Lentäen olisit jo perillä
Ihan taas uusiin tuuliin ja uudella metodilla lähdettiin torstaina iltapäivällä tiimitakit päällä Seutulaan kokoonpanolla Kari, Jarko ja Heidi. Olimme ruhtinaallisen hyvissä ajoin kentällä. Alkujaan piti Tanjan ja Pablon tulla samalla lennolla, mutta he olivatkin ottaneet Budapestin haltuun jo vuorokautta aiemmin. Sen sijaan seurueeseen liittyivät pian Nina ja Jakke ja vähän myöhemmin Anniina. Hullutteluksi ja hassutteluksi homma riistäytyi heti. Jarkon kanssa meillä on taipumusta mennä hervottomiksi hekottajiksi. Tämäkään reissu ei tehnyt poikkeusta. Jotenkin oman perheen kesken homma on vaan aina niin paljon välittömämpää. Asioita ei tarvitse sanoa ja selittää, ne vaan ovat. Oikein harmittaa, että Jarko ei aina pääse reissuun mukaan, mutta tällä kertaa onneksi kuitenkin pääsi. Koko kööri painelimme koneeseen, joka tulikin melkoisen täyteen. Fiilikset olivat kutkuttavan jännittyneet.
Lento sujuikin ihan tavanomaisesti, kunnes tunti ennen laskua alkoi turbulenssi ja thunder storm. Ei ollut ehkä ihan miellyttävin mahdollinen lentokokemus, mutta perille helteiseen Budapestiin kuitenkin päästiin. Kentällä ehdimme hetken venytellä jäseniämme, kunnes Tanja ja Pablo tulivat meitä noutamaan. Matka ei ollut pitkä, mutta seitsemän aikuista ihmistä ja kamala määrä matkatavaroita ei ihan ahtamatta mahtunut vuokra-auton kyytiin. Kaltaiselleni hienohelmalle, joka kärsii helposti matkapahoinvoinnista, ei tiivis
tunnelma ja ukkosmyrskyn siivittämä sää ollut kaikista ihanin tapa jatkaa matkaa. Nopeasti kuitenkin saavuimme Napadiin. Koska mulla
on niin tolkuttoman vahva saksa, niin yritin hoidella hotellihuoneasiaa. Lähinnä osoittelimme respan miesten kanssa sormimerkein kuinka
monta henkeä haluamme mihinkään huoneeseen ja välillä tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Lopulta vastustaja antoi periksi tuijotuskilpailussa ja saimme kaksi kolmen hengen huonetta. Majatalo oli hyvä ja huoneet erinomaiset.
Nina ja Jakke yöpyivät Joonan luona kilometrin päässä. Ehdittiin vielä hetki hirnua uusien edustusasujen kanssa, jotka Tanja pisti jakoon. Juoksentelimme Jarkon kanssa pitkin hotellin käytäviä sadetakeissamme. Juuri kun olimme aikeissa päästä yöpuulle, niin huonenaapuri alkoi liikehtiä levottomasti parvekkeella. Yllättäen naapuri alkoi kysellä, löytyykö meidän huoneesta Kari ja Heidi. Vähän yllätyimme, mutta sitten selvisi, että naapurina oli Jämsän Nina, joka oli Unkarissa leirillä. Vaihdettiin kuulumiset ja painettiin päät tyynyyn hyvillä mielin. Uni tuli nopeasti.
Aaton ahdistus
Aamulla kokoonnuimme aamiaiselle ja sekakielellä sekä viittomin saimme munia, juustoja ja kinkkua. Kahviakin löytyi, kun oikein kovasti pyydettiin. Tämän jälkeen aloimmekin jo odotella, että pääsemme tsekkaamaan ratsun päivän kondiksen. Joonan luo ajettiin kolonnana ja alettiin heti hommiin, sillä olimme vähän myöhässä. Nina kävi läpi varusteita, me Tanjan kanssa harjattiin ja hinkattiin Avialista. Joona ja Jakke vaihtoivat traileriin renkaita ja jokaiselle muullekin löytyi pientä puuhaa. Eniko alkoi klipata Hapsua siinä vaiheessa, kun Lampiset lähtivät jo kohti Babolnaa. Sisäinen kello takoi vietävästi, sillä tarkastukset alkoivat joko kahdelta tai kolmelta ja olisi ollut kiva ehtiä valmistella hevonen kunnolla tarkastukseen. Tippoja alkoi tipahdella taivaalta.
Aika kului kiusallisen nopeasti ja klippaus hitaasti, vaikkakin jälki oli ehdottoman hienoa. Hevonen yllätti positiivisesti ja otti ajeluhomman
kohtalaisen tyynesti vastaan. Sille kerättiin tuoretta, sillä hevonen oli
kohtalaisen kuivassa kunnossa. Tuore maistuikin hyvin. Pian saatiin
kamat kasaan ja hevonen koppiin ja pääsimme tien päälle. Heti iski paniikki, kun jäätiin liian kauas Jakken perään ja ikään kuin eksyttiin ennen kuin ajo edes alkoi. Kupattiin vähän, kun vaihdettiin pihalla vaatteita, jotta pääsisimme suoraan tarkastukseen Babolnassa. Aikaa meni aina purkamiseen ja pakkaamiseen ja kulloisenkin tavaran etsimiseen. Mun Hopo-laukkukin meinasi unohtua talliin. Puhelimet tuntuivat toimivan huonosti ja kehenkään oli vaikea saada yhteyttä. Kun päästiin liikkeelle, niin hautova helle muuttui jälleen ukkoseksi. Vettä tuli ihan mielettömästi ja Pablo totesi autossa olevan sellaisen vian, että aina kun sitä ajaa, niin sataa ihan perkeleesti!
Matka tuntui pitkältä ja tie huonolta. Jotenkin kamalan hitaasti lähestyimme määränpäätä. Kun sinne päästiin, niin taas alkoi hässäkkä. Porukka sinkoili sinne ja tänne. Totesimme, että merkittäviin verkkoihin
ei ole aikaa, vaan hevonen vietiin tarkastukseen aika kylmiltään. Lähdettiin Karin kanssa pikkaisen varkain kohti tarkastusta ja
punnistusta, sillä jotenkin tuntui, että ympärillä oli liikaa hyörintää.
Melko hermostuneina menimme tarkastukseen ja niiailtiin toimihenkilöille kaikkiin suuntiin. Ihan kamalinta olisi jäädä alkutarkastukseen! Tälläkin kertaa jollekin kävi niin. Kaikki muut kohteet olivat A, mutta lihastonus oli B. Ei tullut yllätyksenä, mutta eihän B koskaan tee kilpailun aloittamista helpommaksi. Toisaalta ei voi jäädä märehtimään sitä beetä, mutta eihän sitä ihan unohtaakaan voi.
Anniina ja Tanja taluttelivat hevosta pitkin iltaa. Meitä oli niin paljon paikalla, että joku kävi sitä tiirailemassa melkein vartin välein. Tuoretta oli tarjolla ja juomista tarkkailimme tietenkin kaikki innokkaina. Olisin toivonut sen juovan enemmän, mutta jotain kuitenkin meni alas. Lähtölupa oli kuitenkin saatu ja teimme kyllä ihan kaiken mahdollisen aattoiltana, jotta kilpailutapahtuma onnistuisi toivotulla tavalla.
Klo 18:00 oli siittolan sisäpihalla avajaisseremoniat. Meille esiteltiin valtavan hienoja hevosia ja vaikka en sen enempää mistään mitään tiedä, niin kyllä ne tosiaan hivelivät silmää. Rummut pärisivät ja torvet soivat ja korskeat oriit kulkivat rinta rinnaneditsemme. Esittely oli vaikuttava. Siittolan sisäpihalla
komeili hienolinjainen hevospatsas, joka muistutti ohikulkijaa siitä, että Babolnan Royal Stud on toiminut jo vuodesta 1789 asti. Shagya arabit ovat kyseisestä paikasta lähtöisin. Näytöksen perusteella olivat ihan hevosen näköisiä, eivätkä mitään ritsoja. Aika virkistävää oli viettää aikaa kylässä, joka elää hevosista ja hevosille.
Avajaisten jälkeen oli reittiselostuksen aika. Selostus oli yhtä ylimalkainen, kuin se on FEI-kisoissa aiemminkin ollut. Lähinnä ohjelmassa oli palkitsemisia. Toki käytiin läpi sitä, että Babolnassa ei kukaan ole koskaan eksynyt, eikä tulisi eksymään tälläkään kertaa. Reitti oli kostea ja sen vuoksi ratsastajilta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Ei muuten mitään mainittavaa, kuin onnea kaikille ja seuraavaksi vuorossa dinneri. Tuli taas vähän yllätyksenä. Syötiin nopeasti ja Kari kiirehti vielä ratsaille. Emme tohtineet poistua smuffiasuissamme paikalta. Yhtenäinen asu on hieno juttu ja tekee porukasta monella tavalla yhtenäisemmän, mutta aiheuttaa se myös sen, että ei voi missään tilanteessa olla huomaamaton.
Ehdittiin kuitenkin syödä, juoda ja edustaa sekä hoitaa muutkin velvollisuudet. Kari kipitti tallille ja hyppäsi ratsaille. Hevonen tuntui ratsastettaessa hyvältä. Kari halusi kokeilla kukkista ja oli sitä mieltä, että toimii ja sillä hän matkaan lähtee. Lampisen Tanja yritti muistutella siitä, että Avialis on vielä kokematon ja Karin tulisi ratsastaa rauhallisesti. Myös Tanjan oma tavoite oli edetä maltillisesti ja hakea hevoselle tulos. Kari tuli tyytyväisenä kämpille. Hänellä oli vahva tunne, että tällä kertaa emme tee virheitä ja suoritus saadaan.
Tanja T kävi vielä illalla tsekkaamassa hevosen juuri ennen tallin sulkemista klo 23. Kaikki oli hyvin ja vetäydyimme nukkumaan opistolaisten huoneisiin. Majoituksen kanssa oli jälleen sähläämistä, sillä emme millään käsittäneet, että yövymme nimenomaan kilpailukeskuksessa. Meikäläisen käskyttämänä koko konkkarokka ehti jo hinata kapsäkkejään pitkin Babolnan katuja, kun kävimme isossa informaatiopisteessä hakemassa rannekkeita ynnä muita tykötarpeita. Lopulta ymmärsimme senkin seikan. Nina meinasi jo hermostua, kun kukaan ei häntä kuuntele, vaan pyörimme ympyrää kuin kanat. Pääsimme lopulta tavaroinemme asettautumaan kolmen hengen huoneisiin. Ennen nukahtamista jotain vielä käkätettiin, mutta sitten uni tuli nopeasti ja katkesi oikeastaan vasta siihen, kun kello aloitti soitantansa 05:00.
Iloa ja surua
Herätys ei ollut vaikea. Paitsi ehkä Jarkolle, joka kuvitteli, että jos on yläsängyssään hiiskumatta, niin ehkä unohdamme hänet sinne nukkumaan. Aika epätoivoista! Kari veteli vaatteet päälle ja alkoi harppoa ympäriinsä. Olimme jo illalla laittaneet leirin valmiiksi. Lampiset olivat aidanneet alueen, jossa oli kahdelle hevoselle taukopaikat ja teltta. Vesipiste oli vieressä ja kannoimme vettä kaikki astiat täyteen. Kävimme kannustamassa Tanjan seitsemältä liikkeelle. Aamun lämpötila oli miellyttävä, mutta helteen jo haistoi.
120km startin jälkeen syötiin kanttiinista sämpylät ja alettiin laitella Karia
valmiiksi. Varttia vaille ratsastaja vinssattiin selkään. Fiilikset olivat aika rauhalliset, vaikka tietenkin jännittyneet. Jokainen muistutteli Karia, että rauhassa vaan. Ratsukko esiintyi edukseen verryttelyalueella, eivät riekkuneet tai häröilleet. Omakustanteiset edustusasut näyttivät hyviltä ja ihan älyttömän hyvän fiiliksen toi se, että kilpailualueella parveili samaan uniformuun sonnustautuneita joukkuetovereita. Asu tekee miehen ja myös yhtenäisen joukkueen!
Kuljin hetken ratsukon rinnalla perinteiseen tapaan. Kari oli varmasti viimeinen, joka alkoi ravailla. Mä mittailin katseella kilpakumppaneita ja tein havaintoja. Asettauduin sitten muutaman sata metriä lähtöviivasta eteenpäin ja jäin virittelemään kameraa. Kari starttasi kolmikymppisen porukan keskivaiheilla. Lähdön tapahduttua lähtivät Tanja, Annina ja Pablo ekaan sovittuun huoltopisteeseen ja meidän piti lähteä vähän kauemmas reitille. Auto 1 sai kuitenkin jotain outoja ohjeita liikennettä ohjailevalta poliisilta ja he lähtivät sovinnolla toiseen paikkaan. Itse menin kartan kanssa kinaamaan kyseisen poliisin kanssa ja selvisi, että hän oli väärässä ja paikka oli nimenomaan ensimmäinen huoltopaikka. Soitin Tanjalle, että me jäämme siihen ja he ottavat kakkospisteen.
Matkaa pisteeseen oli n. 10km. Kärki tulikin siihen vetävällä askeleella 30 minuutissa. Olimme kovasti onnellisia, että Kari ja Avialis eivät olleet siinä
porukassa. Karin ratsastustyyli on tunnistettavissa ja koska reitti tuli kohti
huoltopistettä serpentiinimäisesti, niin näimme jo aika kaukaa, kun ratsukko lähestyi pistettä. Taputtelimme toisiamme olalle ja sovittiin, että jokainen meistä sanoo, että hyvältä näyttää ja vauhti on juuri kohdillaan. Sitä vähän ihmeteltiin, että ratsukko imi kaksi edessä menevää hevosta aika nopeasti kiinni. Mietin mielessäni, että ehkä haluaa sitten tulla porukan mukana huoltoon. Siinä oli nähty jo vauhtia ja vaaratilanteita, joten ajattelin, että meillä on ihan vaan nopea ja helppo huuhtelu.
Kun 45 minuuttia oli aikaa kulunut, niin olimme huudon kantaman päässä. Ja huutoa tosiaan tuli, kera epämääräisen viittoilun. Emme tietenkään ymmärtäneet, mitä viittomat tarkoittivat. Mä näytin pysähtymismerkkiä ja sain vain ihmeellistä viittoilua vastineeksi. Jakke luuli, että haluaa ottaa huuhtelupullon vasurilla ja vaihtoi puolta. Meiltä meni todella pitkään, ennen kuin tajusimme, mitä ratsastaja viittoili. Yritti saada viestitettyä, että kukkis on kääntynyt ympäri 2km aiemmin. Kari oli todennut, että vauhti oli lähemmäs 19km/h ja siitä syystä päättänyt hidastaa. Sehän ei oikein sopinut Hapsulle. Tilanteen jälkeen ei ollut enää mitään kontrollia hevoseen ja tulivat kuin tuulispäät. Tilanne selvisi, kun Hapsu pyrki kahdesta muusta ratsukosta ohi, vaikka piti pysähtyä huoltoon. Meno oli näyttävää. Hevonen steppaili ja tanssi ja hyppi pystyyn jyräten siinä yhtä ja toista mennessään. Sehän ei siis sietänyt olleenkaan sellaista juttua, että muut jatkoivat matkaa. Kari hyppäsi alas selästä ja päätti alkaa kiristää turpahihnaa. VIRHE! Kun hihna oli auki, reuhtaisi hevonen päätään ylös. Näin ollen ainut hidastava tekijä oli Jakke, joka roikkui elikon päässä ja Kari turvan ympärillä. Mä heiluin siinä lähistöllä. Jarkoa oli komennettu hakemaan huuhtelupulloa ja Nina seuraili kauhuissaan menoa vähän kauempaa.
Jakke kävi yhtä kuumana kuin hevonen. Saatiin melkoista sadattelua kukkiksesta ja luonnollisesti siitä, että tämän tason kisoissa ei pitäisi uusia kujeita kokeilla. Kari oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että ensimmäiset 8km värkki toimi moitteettomasti. Ihme ja kumma saatiin releet kuntoon ja ratsastaja selkään. Eihän siinä hetken päästä voinut oikein muuta kuin nauraa. Olihan se aika koomista, joskin toki vaarallistakin. Keräiltiin kamamme ja itsemme ja noustiin takaisin autoon. Soitin Tanjalle ja kerroin tapahtuneesta. Pyysin toppuuttelemaan. Karin toinen hanska jäi kurakkoon, mutta se sentään kerättiin talteen. Lähdettiin ajelemaan kohti seuraavaa paikkaa, joka ei löytynytkään ihan heti. Jakke kävi vaihtamassa kuulumisia parin paikallisen mummelin kanssa ja kuin ihmeen kautta löysimme reitille.
Paikalla oli jo yksi huoltaja. Painelin taas karttani kanssa kyselemään meidän tarkkaa sijaintia. Oli nimittäin kaksi vaihtoehtoa. Kielitaitoa oli taas kuin kivillä. Saatiin selville, että huoltaja ei tiennyt, mihin hänet oli tiputettu. Tiesimme kuitenkin suurin piirtein, missä olimme. Tanja ilmoitti n. 20km kohdalla, että ratsukko oli siellä käynyt. Huolto oli ollut rauhallinen ja sekä hevonen että ratsastaja ihan hyvällä mielellä. Iloisia uutisia siis. Keskinopeus edelleen n. 16km/h. Ainakaan kovempaa ei tarvinnut edetä. Aiempia tuloksia oli tutkailtu ja todettu, että monet ovat vetäneet ekan lenkin 19km/h ja kilpa onkin loppunut siihen. Tästä syystä oli ajateltu, että 14-16 km/h on passeli vauhti.
Samalla tahdilla tulivat taas näkökenttään. Kari ratsasti järkevästi pikkuruisen asfalttitien piennarta. Reitti oli todella hyvin merkitty ja lähes aina oli
mahdollisuus kulkea leveällä ja niitetyllä pientareella. Lämmintä alkoi olla kohtalaisesti. Hiki virtasi hevosilta ja ratsukoilta. Saimme hyvät naurut taas, kun puolalainen suomifani tuli kädet heiluen reitiltä. Tällä kertaa halusikin aquaa! Jakke tarjosi hevoselle meidän pellavavesiastiaa. Tämä ei ratsastajalle riittänyt, vaan hän viittilöi edelleen villisti. Tarttui itse ämpäriin ja alkoi kumota sitä hevosen kaulalle. Jakke siihen huutamaan nou nou, sillä eihän nyt olisi ollut järkeä heittää pellavamöhnää hevosen päälle! Kari kun ehti paikalle, niin kertoi hevosen juoneen WP:n isoista ämpäreistä hyvin, joten nyt sille ei juoma maistunut. Ratsastaja otti itse vähän juomaa ja huuhtelupullon. Kari kertoi olevansa tyytyväinen ja todettiin, että matkaa ei enää merkittävästi ole. Hevonen oli edelleen ihan virtaa täynnä, mutta alkoi vähitellen sietää sen, että edessä olevat saattoivat olla vaikka 400 metrin päässä. Ratsu kyllä kehittyy koko ajan ja vaikka suoritusta ei vielä ole tullut, niin tosi paljon Avialis on kasvanut ja mennyt eteenpäin.
Kilpailukeskuksessa vaihdettiin kuulumisia. Tanja oli juuri lähtenyt kakkoslenkille. Hyvältä vaikutti sillä sektorilla. Mä arvioin, että ehtisinkö vessaan vai en. Menin kuitenkin, enkä ehtinyt. Kun tupsahdin bajamajasta pihalle, niin johan Kari kekkuloi nurmella. Syke oli kamalan korkea ja hevonen ihan kierroksilla. Sitä ärsytti päävehkeet ja se viskoi päätään. Tietenkään ei ollut toisia suitsia heti saatavilla ja aika kului. Oli mentävä tarkastukseen kukkiksella. Vielä kun laitettiin riimu siihen päälle, niin tilanne oli hevosen mielestä sietämätön. Se polki jalkaa ja kieppui kuin väkkärä. 20min odotettiin, eikä homma siitä sen kummemmaksi mennyt. Nina teki kovasti töitä, että saisi riekkumisen loppumaan. Lopulta menivät Karin kanssa tarkastukseen. Kävi tuuri ja saivat lempeän eläinlääkärin, joka näki, että väsymyksen oireita ei todellakaan ole. Tarkastus läpi ja iso joukkohali ulostuloportilla. Olin jo poistumasta paikalta, kun kuulin jonkun huutelevan. Harald siellä näytti peukkua. Olin hänen kanssaan illalla vaihtanut pari sanaa ja hän kertoi uskovansa vahvasti siihen, että Kari nyt ratsastaa järkevästi. Hän antoi pienen lahjan toimitettavaksi Karille tsemppausten kera: camel balls- karamellin. Kun Kari sai sen kouraansa, niin päästi räkätysnaurun. Fiilis oli hyvä koko porukalla.
Tauko kesti 40 minuuttia. Hevonen vähän söi ja joi ja käyskenteli. Kari myös vähän söi ja joi ja käyskenteli. Päätettiin, että toiselle lenkille laitetaan perinteinen kalusto suuhun. 10 minuuttia ennen starttia pistettiin hevonen valmiiksi ja ratsastaja selkään. Käveltiin lähtöviivan tuntumaan. Se oli kivasti vähän syrjässä, joten saimme rauhassa jutella pääkohdat ja kerrata huollot ja muut kuviot. Kari oli rauhallinen ja hevonenkin oli rauhallinen. Kumpikin kesti miehekkäästi sen, että pari ratsukkoa sai vielä lähtöluvan ennen heitä. Kun lupa tuli, niin ihan reippaasti, mutta kuitenkin kontrolloidusti ratsukko lähti liikkeelle. Olin tyytyväinen näkemääni.
Jako huoltojen suhteen oli sama. Tosin me alettiin Jakken ja Jarkon kanssa kikkailla. Ajateltiin, että tehdään yksi ylimääräinen huolto. Tuskaisina odotettiin asfaltointihommia tekevän työporukan lupaa ajelle yhtä pikkutietä ja kun päästiin aiottiin huoltopisteeseen tulikin meille mieleen, että ratsukot eivät kulje siitä ohi. Vilkaisu kelloon kertoi, että ratsukko tulee huoltoon hetkenä millä hyvänsä ja me odotettiin toistamiseen asfalttiauton perässä. Ehdittiin oikeastaan purkautua ulos autosta, kun Kari ja Avialis näkyivät n. kilsan päässä pellolla. Vauhti oli samaa 16 km/h ja hevonen erittäin hyvävoimainen ekan kympin jälkeen. Ei puuskuttanut, eikä ollut lämmin. Huuhtelut olivat alkaneet sujua rutiinilla, joten pari pulloa kaadettiin kaulalle.
Lähetettiin ratsukko tuulimyllyjen kupeelta matkaan. Soitin Tanjalle ja tarkistin, onko valmius päällä ja kaikki hyvin. Olivat passissa. Me lähdettiin ajelemaan vasten reittiä ja jäätiin hyvään paikkaan odottelemaan. Ensin vastaan tuli huoltoauto nro 2 ja heti sen perässä näkyikin jo ratsukko. Olimme todenneet jo aiemmin, että tarkoitettu reitti oli kurainen ja upottava. Viestitettiin tieto toiseen huoltoon ja fiksusti Kari näytti ratsastavan
tien pientareelle ajettua uraa, eikä kyntänyt kurassa. Kuraa reiteillä oli melkoisesti tarjolla. Jopa siinä määrin, että tuomariston auto oli jäänyt kurakkoon jumiin.
Tehtiin nopea huolto. Kari oli tyytyväinen. Ajeltiin siitä hetken matkaa eteenpäin ja mä jäin reitille parin huuhteludubbelin kanssa. Viilennettiin hevosta. Kari tuli alas selästä ja talutti viimeisen kilsan. Keskinopeus oli vähän laskenut ja hevonen vaikutti erittäin tuoreelta. Ikävästi vaan tuli mieleen, että niinhän se näytti pari viikkoa sitten Ruotsissakin....
Tulimme samanaikaisesti kilpailukeskukseen. En ehtinyt kuin teltalle, kun ymmärsin, että syke on ok ja lähtevät tarkastukseen. Menin taas aidalle stalkkaamaan. Kaikki näytti hyvältä. Syke vähän päälle 50 ennen ja jälkeen juoksutuksen. Kari oli ollut fiksu ja juoksutti alkutarkastuksen aika vaisusti, että hevonen ei ihan näyttäisi parastaan. Tämä juoksutus oli lähes saman näköistä menoa. Oikein hyvin taktikoitu. Lihastonus oli oli edelleen B ja muutama muukin kohta oli pudonnut beehen, mutta ei mitään hälyttävää. Oltiin kuitenkin sovittu, että takapää pidetään lämpimänä ja hevonen liikkeessä. Tanja pistettiin asialle, koska hän on loistava pitämään hevosta pienessä liikkeessä. Ottivat välillä pieniä ravipätkiä. Toisinaan hevonen näytti vähän jäykältä, toisinaan hyvältä. Hermostutti. Hapsu oli taas juonut vapaasti tarjolla olevaa vettä, vaikka otti huoltoautoista aika sniidusti juomaa. Omassa tarhassaan se hörppi vähän. Päätettiin, että viedään se uusintatarkastukseen heti kun mahdollista, eli vartin ennen lähtöä. 50 minuutin tauot ovat aina pahoja ja oikeita peikkoja. Tarkastus eteni ihan asiallisesti. Juoksutus näytti mun ja Tanjan silmään hyvältä. Olimme taas aidalla ja pidätimme hengitystä. Elekieli kertoi, että meni äänestykseen. Arvelimme, että kyseessä on kuivuminen. Mutta lähtivät juoksuttamaan. Edelleen se oli meidän mielestä ok. Tuomio äänestyksestä kuitenkin oli LAME. Yrittivät vielä lekureilta kysyä, että mikähän jalka. Eivät pystyneet kertomaan muuta, kuin että se on minimum, minimum, mutta kuitenkin. Jäykkyyttä siis. Valitettavasti ja homma oli jälleen kerran siinä. Se hetki on jotain niin musertavaa, että ilmat pakenee keuhkoista ja tekisi mieli heittäytyä maahan kieriskelemään ja poraamaan ja takomaan nyrkeillä tannerta.
Hetken aika oli jälleen pysähdyksissä. Sitten oli pakko täyttää keuhkot ilmalla ja jatkaa eteenpäin. Näytin Jarkolle merkin, joka kertoi tilanteen. Harmistunut pään pudistus ja katse alas. Hetki istuttiin mykkinä ja sitten alkoi sadattelu, joka mun piti keskeyttää välittömästi. Paikalla oli lapsia ja muutekin se on ihan turhaa. Se on tehty, mitä on tehty ja jos se ei riitä, niin ei siinä sadattelu auta. Passitin Karin suihkuun. Ainakin tässä oli se etu, että lämmintä vettä oli yllin kyllin. Samalla sai olla hetken omissa oloissaan. Hevosta ruvettiin laittamaan karsinakuntoon ja leiriä purettiin vähitellen. Se on tietynlaista surutyötä, joka usein tapahtuu aika hiljaisissa merkeissä.
Saatiin kuitenkin muuta ajateltavaa, kun oltiin ruokailemassa ja Tanja tuli tauolle. Hevonen ei liikkunut mun silmään ihan puhtaasti ja mulla jo kyyneleet tunki silmiin. Jotenkin sen oman epäonnistumisen kestää, mutta toisen huono tuuri mulla usein on viimeinen pisara. Juoksutus meni kuitenkin läpi ja pääsivät tauolle. Helpottavaa.
Menin Lampisten leiriin. Puheltiin siinä taas vähän astutusasioita. Ja vähän muitakin asioita. Linda lähti pykälään, kun menin lähettämään Tanjaa viimeiselle lenkille. Hevonen oli pirteä ja lähti ihan lennokkaasti liikkeelle. Linda kertoi mulle, että aina kun Andorra juoksee, niin sillä on häntä pystyssä. Se taas johtuu siitä, että A on täysverinen arabi. Ja ihan varmuuden vuoksi Linda kertoi vielä, että häntä on hevosen selkärankaa ja oli huolestunut siitä, että joiltain hevosilta häntä leikataan pois. Penikka räpätti muutenkin taukoamatta ja haastatteli mua kuin paraskin kuulustelija. Jotenkin oli helpottavaa olla sellaisen höpöttelijän seurassa, joka ei mitenkään sen enempää miettinyt kilpailuihin liittyviä juttuja. Höpötteli vaan omiaan ja pyöri ympärillä kuin väkkärä. Oli pakko hymyillä lapsen tarmolle ja avoimuudelle. Kerroin vielä Mauriziolle, että Linda on Tanjan tytär. Tekninen delegaatti kysäisi ystävällisesti, koska Linda aloittaa uransa. Vastasin, että soon. Hetkeä myöhemmin tajusin, että mähän valehtelin, tyttöhän aloitti uransa jo viime kesänä Morvassa! En kuitenkaan mennyt korjaamaan virheellistä informaatiota. Lähdettiin kohti leiriä Ritva sattui sopivasti paikalle. Sanoi muutaman kannustavan sanasen ja johan mä pärähdin itkemään. Mummeli kaappasi mut halaukseen. Avauduin siinä hetken verra ja keräilin itseäni. Tämmöistä tämä aina on.
Touhuiltiin niitä ja näitä ja odotettiin Tanjaa maaliin. Koko smurffijengi oli vastaanottamassa ratsukkoa. Mölyttiin ja taputettiin. Fiilis oli hieno! Antsa meni helposti tarkastuksesta läpi ja oli onnittelujen vuoro. Päivä huipentui tähän ja omat pettymyksetkin vähän lieventyivät, kun toinen ratsukko sai kuitenkin tuloksen.
Pientä draamaa oli omissa joukoissakin. Aina ei osaa ihan käyttäytyä korrektisti, kun omassa mielessä kuohuu. Kari oli jo todennutkin, että tämä harrastus alkaa olla lopussa, jos ei täältä suoritusta tule. Haanja on sovittu jo, joten sinne mennään, mutta kaikki muu on peruttavissa. Aika lopulliset fiilikset siis. Bändin sisäinen kaaos saatiin kuitenkin haltuun. Tanjan ja Pablon oli pakko poistua paikalta, sillä heidän lentonsa lähti jo varhain aamulla. Heitettiin heidät Györin rautatieasemalle.
Kun palailtiin takaisin Babolnaan, niin kutsu kävi Tanjan porukoiden kanssa hetkeksi istumaan iltaa. Siinä vähän syötiin ja höpöteltiin. Aika nopeasti ensimmäiset lähtivät nukkumaan. Hauskaahan meillä oli. Kari ja Jarko menivät vähän jeesaamaan Haraldia roudaamisessa. Käytiin vielä katsastamassa hevoset ja puitiin makuultaan päivää ja katseltiin kuvia. Uni tuli nopeasti.
Morning after
Aamulla säpsähdin hereille, kun kenttäkuulutus kertoi, että lähtöön on aikaa 5 minuuttia. Kunnon turisteina avattiin vaan sälekaihtimet ja seurattiin 80km startti omasta huoneesta. Nean lähtö oli yhdeksältä. Siinä vaiheessa olimme jo pirteinä kisapaikalla. Tyttö oli vähän hermona. Juttelin niitä ja näitä ja kertoilin havaintojani kilpakumppaneista. Meitä oli vähän eri puolilla verkka-aluetta, joten ratsastaja sai rauhoittavia ja kannustavia sanoja joka kolkalta. Käytiin vielä tärkeitä juttuja läpi ja vanhempansa tietenkin antoivat omat evästyksensä. Startti meni hyvin. Nea lähti fiksusti liikkeelle.
Me lähdettiin ajelemaan kohti ekaa huoltoa. Hyvä että mentiin, sillä ratsastaja oli itse hoksannut, että hänelle ei ole transsponderia hevosen kaulassa. Rauhoiteltiin ja sanottiin, että hoidamme asian. Kari soitti Haraldille ja sovittiin, että tulevat portille vastaan, niin panta saadaa puettua hevosen kaulaan ennen kuin ylittää maaliviivan taolle tullessaan. Jännä juttu vaan, kun mäkin kuuntelin aamulla niitä kuulutuksia ja ihmettelin, että kuinka ei nyt tyypit tajua hakea sitä pantaa. Olisi varmaan pitänyt kuunnella myös niiden ratsukoiden numerot, jotka eivät pantaa olleet hakeneet!
Nea tuli hyvin tauolle ja tarkastukseen ja sitten taas reitille. Me ei enää lähdetty maastoon, vaan jäimme kilpailukeskukseen. Kuulimme reitiltä, että vauhtia oli nuori ratsastaja pistänyt lisää. Ennen maalia huoltajat saivat kuitenkin taottu järkeä päähän ja vähän rauhallisemmalla tahdilla tulivat loppuun. Tarkastus hoitui hyvin ja likka nappasi hyväksytyn suorituksen 40 km:n nopeuskilpailusta.
Tsekkailtiin hevosta ja oltiin sosiaalisia. Käytiin vähän vaihtamassa vaatteita ja ryhmittäydyttiin show jump areenalle. Vähitellen porukka valui paikalle. Ensin taas siittolan hevoset esittäytyivät ja sitten kaikki suorituksen saaneet marssivat kentälle. Jotkut olivat erittäin tyylikkäinä ja jotkut sitten vähän arkisemmissa asuissa. Tsekit olivat finskien vieressä katsomossa ja meuhkasivat ihan hillittömästi, kun heikäläisiä palkittiin. Päätettiin pistää paremmaksi ja kun Tanja aikanaan sai palkintonsa, niin huusimme ärhäkästi. Markkukin örisi täyttä kurkkua. Takuulla kuulivat kannustuksen. Seuraavaksi oli taas tsekkiratsukon vuoro ja mekastivat entistä enemmän. Eipä mitään, seuraavissa kilpailuissa otetaan pikkulippuja mukaan katsomoon ja huudetaan muut maat suohon.
Seremonia vain jatkui ja jatkui. Livistettiin pois kesken kaiken, sillä oli sovittu, että lastataan hevoset. Jakke jo aukoi luukkuja. Hapsu meni kahdessa minuutissa kyytiin. Kari lähti hakemaan niille huoneesta vielä läksiäisporkkanat. Asteen verran haastavammaksi homman teki se, että käytävällä riekkui raivokas siivoaja. Kielimuuri oli taas ilmeinen ja lopulta maatuska talutti Karin respan pöydän luokse. Siinähän seisoi, että huoneet luovutetaan klo 10:00. Tuolloin kello oli 16:00. Noh, emme olleet ainoat syntiset. Hevoset saivat porkkanansa ja juoksimme pakkaamaan tavaroita. Siinä meni vähän väärää kamaa vääriin laukkuihin.
Käytiin heippaamassa Lampiset ja Harald ja muutamat muutkin. Sitten nokka kohti Budapestiä. Matka sujui mukavasti. Auton luovuttamisen kanssa oli tavanomainen show. Ei löytynyt mestaa, mihin auto piti palauttaa, eikä tietenkään kaikkia tarvittavia asiakirjoja. Onneksi aikaa oli varattu ruhtinaallisesti. Ei sitä silti liikaa ollut ja kun kentälle päästiin niin jotenkin oli rysistä ja kiire. Niinhän siinä sitten kävi, että painelin turvatarkastukseen Leatherman kassissa. This is problem, sanoi täti. Eipä mitään, Karin töistä saama arvopuukko jäi Unkariin.
Lento meni hyvin ja nopeasti. Aloittelin tämän tarinan kirjoittamista, Jarko pelaili jotain ja Kari kävi kovilla kierroksilla (nukkui). Seutulassa hypättiin taksiin ja höristiin vielä palaneita naamojamme. Kukuttiin kotona ja kolmelta päästiin nukkumaan. Hieno reissu, mutta ihanaa oli olla kotona. Saapi nyt nähdä, miten tästä jatketaan. Ontolta tuntuu. Kaikkemme teimme. Kari ratsasti täysin sovitun mukaan sitä yhtä pientä karkausepisodia lukuunottamatta. Huolto oli ensiluokkaista ja aina paikallaan. Hevosesta pidettiin hyvin huolta. Mitään ei osata paremmin tehdä. Se kun ei vaan riitä. Mahtava paikka ja kiva olisi joskus mennä uudelleen. Aika näyttää, jos vaikka toimihenkilöinä sitten seuraavan kerran.