ja ottivat Karista vetoavut. Lyhemmän matkan kulkijat harrastivat periteistä pumppausta. Kari eteni tasaista vauhtia. Näin ollen porukka aina välillä tuli ohitetuksi ja välillä ohitti. Karilla piti hermo hyvin ja piti oman n. 16-17 km/h vauhtinsa, vaikka ratsukoita viuhahteli välillä ohi. Urhoa ei myöskään häirinnyt millään tapaa se, että ratsukoita viuhui ohi tai niitä piti ohitella. Pitivät kaksi huoltoa. Viilentelivät hevosta hyvin ja tarjosivat kaikkea mahdollista. Kari joi hyvin, Urholla maistui oikeastaan vain tuore ruoho. Tauolle saapuivat viimeisen kilsan taluttaen. Mukana oli alemmin luokan kärki, eli Elina, Kaitsu, Annika ja Antti. Samaan aikaan saapuivat tauolle. Tarkastukseen valmistautuminen vei aikaa vajaat kaksi minuuttia. Mutta nyt olikin ell jo helisemässä. Tai ei kai hän ymmärtänyt olevansa, vaan helisemässä olivat kilpailijat, jotka odottivat pääsyä tarkastukseen. Kari onneksi oli toisena. Syke oli 45 ja kaikki arviointikohteet edelleen A. Tosin juoksutettiin kahdesti, joten Tiinan arvio oli, että oliko takaosassa jotain. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Siitä hetkestä, kun ilmoittautuivat tarkastukseen kului 20 minuuttia siihen hetkeen, kun pääsivät oikeasti pitämään taukoa. Ei pojat, ei näin! Päätuomari ja päästewardi olivat luonnollisesti yrittäneet asiaan jo vaikuttaa, mutta minkäs teet. Näihin asioihin voi vaikuttaa vain eläinlääkärin valinnalla. Ehkä tässäkin tapauksessa tämä nyt jo lopulta tuli selväksi.
Minä touhuilin lähtevien ja tulevien ratsukoiden parissa, joten Urhon tiimi touhuili mitä touhuili. Hevonen pidettiin viileänä
märillä pyyhkeillä ja nyt se meni jo reippaasti telttaan. Urhon juomattomuuden vuoksi antoivat vielä jugurttipommin. Kari otti itse
myös oman jugurttipommin ja toivin, että Miva ja Tiina olivat päivän aikana ehtineet myös jotain pistää suuhunsa. Itse yritin juoda mahdollisimman paljon, sillä päänsärky vähän väijyi jo taka-alalla. Olin lähettämässä luokan 4 ratsukoita, joiden tauko oli Karin taukoa 10 minuuttia lyhyempi. Taisivat kaikki vähän myöhästyä lähdöstä ja Karikin myöhästyi kymmenisen sekkaa omastaan. Siitä pääsin antamaan jopa pienen kuitin, koska yleensä ollaan varsin tarkkoja siitä, että myöhässä ei lähdetä. Mutta siitä vaan lähti Urho reippaasti matkaan. Edessä näkyikin nyt alemman luokan ratsukoiden selkiä ja niitä oli hyvä napsia yksi kerrallaan. Vauhtia ei voinut enää kuitenkaan pitää yllä, sillä tarkasti oli tiedossa, että maaliin ei saa tulla aiemmin kuin 13:30. Nyt pitivät pari varsin hidasta taukoa, jotta aika kuluisi. Tiina meni taas loppuviitoitukselle vastaan ja viilensivät siellä vielä. Kaikessa rauhassa Kari sitten käppäili maaliin. Vähän taas kalkulointi petti sillä ylittivät maaliviivan ajassa 13:32.
Palauttelu Olisi ollut muuten supernopea, mutta sillä hetkellä Urho päätti ruveta juomaan. Se joi Karin viilennyskuupan 6 kertaa tyhjäksi. Tämän jälkeen lähti vielä uppopumpun saavissakin pinta laskemaan. Kun herra oli janonsa tyydyttänyt, niin oli aika mennä tarkastukseen. Syke oli 58 ja lähtivät tarkastukseen. Tarkastus oli yhtä piinaavan hidas, kuin kaikki muutkin päivän tarkastukset. Olin vähän hermostunut, sillä omaan silmääni hevonen oli takaa vähän jäykkä. Yksi hevonen oli taas edellä, joten odotus aika venyi ja venyi. Kun sykettä mitattiin, niin joku pärinälaite käynnistettiin jossain ja syke taas pompsahti. Tästä huolimatta se oli 58 ja ell totesi itsekin, että jokin pärinä vaikutti sykkeeseen. Kaikki arviointikohteet olivat taas aata, joten tässä meillä oli luokkansa voittaja. Sillä nyt ei ollut niin suurta merkitystä, mutta toki se on aina mukava bonus. Kari oli todella tyytyväinen hevoseen, tiimiinsä ja itseensä. Asiat oli tehty järkevästi, suunnitelmallisesti ja tuloksena oli 65 km suoritus keskinopeudella 14,84 km/h.Kyllä mulla vähän alahuuli väpätti, kun homma oli ohi. Nuo tarkastukset ja sitä edeltävät hetket ovat aika inhottavia, kun olet itse muissa hommissa ja et saa mitenkään puuttua tilanteen kulkuun. Voit vain stewardin ominaisuudessa katsella vierestä. Vaikka meillä oli tiimi, johon voi luottaa kuin vuoreen, niin silti sivusta seuraaminen on epäkiitollista.
Kari pokkasi muikeana palkinnot, jotka olivatkin hulppeat. Iloitsimme jo mukista, jonka sai jo ennen kisaa, mutta palkintokassin sisältö oli ihan huomattavan hieno. Tiimi seurasi vielä mestaruuskisan loppuun. Kävivät sitten uimassa ja auttoivat Karia lastauksessa. Olin juuri puhunut itseni irti velvollisuuksistani ja harpponut lastauspaikalle, niin hevonen oli jo kyydissä. Toiselle yrittämällä meni sisälle. Kari lähti matkaan. Juttelin vielä Tiinan ja Mivan kanssa hetken ja päästin heidätkin sitten kotimatkalle.
Kannoin vähän kamaa lähtöalueelta kilpailukeskukseen ja tsekkasin, että homma alkoi olla pulkassa monilta osin. Sitten pakkailin kamani ja kävin pulahtamassa lämpöisessä lätikössä joutsenpariskunnan kanssa. Sitten kättelin tilan isännän ja emännän, heitin heipat SuMaRan väelle ja lähdin ajelemaan kotiin. Ajomatka sujui suurelta osin puhelimessa puhuen, sillä moni oli jo ehtinyt noteerata Urhon onnistuneen esityksen. Nythän tässä ollaan suurien päätösten edessä.
Kisa meni Urholta hyvin. Monilta osin sillä on hyviä ja lajiin soveltuvia ominaisuuksia. On kuitenkin muutama vähemmän hyvä elementti. Suunnitelmat pitivät ja tavoitteeseen päästiin. Nyt täytyy muutama päivä tarkkailla tilannetta. Jos sen suurempaa oireilua ei ole havaittavissa, niin homma vaikuttaa lupaavalta. Kengittämisen kanssa on omat haasteensa ja hifistelyä ja kikkailua täytyy jatkaa loputtomasti. Moni on sanonut, että täydellistä hevosta ei löydä koskaan. Niin... mutta onko Urhon ongelma sellainen, jonka kanssa pystyy kuitenkin kilpailemaan? Paljon mietittävää, pohdittavaa ja päätettävää. Ainakaan kisa ei tuonut vakuutta ja varmuutta siihen, että leikki olisi syytä lopettaa viimeistään tähän.
Hyvältä tuntui onnistunut suoritus ja vielä ehkä paremmalta se tuki ja kannustus ja aito myötäeläminen, mitä olemme taas osaksemme saaneet. Vähän harmittaa, että oman seuran menestys SM-luokassa jäi ohueksi, mutta ehkä ensi vuonna edustajia on enemmän ja iskemme taas mitalikantaan. Kaikkinensa kilpailuissa oli mukava ilmapiiri, vaikka radiopuhelimesta kuului välillä sivullistenkin korviin kiivashenkistä keskustelua ja ell-toiminta oli fiasko. Tästä varmasti alkaa nyt viimeistään kiivas keskustelu, että mitä voimme asialle tehdä, kun yksi ihminen voi romuttaa muuten hyvin toteutetun kilpailun.