Perjantaina lyötiin koppi nuppiin ja ajeltiin Urjalaan sillä tavalla, että olimme aika tarkkaan yhdeksältä perillä. Kari tsekkasi hokkitilanteen ja arvottiin vähän Annan kengitystä. Sitten kannettiin kamat vielä autoon. Iltateellä mietittiin vähän seuraavan päivän kuvioita. Selvää oli, että vähintään 15km/h, mutta jos kulkee, niin voitosta lähdetään kisaamaan. Niinhän se tietenkin aina pitää ollakin, vaikka itse kilpailisin mieluiten vain aikaa vastaan. Helpompi on suunnitella myös päivän eteneminen, jos on aikaan sidotut tavoitteet. Jos se voittoon riittää, niin hyvä niin. Jos ei riitä, mutta täyttyy, niin se on yhtä hyvä.
Sänkyyn päästiin yhdeltätoista ja Kari sammahtikin välittömästi. Kuulemma Saksassa oli taas nukkunut huonosti ja puuhakas päivä oli takana. Itse siinä mietiskelin tunnin verran vielä eloa ja tulevaa päivää. Aamulla kello pärähti viideltä. Pakkasta oli reippaasti 20 astetta, mutta tiedossa oli, että aurinko noustessaan karkottaa pahimman pakkasen.
Juuri, kun piti alkaa lähteä, totesi Kärkkäinen, että on hukannut Rangerin avaimet. Kyllä me koko sakki niitä lähemmäs puoli tuntia etsiskeltiin. Ukko pörräsi jo hermostuksissaan kuin mikäkin kevätpörriäinen. Kerrankin oli onnea mukana ja avaimet löytyivät mun Mario-kassista. Ehdin jo miettiä, että miten hemmetissä me päästään kotiin hakemaan vara-avainta.
Kun tilanne oli taas vähän rauhoittunut alettiin lastata Hapsua. Se osaa olla aika jäärä. Tällä kertaa meillä oli vähän mietittynä taktiikka. Tarvitaan neljä aikuista ja suhteellisen jämäkkä asenne, niin kyllähän tyyppi autoon meni. Vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Zodina haettiin kaveriksi ja kiirehdittiin liikkeelle. Matka oli lyhyt, joten yhdessä hujauksessa oltiin Jokioisissa. Helpottavaa, että aikaa oli hoitaa pakolliset kuviot. Niina ja Kari kävivät toimistossa. Sitten otin Hapsun vähän talutteluun ja jo kohta oli tarkastuksen aika. Karilla oli ilmeisesti korvakarvat reuhahtaneet, kun ei tuntunut kuulevan mitään. Vihtoi milloin mihinkin ja kulki ihan omissa ajatuksissaan. Suhteellisen ärsyttävää.
Tarkastus meni hyvin ja muistelin taas sitä, kun Jämsässä Avialista ei saatu edes tarkastettua. Kyllä nuo eläimet vaan kehittyvät nopeassa ajassa paljon. Syke oli vähän yläkanttiin, mutta muutoin kaikki oli hyvin. Pientä kiirettä meillä oli, kun Kari päätti alkaa tässä kohtaa nauputtelemaan jäätynyttä paksaa traikun nostosillta. Muutaman kerran jouduin muistuttamaan, että olisi hyvä päästä hevosen selkään ja verkkaamaan.
Oli päätetty, että mennään oranssilla satulalla ja se tuntuikin sopivan Avialiksen selkään hyvin. Äijä saatiin selkään ja sitten todettiinkin, että vyötä sai kiristää melkoisesti. -20 asteen pakkasessa biothane ei ole kyllä paras mahdollinen materiaali. Vähän jäi kuitenkin aikaa verkata ja hevonen tuntui heti lämmittelyssä hyvältä. Ajatus oli, että lähtevät heti alusta liikkeelle aika reippaasti, niin saavat sitten määrittää itse vauhdin ja rytmin. Reitti oli tuttu, joten sen suhteen ei ollut ongelmia huollolla tai ratsastajilla.
Päätettiin huoltaa ainakin ensimmäinen lenkki yhdellä autolla. Todettiinkin heti, että Nea ja Kari pitivät hyvää vauhtia yllä. Ekat 6km olivat taittaneet reipasta 17km/h vauhtia. Kummallakaan ei ollut elektroniikkaa mukana ja Karilla ei edes kelloa. Tästä vähän kyllä juttelimme myöhemmin illalla. Ihan älytöntä lähteä lenkilla mukanaan vain vauhtihullu pää. Ja jotenkin eivät tuntuneet kuulevan ollenkaan, mitä heille reitin varrella kerroin. Lenkin puolessa välissä keskinopeus oli yli 20km/h. Hevoset ja ratsastajat olivat aivan kuurassa. Kari vähän valitteli, että avoimilla pelto-osuuksilla tuuli meni vaatteista läpi. Muutoin ei ollut kylmä.
Lopussa ihan vähän himmasivat vauhtia, mutta kyllä Hapsu vähän puhalsi, kun tulivat tauolle. Keskinopeus oli edelleen n. 20km/h ja
32km:n lenkki oli heitetty tuntiin ja kolmeenkymmeneen minuuttiin. Karille heitin limen toppiksen päälle ja Hapsu sai Sellan
Thermatexin. Se on kyllä loistava loimi näihin tilanteisiin. Syke oli aluksi aika korkea, mutta laski nopeasti. Olisin kuitenkin toivonut, että pääsisi tauolle suoraan, sillä pakkasessa seisoskelu märkänä ei tee hyvää. Nea pääsi Annan kanssa tarkastukseen ensimmäisenä. Tanja ja Pedro, sekä Anne Roopen kanssa olivatkin jo samaan aikaan vet gatella. Ennen kuin Hapsu ilmoitettiin, vinkkasin Karille, että vikalla taipaleella Hapsulta olivat menneet vuohiset rikki. Veri oli värjännyt vuohiskuopat. Liikkeessä ei ollut havaittu mitään merkittävää. Kuitenkin kun juoksutuksen aika tuli, hevonen liikkui epäpuhtaasti. Siitä ei ollut kahta sanaa. Sella on ihan samanlainen, että jos on mitään pientäkään nirhaumaa, niin se ei liiku puhtaasti. Harmillista, mutta tällä kertaa taas kerran näin.
Hevonen vietiin karsinaan ja eläinlääkäri tuli vielä pahoittelemaan tapahtunutta. Jotenkin aika kiva ele eläinlääkäriltä. Kari otti asian aika tyynesti, koska näki itsekin, mikä tilanne oli. Ehkä olisi pitänyt lopun hankiosuudella tulla rauhallisemmin. Mutta kun hevonen kulkee, niin ratsastajan pää ei aina työstä tämän tyyppisiä asioita. Aloin narista, että lähdetään kotiin, kun kerta homma lopahti tähän. Päätettiin kuitenkin, että seurataan ainakin kakkoslenkki ja mietitään sitten, miten edetään. Värväsin itseni Perälän tiimin taukoavuksi, että saivat aamukahvit juotua. Sitten päätin vähän kuvailla muita luokkia ja pistää tietenkin Tanja Safeerin kanssa liikkeelle. Kari lähti vaihtamaan Hapsulle loimia.
Ehti toisen loimen pistää päälle, niin Jakke kaahasi kilpailukeskukseen. Sonja juoksi hädissään kertomaan, että Annalta oli irronnut kenkä alun hankiosuuksille. Ei muuta, kuin kamat kiireesti nippuun ja lähdettiin kengityskamojen kanssa perään. Johannan tallilta löytyi joku suurin piirtein sopiva kenkä. Ajettiin aika reippaasti. Nea oli mennyt todella kovaa ja välimatka seuraaviin oli vähän jopa lisääntynyt, vaikka Anna kulki kolmella kengällä. Laukka olikin vakain askellaji. Ravissa ja käynnissä se liukasteli todella paljon. Noin kympin kohdalla oli kengitysvalmius kohdillaan ja nopeaakin nopeammin Kari löi kengän paikalleen. Annahan ei ole helpoin mahdollinen kengitettävä, joten pientä painia saatiin nähdä ja Kari pyöräytti hevosen jaloissa muutaman kuperkeikankin. Kaikesta huolimatta Annalle saatiin puuttuva kenkä alle ja Nea pääsi jatkamaan matkaa. Koko hoito otti aikaa ehkä 5 minuuttia. Ikuisuudelta tuntuvia minuutteja.
Nina ja Jakke lähtivät jatkamaan huoltoreissua ja me jäimme kuvaamaan seuraavia tulijoita. Lähinnä odotin Sämpyä ja Tanjaa. Ratsukko on niin kuvauksellinen, että loistavassa säässä saa paljon kuvia, joita voi hyödyntää ehkä joskus lajin esittelyssä. Parasta mainosta lajille on hyvät kuvat, jossa näkyy iloinen ilme ja vauhdikas meno. Sain kuvani ja pääsimme jatkamaan lenkillä. Totesimme, että Nea oli pitänyt entistä reippaampaa vauhtia. Jakke ja Nina odottelivat jo viimeisellä huoltopaikalla. Päätettiin, että vapautetaan heidät siitä, jotta ehtivät ottamaan tytärtään vastaan tauolle. Huollettiin Nea ja yritin vähän toppuutella, sillä vauhti oli ollut kovaa ja takaa ei ihan välittömästi ollut kukaan tulossa. Tyttö oli vähän viimeisillä kilometreillä hiljentänytkin ja sai Annan erittäin hyväkuntoisena tarkastuksesta läpi.
Me odoteltiin vielä lime-tiimi ja nautittiin auringosta. Hyvällä fiiliksellä olimme kaikesta huolimatta. Olin suunnattoman iloinen siitä, että Anne ja Roope olivat vääjäämättä menossa kohti SM-kvaalia. Hevonen näytti hyvävoimaiselta ja ratsastajankin olen nähnyt väsyneempänä. Huoltaja oli iskussaan, joten koko tiimi ansaitsi sen, että tasaisen varmalla työllä arvokisakvaali napsahti tilille. Tietenkin oman seuran tiimien onnistuminen lämmittää todella paljon. Myös iloitsin siitä, että Tanja sai Safeerin kanssa tähän saumaan hyvänolonkisan, vaikka olenkin jo sanonut, että 30km:n kisojen kiertäminen riittää. Mutta oli hyvä, että ratsasti 50km ratsukoiden mukana ja tohti ottaa haasteen vastaan, kun pitkän matkan ratsukot liittyivät joukkoon ja laukkaili monta kilometriä peesissä. Nyt Tanjankin on pakko alkaa luottaa siihen, että hänen hevoset ovat ihan varteenotettavia otuksia ja alkaa olla aika siirtyä seuraavaan luokkaan pysyvästi. Vaikka oma kisa ei tuonut sitä, mitä oltiin hakemassa, niin moni lähipiirin ratsastaja sai haluamansa, joten kokonaisuudessa päivä oli onnistunut. Ihana keli tietenkin kruunasi kaiken. Räntäsateessa olisi ajatukset tuskin olleet kovinkaan aurinkoiset.
Palailtiin kilpailukeskukseen ja Kari kiirehti kiinnittämään Annan kenkää vahän paremmin. Minä rämmin pellolle ottamaan kuvaa viimeisen luokan lähdöstä. Samalla yritin tsempata Suvia ja Kitkaa viimeiselle lenkille. Ollikin tuli vastaan ja vaikuttivat molemmat aika uupuneilta, mutta sitkeästi veivät hekin urakkansa loppuun. Kun palailin lenkiltäni, niin Neaa oli syytä odottaa maaliin. Otimme tytön vastaan ja hyvin pian perästä tulivat myös Tanja ja Anne. Kaikki saivat hyväksytyt suoritukset. Juttelin vielä RieRatin Tanjan kanssa kivennäisistä ja vähän astutusasioistakin.
Tässä vaiheessa me laitoimme Hapsun traikkuun. Vähän se empi ja yksi riimunaru jälleen napsahti rikki, mutta yhtään ei annettu periksi ja hevonen käveli koppiin. Peloissaanhan se oli, raukka. Mutta siististi matkusti kotiinsa. Taluteltiin vähän ja vietiin talliin. Löin heinää eteen ja juotettiin se hyvin. Sitten olikin kiire tien päälle. Ihanaa oli, että saatiin ajaa valoisassa kotiin ja Kari ehti vielä tallille, kun jäin itse perkaamaan kisareissun kuvia ja varusteita.
Ei tästä paljoa jäänyt jälkipolville kerrottavaa, mutta ei ihan paskan makukaan suuhun jäänyt. Tosin taas kotimatkalla sanoin, että pitäisiköhän tämä koko homma lopettaa, kun ei tästä mitään tule. Ilmeisesti Kari on luotu lyömään irtokenkiä ja mut tsemppaamaan muita hyviin suorituksiin. Kari ei yhtynyt tähän, joten homma jatkuu kohti uusia seikkailuja. Illalla ei syöty pizzaa, vaan kuivaa leipää. Oli kuitenkin leivänpäällisiä, joten ei ihan pelkällä vedellä ja leivällä kuitenkaan menty.