Myrskyisestä Helsingistä lähdettiin torstaina illalla Siljalla liikenteeseen. Mä olen tehnyt sen sortin päätöksen, että jokaisessa reissussa pitää olla jotain pientä ylellisyyttä ja kilpailumatkat tehdään lomamatkojen hengessä, sillä muuta lomareissua ei tänäkään vuonna taida tulla, kuin nämä kilpailumatkat. Oltiin aika tipoilla satamassa, mutta ei kuitenkaan niin tipoilla kuin ERTF, joka koki erilaisia tykytyksiä Turussa, mutta ehtivät hekin laivaan.
Patsasteltiin hetki promenadilla ja sitten asettauduttiin notkuvan herkkupöydän ääreen. Täytyy sanoa, että kun edellisestä ruotsinristeilystä on aikaa, niin seisovan pöydän erinomaisuus oli unohtunut. Aivan tolkuttoman herkullisia ja hyvistä raaka-aineista tehtyjä antimia oli tarjolla. Vedeltiin apetta siinä mittakaavassa, että hyttiin päästyämme Kari sippasi välittömästi. Itse tirkin maisemia ja katselin telkkaria myöhään yöhön, kunnes laiva alkoi keikkua niin paljon myrskyssä, että en uskaltanut pitää silmiä enää auki. Aamulla kyyti oli vähän tasaisempaa. Kovan kelin vuoksi olimme puoli tuntia myöhässä ja ERTF oli jo ennättänyt kauas, kun vasta purkauduimme ulos lautalta.
Kevät oli aavistuksen verran pidemmällä Tukholmassa. Ensin vähän eksyttiin ja sitten päästiin oikealle baanalle. Ongelmaksi muodostui automaatin löytäminen. Meillä ei ollut äyriäkään paikallista rahaa ja kaikki osallistumismaksut ja majoitusmaksut piti tietenkin hoitaa kruunuilla. Lopulta Kari asteli Nordean kyltin alta sisään ja totesi tulleensa rahoitusneuvottelutoimistoon. Ei siinä mitään, sai ohjeet automaatille, joka oli kilsan päässä kävelykadulla ja lähti hölkällä sinne. Mä jäin siirtelemään Rangeria sakkopaikalta toiselle ja toivoin, että en joudu lappuliisan kanssa tekemisiin. Saatiin rahaa ja matka jatkui.
Viiden tunnin jälkeen aloin olla jo aika kypsänä. Maisemat eivät suuremmin puhutelleet ja selkää kivisteli. Tekstittelin kuitenkin kotimaan kontakteille ja Ninalle, joka ilmoitteli, että alkoivat olla hevosten kanssa tallialueella. Ehtivät mukavasti asettua taloksi, ennen
kuin pääsimme perille. Majapaikka ei ihan ollut viiden tähden luokkaa, mutta sängyt olivat hyvät. Tosin meille selvisi myöhemmin, että kuuden hengen majoitus oli ajateltu 3+3, eikä 2+4. Näin ollen ERTF oli kaikessa
hiljaisuudessa jakanut sulassa sovussa kolme vuodetta ja meillä yksi oli vaatekaappina. Tosin siinä ei olisi kukaan voinutkaan nukkua, sillä se ei kestänyt minkään sortin kosketusta ilman, että jalat muljahtivat pois paikaltaan ja sänky kapsahti nurin. Äänieristystä ei ollut ja seinien virkaa toimittivat eräänlaiset sermit. Pieni kuiskauskin kantautui naapuriin. Hyvää tässä oli se, että vähän ääntään korottamalla pystyi hoitamaan asioita liikkumatta mihinkään. Asuinkumppaneina meillä oli koiranäyttelyporukkaa, joten me kun nautittiin iltapalaa, niin vieressä trimmattiin puudelia. Eksoottista.
Kun kamat oli kannettu huoneeseen, niin menimme talliin. Hevoset mutustelivat tyytyväisinä. Vähän olivat kuivan oloisia pitkän matkustuksen jäljiltä. Ja talutellessa huomattiin, että aika jäykkiä. Nea ja Kari nousivat ratsaille ja tekivät pari lenksaa, että saivat hevoset vertymään. Käytiin kurkkaamassa kilpailukeskus. Olin aika pettynyt. Kaikki oli kesken ja alustana oli jänisten ja myyrien mylläämä nurmettunut vanha lentokenttä. Ei vakuuttanut. Tuuli oli kamala ja arvelimme, että jäädymme sinne kaikki pystyyn. Tässä vaiheessa tuntui
parhaalta ratkaisulta, että hevosia ei oltu klipattu. Sitten kurvailtiin kaupan kautta majapaikkaan. Vielä harjailtiin ja hierottiin hevoset ja ennen nukkumaanmenoa Kari kävi venyttelemässä molemmat. Tungin korvatulpat korviin ja yllätykseksi itselleni olin hetken päästä umpiunessa.
Aamu oli viileä. Avialis yritti vähän ehdotella, että ei mene koppiin. Ei lähdetty diskuteeraamaan asiasta ollenkaan, vaan hevonen laitettiin koppiin. Nina meni vielä auttamaan Joonan kanssa tanskalaista kilpasiskoa, joka oli omaansa lastannut jo hyvän tovin. Sitten lähdettiin kilpailukeskukseen, sillä Nealla oli lähtö pian edessä. Ehdittiin hyvin paikalle. tarkastus sujui ihan jouhevasti, mutta Karille oli annettu väärä numero ja pääsin sumplaamaan asioita. Avialis oli tarkastuksessa hyvä. Ei reagoinut selästään, eikä missään muussakaan ollut huomautettavaa. Ennemminkin kehuja. Sain sovittua meille oman reittiselostuksen
englanniksi. Kuuntelin myös alkuperäiskielellä annetun selostuksen, joka oli luonnollisesti mittavampi.
Nean luokka starttasi ja me jäimme kahdeksi tunniksi ihmettelemään Avialiksen kanssa tilannetta. Se oli aika rauhaton ja jokainen vuorollamme olimme lähellä hermostua sen steppaamiseen. Kari huomasi unohtaneensa edustuspaidan tallille ja lähti sitä hakemaan. Me totesimme Ninan kanssa, että Hapsun ihopoimu ei palaudu ihan ehkä toivotulla tavalla. Struutattiin vähän vettä sisään ja tilanne paranikin hetkessä. Turha häröily vaan vei luonnollisesti voimia meiltä kaikilta. Kari laitettiin selkään puoli tuntia ennen lähtöä. Hapsu käyttäytyi fiksusti ja oletetusta rodeosta ei ollut tietoakaan. Karikin vaikutti keskittyneeltä ja rauhalliselta. Tässä vaiheessa homma tuntui olevan meillä hanskassa.
Startti
Harpoin taas kilsan päähän ottamaan kuvia ja sovittiin, että Nina ajaa autolla siihen ja nappaa mut kyytiin. Nean lähtö tokalle lenkille oli samoihin aikoihin, kuin Karin luokan lähtö. Näin kuvauspaikastani, että hevoset verkkailivat kaikessa rauhassa. Putken läpi näin myös sen, että Karilla ja Avialiksella oli kaikki hyvin. Hevonen oli paljon odotettua rauhallisempi. Keskittyi tekemiseensä, eikä hötkyillyt muita. Pistin merkille, että moni hevonen kävi kuumana, mutta Avialis oli kohtalaisen cool.
Nea ratsasti paikkani ohi. Kyselin, mistä syystä pääluokka vielä odottaa starttia ja tyttö huikkasi, että paikalla ei ole riittävästi eläinlääkäreitä tai muita toimihenkilöitä, joten järjestäjä oli yrittänyt ehdottaa kisa ratsastettavaksi ilman FEI-statusta. Se ei tietenkään sopinut kovinkaan monelle, joten lähtöä viivytettiin, kunnes saivat jonkun vetin puhelimen päähän, joka lupautui ilmaantumaan paikalle. Sitä en tiedä, ilmaantuiko ikinä, mutta startti saatiin kuitenkin tehtyä 10-15 minuuttia myöhässä.
Alkupään hevoset lähtivat reippaasti. Muut tuntuivat jäävän odottelemaan, joten Kari puikkasi yksinään johonkin väliin ja tulikin kuvauspaikkaani n. seitsemäntenä. Siinä vaiheessa oli muutama ratsastuskaverikin, mutta 7km myöhemmin ratsasti yksinään. Se sopi tietenkin ihan hyvin, mutta vauhtia oli vähän liikaa. Kärki meni reippaasti yli 20 km/h ja Karikin 19 km/h. Oli itse todennut, että vauhti on liian kovaa ja jättäytynyt porukasta. Hevonen toimi hyvin. Vähän se oli kuumissaan, sillä lämpötila oli yhdentoista pintaan jo lämmin ja ratsastajakin pärjäsi hyvin lyhythihaisella. Numeroviritys oli antautunut jo alkumatkalta. En kyllä ymmärrä ruotsalaista liivisysteemiä. Se on hiostava ja epämukava. Toki järjestävälle taholle helpompi, kun ei tarvitse muuta kuin tulostaa numerot paperille.
Pohjat olivat kovia ja asfalttia oli paljon. Siirryttiin seuraavaan huoltopaikkaan. Olimme juuri saaneet valmiuden päälle ja pari ekaa ratsukkoa oli pyyhkäissyt ohi, kun olimme näkevinämme, että suoran päässä yksi hevonen paineli Y-risteyksestä väärään suuntaan! Hetki äimisteltiin tapahtunutta ja todettiin, että ratsastaja oli valkopaitainen. A-B, A-B, A-B..... hyppäsin autoon ja Nina jäi vesien kanssa reitin varteen. Kun olin risteyksessä kysäisin siihen pysähtyneiltä norjalaisilta, olinko nähnyt oikein, että yksi ratsastaja pyyhälsi metsätielle. Huoltaja kertoi näin olleen, mutta ei ollut ehtinyt ratsukkoa pysäyttää, kun oli itse silloin vielä autossa. Ei mitään, eihän se heidän vikansa ollut. Huomasin heti, että reitti oli merkitty näyttävästi punaisin nauhoin ja maalauksin. Vivahde oli vaan vähän toinen ja kyseessä oli selvästi latupohja. Alusta oli aika epämääräinen ja alamäkeä. Ratsukosta ei näkynyt jälkeäkään, mutta risteyksessä aina katsoin jälkiä. Yhdet tuoreet jäljet näkyivät koko ajan ja ihmettelinkin, että kuinka ratsastaja ei ole voinut käsittää, että kukaan muu ei ole samana aamuna siitä ratsastanut. Sydän hakkasi kamalaa tahtia ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen näin puiden välissä viilettävän ratsukon. Soitin torvea ja vihdoin ja viimein sain ratsastajan havahtumaan. Sillä sekunnilla Kari tajusi, että vahinko on tapahtunut. Olivat ratsastaneet n. 2,5km väärään suuntaan ja nyt tekivät kipakan U-käännöksen ja lähtivät sellaista kyytiä takaisin ylämäkeen, että oksat pois.
Näin jälkikäteen Kari ei osaa selittää, mitä siinä oikein tapahtui. Hermostui ja hätääntyi ja kuvitteli, että aikaa oli kulunut vähintäänkin tunti. Pyyhkäisi kahden ja puolen kilsan ylämäen ja siitä reitille ja ohi Ninasta ja vielä ohi Joonasta ja Jakkestakin. Mä ajoin talla pohjassa metsätieltä pois ja nappasin Ninan kyytiin. Yhdessä kauhistelimme, että mitä ihmettä Kärkkäinen nyt oikein tekee, kun kyseessä on kvaalauskisa, eikä mikään maailmanmestaruus!! Joona siinä laskeskeli, että heidät ohittaessaan lisälenkin kera Kari piti sellaista rapsakkaa 24km/h nopeutta yllä. Samalla siinä tunki sitten ohi ruotsalaisista ratsukoista, jotka tavoilleen uskollisina yrittivät pitää ajolinjat kiinni. Eipä se sitten paljon auttanut, kun Kari vaan tunki ohi. Omituinen tapa ratsastaa, että ei päästetä ohi edes huoltoautoja. Kyllä mä sitäkin kirosin, kun yritin ratsukkoa saavuttaa. Lopulta päästiin rinnalle ja ohi ja kyllä sitten sai ratsastaja kuunnella naispuhujaa.
Kun puheet oli pidetty ja mielipiteet vaihdettu, niin matka jatkui rauhallisemmissa merkeissä. Kari tasoitti vauhtia melkoisesti. Huoltoauton kanssa vähän koomailtiin jossain eksyksissä ja umpikujissa, mutta vähän raskaammalla kaasujalalla ehdittiin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Hevonen oli hyvävoimainen, mutta kauhuksemme näimme, että etujalat olivat aivan veressä. Puhdistus- ja tutkimustyön jälkeen totesimme, että ruununrajassa oli sormenpään kokoinen vekki, joka vuosi todella voimakkaasti verta. Teimme siinä useamman kikka kolmosen, mutta valuminen ei tyrehtynyt. Itse totesin siinä kohtaa, että homma taisi olla tässä. Hevonen kun on osoittautunut niin herkäksi jaloistaan, että tuon tyyppiset nirhaumat vaikuttavat heti sen liikkeeseen. Nina kielsi mua ehdottomasti povailemasta mitään. Kammettiin ratsastaja takaisin selkään ja sovittiin, että pari kilsaa ennen maalia tsekataan vielä tilanne. Reitti ei ollut oikein ratsastajalle mieleen. Liikaa asfalttia ja sellaista kortteliratsastusta, että oli paljon rotvalleja ja kaivonrenkaita yms. Ja erityisen karsaasti katsottiin kapeita kujia, joita reunusti piikkilanka-aidat tai kiviaidat. Vielä kun ratsastuskulttuuri oli se, että ohi ei päästetä kuin voimakeinoja käyttäen, niin ei ollut kovinkaan nautinnollista ratsastamista.
Kilsa ennen maalia puunattiin vielä haavaa. Ei uskallettu enää yhtään viilentää, ettei virtaava vesi aiheuttaisi vuotoa. Kari tuli alas selästä je meni hölkällä loppuun. Ratsastaja oli itsekin tuskainen, sillä uudet housut olivat hiertäneet polvitaipeen auki. Yksi porukka vielä ravaili Karista ohi, vaikka äijä sitkeästi yritti pysyä porukan mukana. Kun maaliviiva oli ylitetty, niin ei oikein uskallettu veden kanssa lutrata. Annettiin siis vaan olla ja mittailtiin sykettä. Vähän hitaasti lähti laskemaan, mutta se oli selvää, että sykkeestä ei homma kiinni jää. Kari ja Nea menivät tarkastukseen. Tässä kohtaa tulikin selväksi, että eläinlääkäripula oli edelleen ilmeinen. 10 hevosta pyöri tarkastusalueelle ympyrää, sillä pienikin pysähdys toisi keltaisen kortin. Kari ehti vartin siellä pyöriä. Tarkastus otti oman aikansa, joten tauolle jäi aikaa 10 minuuttia. Kaikki muu oli tarkastuksessa aata, mutta liikkeestä sai been haavan ansiosta.
Hevonen laitettiin oikeastaan heti valmiiksi, kun se pääsi tarkastuksesta ulos. Nea oli samaan aikaan lähdössä viimeiselle lenkille. Ehdin hetken vaihtaa kuulumisia Pian ja Ninan kanssa, jotka olivat tulleet katsomaan kilpailuja ja Pia halusi nauhoittaa äänimaailmaa yhtä duuniaan varten. Kävin vähän jututtamassa Neaa, joka ei suuremmin kuunnellut meidän kenenkään ajatuksia siitä, että rauhoittaisi tilannetta ja varmistelisi kakkospaikkaansa. Kun lupa annettiin, niin täydellä laukalla lähdettiin. Muutaman minuutin myöhemmin Kari oli samassa tilanteessa ja samat jutut jupistiin myös hänelle. Ihan niin reippaasti ei lähtenyt liikkeelle, mutta ei mitenkään hiipimälläkään. Maltillisesti kuitenkin. Huollot tehtiin myös aika rauhallisesti. Mihinkään kun ei ollut kiire. Toinen lenkki oli 32km ja sen puolessa välissä Hapsulle alkoi juoma maistua. Ihan varovasti valeltiin vedellä ja tarkkailtiin etusen haavan tilaa. Se vähän tihkui vielä, mutta ei vuotanut, kuten aiemmin.
Nina luki karttaa ja minä ajoin. Homma eteni ihan rauhallisesti ja rutiinilla, mutta koko ajan oli sellainen ikävä fiilis, että ekan lenkin puolen välin kova vauhtiosuus tulee vaatimaan veronsa. Myös kolhiutunut jalka huolestutti. Hevonen kuitenkin liikkui pirteästi ilman mitään eteenpäin pyytäviä avuja. Nea eteni tahollaan varsin reippaasti ja hevonen vaikutti vähän väsyneeltä. Avialis vaikutti pirteältä, vaikka ei tietenkään täysin tuoreelta. Ennen taukoa otettiin taas tsekkaushuolto, että kaikki oli kunnossa.
Kun päästiin taukoalueelle, niin kuulimme Nean ottaneen hylkäyksen lopussa. Hevonen ei liikkunut puhtaasti! Harmillista. Palautuminen otti taas aikansa. Vähän valeltiin vettä ja Joona totesikin, että nyt vaan viilennetään, vaikka jäykistymisen riskillä. Näin tehtiin ja syke saatiin alas. Se oli tarkastuksessa 60. Hevonen ei kuitenkaan ollut ollenkaan halukas juoksemaan ja Karikin oli jotenkin lame. Tarkastava eläinlääkäri oli sitä mieltä, että hylkää jo sen perusteella, että ei juokse. Toinen vet käski tarkastavaa eläinlääkäriä vähän hätyyttää hevosta ja sitten se juoksikin. Jokin ei kuitenkaan miellyttänyt ja päättivät tuumailun jälkeen juoksuttaa vielä kertaalleen. Silloin se ei enää liikkunutkaan puhtaasti. Eteni haluttomasti ja satunnaisesti onnahteli sitä etusta, jossa oli vekki. Homma oli sillä selvä.
Jos ensimmäisen tarkastuksen läpäiseminen oli saanut taas silmät kostumaan, niin tämä tokan tarkastuksen lopputulos ei oikeastaan tuntunut miltään. Olin jo alun kaahaamisen ja nirhauman jälkeen osannut asennoitua, että ei tämä homma loppuun asti mene. Usein sen vaan tietää. Ärsyttävää tietenkin, että kumpikin ratsukko hylättiin. Mutta mitäpä siinä oli enää tehtävissä. Kisan aikana toki olisi ollut. Pyyhkäisin hevosen puhtaaksi kauttaaltaan ja molemmat saivat mutustella eväsheinää. Hapsun piti vielä saada matkustulupa, että saatiin se lastata ja viedä tallille. Ihan kunnossa se ei ollut ja vähän olimme huolissamme, kunnes tallissa se alkoi juoda ja syödä reippaasti ja piristyi muutenkin. Pitkin iltaa taluteltiin ja tarkkailtiin. Nina ja Jakke lähtivät paluumatkalle jo illalla ja me muut huilailimme vielä yhden yön.
Illalla mä nukahdin heti, mutta Kari nukkui huonosti ja kieriskeli itsesyytöksissä. Aamulla todettiin, että Babolnassa viedään loppuun se, mitä oli sovittu, eli Avialiksen kvaalaus. Näin ollen Karin omat tavoitteet ja niihin liittyvät kvaalautumiset saavat väistyä. Virheistä täytyy vain oppia ja korjata ne. Ei olisi reilua pistää Joonaa tai jota kuta muuta tekemään loppuun sitä hommaa, mikä on luvattu tehdä.
Neljän jälkeen kello soi ja käytiin katsomassa, että hevoset pääsivät turvallisesti matkaan kohti Unkaria. Karin tavaroita lähti laatikollinen. Päälle kirjoitin isoin kirjaimin Babolnan keskinopeuden 12km/h! Ehkä se siinä laatikon kyljessä nyt pysyy mielessä. Muutenkin juteltiin aika paljon tapahtuneesta ja muisteltiin vähän menneitä, sekä suunniteltiin tulevaa.
Ajomatka satamaan meni nopeammin kuin tullessa. Keli oli parempi, ei sadetta, ei tuulta. Vaikka tulosta ei tullut, niin ihan mahdottomassa masiksessa ei oltu. Laivalla odotti taas tasokas hytti ja notkuva herkkupöytä. Syötiin hyvin ja katseltiin miten aurinko laski punaisena horisonttiin. Maanantai aloitti viikon, niin kuin aina ennenkin. Ei elämää kummempaa. Ruotsi on nyt nähty ja merkittävää hinkua ei ole sinne toiste kisaamaan mennä.