Torstai
Viikolla realisoitui se fakta, että Dali on loukannut toisen etusensa siinä määrin, että kilpailumatkalla ei todellakaan kannata lähteä. Hetki harkittiin, mitä tehdään ja todettiin, että lähdetään kisaturisteiksi sitten vaan. Aina on hyvä mennä katselemaan toisten tekemistä, joten opintomatkaan valmistauduttiin ja jätettiin lähes kaikki kilpailemiseen ja ratsastamiseen viittaavat kamat kotiin. Jotain tästäkin heti opittiin, aina täytyy olla täysi varustus mukana!
Laivamatka ja ajomatka menivät aika leppoisasti ilman huolen häivää. Mitään kiirettä ei ollut ja kaikessa rauhassa ajeltiin. Kun päästiin perille, niin taivas repesi ja mieletön sadekuuro otti meidät vastaan. Norjalaisia oli jo paljon paikalla. Olivat tulleet aamulla. Kävimme tervehtimässä ja vaihtamassa kuulumiset. Olaug halusi välttämättä esitellä meille tiiminsä uuden junioriratsastajan, Vilden ja tyttö kävi sanomassa meille käsipäivää. Fiilis oli kohtalaisen kiva, mutta vähän laimea, kun oma osallistumisen tuoma jännitys puuttui täysin. Vähän myöhemmin alkoi jo tuntua siltäkin, että mitenhän meillä täällä aika kuluu, kun ei ole mitään varsinaista tehtävää.
Käytiin syömässä ”jotain”. Jarkolle ei maistunut, outo mauste, kuulemma. Meikäläinen veteli yllättävää kyllä hyvällä halulla. Majoitusten kanssa oli hämminkiä. Meillä ihan mieluinen huone, mutta monella muulla ei. Illan pimetessä jokainen kai löysin jonkun sijan päänsä kallistaa. Suomalaiset vahvistivat joukkojaan ja Reposkan lauma saapui paikalle. Tuolloin alkoi myös liikkua huhua, että yksi ratsastaja Iranista ei ole saanut viisumia ja siitä syystä paikalla on ylimääräinen hevonen. Kari oli jo nukkumassa, mutta hänet käytiin herättämässä. Maistuisiko ratsastus? Ainahan se maistuu, joten game is on. Kiireesti soittoa Suomeen, että nyt tarvitaan sitä ja tätä ja tuota. dogsitteri pääsi pönkimään kämppämme läpikotaisiin, että saatiin edes auttava varustus mukaan Mivalle, joka lupasi aamulla käydä kamat hakemassa ennen kuin suuntaisi satamaan. Ei siis ihan perinteinen aloitus tälläkään kertaa.
Perjantai
Olikin aika jännää, kun aamusta alettiin miettiä, että mitenkähän tämä yhtälö nyt oikein ratkaistaan. Aamulla hypättiin kannustajan roolista osallistujan rooliin. Yön aikana oli ajatukset jouduttu ohjelmoimaan uudelleen. Ensin jännitystä ja odotusta, sitten suuri pettymys ja orientoituminen uuteen kuvioon. Ja ei kun taas uusi käänne ja keskellä yötä todettiin, että se onkin sitten kilpailupäivä edessä. Aamulla joukkuepalaveriin, joka oli jollain tavalla hermostuttava. Jotain kai saatiin sovittua ja päätettyä. Ihan emme osaa vielä toimia joukkueena ja luonnollisesti kaipaisimme vakituista jojoa, joka pitäisi langat käsissään ja kertoisi lempeästi, mutta jämäkästi, mitä tehdään ja milloin. Päästiin kuitenkin toimimaan ja nyökyteltiin kaikki ajatukselle, että jaamme tehtäviä ja vastuita sekä pidämme yhdessä huolta kaikista ratsastajista ja ratsuista. Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Näin sen pitäisi mennä, jos joukkueena haluaisimme toimia. Jos naapurimaiden toimintaa seuraa, niin huomaa aika pian, että selvästi on ilmoilla tallimääräyksiä ja joku uhrautuu toisen vuoksi yms. Meillä aika helposti keskitytään vain oman ratsukon etenemiseen, kun kuitenkin yhteispelillä saavuttaisimme paljon enemmän asioita.
Tarhat saatiin tehtyä, vedet kannettua ja teltat pystyyn. Kari pääsi lainahöyhenissä ratsaille. Hevonen kiukutteli hyttysistä ja painoi ohjalle jälleen ihan kiitettävästi. Tanja rauhoitteli Karia ja yritti omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että kuumakalle nyt malttaisi tehdä rauhallisen suorituksen, kun sai tilaisuuden tavallaan tarjottimella. Ratsastuksen jälkeen puhutteluvuoron otti mummeli. Samaa sisältöä oli tarjolla. Paljon on nyt ollut naispuhujia äänessä. Puhuttiin sitten kenen kanssa hyvänsä, niin jokainen muisti keskustelun lopuksi muistuttaa, että nyt ei haeta mitään muuta kuin suoritusta.
Ratsastuksen jälkeen käytiin kaupassa hakemassa reitille evästä ja juotavaa ja hevoselle porkkanaa ja omenaa. Mukaan tarttui sitä sun tätä, mulle työhanskaa ja ratsastajalle suklaata. Tämän jälkeen olikin jo kiire jakamaan varustusta kahteen autoon ja keskittymään siihen, mitä oltiin tekemässä. Sen verta saatiin suomalaista sähinää aikaiseksi, että nuoriso lähti pienelle ratsastuslenkille emiraattivahvistusten kera mukavasti kieppuen ja säntäillen. Takaisin tultiin ihan eri yhdistelmillä. Pientä epävarmuutta oli ilmoilla sen suhteen, kuka tohtii lauantaina satulaan ja kuka ei.
Viideltä alkoivat alkutarkastukset. Ilmoitus tuli, että tarkastukset tehdään maittain ja ensimmäisenä on Tanska, toisena Suomi. Tiimisaappaissa Kari sitten lönkytteli juoksutukset, sillä varustelasti oli vielä matkalla. Tarkastus meni ensiluokkaisesti. Hapsu oli niin fiksun oloinen, että oikein sai ylpeillä. Ei mitään ylimääräistä säätämistä. Syke 48, suolistoäänistä tuli 1, mutta missään muussa ei ollut huomautettavaa. Oltiin hyvillä mielin. Katsottiin muut tarkastukset ja kaikki neljä suomalaista ratsukkoa sai luvan startata. Pientä draamaa oli tarkastuksissa, mutta niin oli muutamalla muullakin maalla, joten ihan linjassaan oli toiminta. Avialis ja Pedro pääsivät vielä napsimaan tuoretta ja liikuskelemaan omiin tarhoihinsa kaikessa rauhassa.
Tiina ja Miva tulivat kuuden hujakoilla tontille. Ihanaa oli saada vähän omaa tavaraa käyttöön ja luonnollisesti fiilis oli hyvä, kun oma tiimi oli kasassa. Jarko tohti sanoa ääneen sen, mitä varmasti olimme kaikki ajatelleet: kyllä olisi aika tullut pitkäksi, jos ei tätä odottamatonta käännettä olisi tullut. Itse haluan uskoa, että kyllähän me olisimme jotain hyödyllistä keksineet. Joko olisi vaklailtu muita maita ja heidän toimintaansa, tai värvätty itsemme vaikka Olaugin huoltoon, tai Haraldille hommiin.
Iloisesti rupatellen mentiin syömään. Hapsu pääsi talliin ja Kari sumutteli sen vielä ötökkämyrkyllä. Sivuhuomautuksena, että viime kesän SM-kilpailuissa kyseinen toimitus ei onnistunun ollenkaan, eikä myöskään vedellä viilentäminen lenkin jälkeen. Safkan jälkeen Kari lähti reittiselostukseen joka noudatteli edellisten vuosien kaavaa. Erityistä oli muistaa huomioida viimeaikaisten sateiden tuoma kosteus ja liukkaus. Joita helpotuksia oli tiedossa vaativiin reitteihin. Sääennuste lupasi sadetta puolen päivän jälkeen.
Karin kuunnellessa briiffausta pidettiin me muut neljä tiimipalaveria. Sovittiin huoltopaikoista ja mietittiin viestintää yms. Pistettiin autojen varustus valmiiksi ja vielä pisteenä iin päällä olivat Mivan tuomat liput, jotka teipillä kiinnitettiin autoihin. Rangerit olivat valmiina vaativaan tehtävään. Vielä tsempattiin toisiamme ja kymmenen jälkeen alettiin hakeutua vaakatasoon. Fiilis oli hyvä ja levollinen. Kari nukahti jo ennen yhtätoista, Jarkon kanssa höröteltiin vielä tunti. Miellyttävä jännitys oli taas vallannut kropan.
Lauantai
Herätys oli 5:30. Aamurutiinit. Eine oli käynyt ruokkimassa hevoset. Jarko heräili vähän hitammin. Satoi! Hevonen satuloitiin karsinassa. Peppuloimen tarpeellisuutta arvottiin ja päädyttiin siihen, että laitetaan. Tanja oli antanut ohjeita FnE:n satuloinnista. Satula ei ollut todellakaan mieleen. Luonnollisesti harmitti myös se, että hevonen sai heti kättelyssä 10 kiloa lisää kannettavaa, puhumattakaan Jarkosta, joka sai joka kerta kantaa satulan mäkeä ylös 50 metriä!
Katsottiin Tanjan startti ja alettiin laitella omaa settiä nippuun. Saatiin ratsastaja selkään 6:45. Ennakkoon oli sovittu, että Annan ratsastaja eksoottisesta UAE:sta kulkee koko ajan tappituntumassa. Lisäksi Maria H-E oli kysynyt, voitaisiinko ottaa peesiin hänen suojattinsa, nuori ratsastaja. Vähän kyllä mietin asiaa myöhemmin, sillä neidillä oli tukkaa enemmän, kuin pienessä kylässä ja muutkin yksityiskohdat olivat pahasti paikallaan. Tavoite oli pitäytyä varsin tiukasti 13-14km/h keskinopeudessa. Uusi sykevyö ei ollut isännän mieleen ja se lensi jorpakkoon jo satuloinnin alkuvaiheessa. Näin ollen mitään syketietoja ei ollut saatavissa. Tosin olemme jo Avialiksen suhteen vähän oppineet kuulemaan hengityksestä, mikä on syke. Helpottaa asiaa. Niin kuin sekin, että nyt alkaa yhteisiä kilometrejä olla niin paljon, että yhteistyö on parhaimmillaan jouhevaa.
Kari verkkaili kaikessa rauhassa. Hevonenkin oli rauhallinen. Näyttivät tyytyväisiltä kumpainenkin. Kun lähtölupa tuli, niin maltillisesti lähtivät ja Kari joutui heti alkuunsa ottamaan vauhdit pois, jotta Reem ennätti kyytiin mukaan. Aivan valloittava nuori nainen, joka jaksoi ihastella luontoa ja maailmaa, johon oli päässyt tutustumaan.
Tavoistamme hivenen poiketen olimme käyneet katselemassa reittejä. Todettiin kisan jälkeen, että olisi hyvä käytäntö. Yleensä siihen ei ole oikein ollut aikaa ja olemme tottuneet luottamaan siihen, että huoltoauto kyllä löytää paikoilleen ja ratsastaja seuraa reittimerkkejä. Nyt kuitenkin yksi jännitettävä asia oli vähemmän, kun tsekattiin reitit pääpiirteittäin kauppareissulla. Jarko on mulle ihan paras huoltokumppani ja luotan täysin hänen kartanlukuunsa. Kun saisi nyt vaan korttiasian taas kuntoon, niin voisin luottaa myös hänen ajotaitoonsa. Helpottaisi muutenkin paljon, kun olisi kolmas kuski. Tiina on myös niin oiva kartturi, että kakkosauton eteneminen on aina takuuvarmaa hänen kipparoidessaan. Huoltopisteet oli jaettu ja huollon varusteet, joten eipähän muuta, kuin sateen piestessä reitille. Me otettiin Jarkon kanssa eka mesta, joka oli noin 5 km:n päässä startista. Kärki (Anne ja Joosep) pitivät n. 20km/h vauhtia yllä. Vähän myöhemmin tulivat Kari ja Reem. Anna todella tiukasti Avialiksen takamuksessa. Vähän oli kuulemma ollut vaikeuksia ja totesin siinä vielä, että edelleen voisi ohjasta vähän antaa löysiä. Kulkivat n. 15km/h ja ohjeistus luonnollisesti kuului, että vähän saisivat vauhtia laskea.
O
doteltiin vielä Nean ja Taran ohilento. Teinit pistelivät sellaista vauhtia, jotta oksat pois. Vähempikin olisi riittänyt, mutta nuorella iällä sitä ollaan niin yltiöpäisiä. Jakkekin navigoi samaan paikkaan ja manaili, kun he eivät olleet saaneet kunnollista huoltokarttaa. Me pidettiin Jarkon kanssa omastamme tiukasti kiinni ja lähdettiin kohti seuraavaa huoltopistettä. Tiina pisti viestiä, että tekivät parin minuutin huollon, kaikkea tarjottiin, mikään ei suuremmin kiinnostanut. Nopeus oli 14km/h tuntumassa. Meidän paikkaan tulivat aika hitaasti. Sateen määrä vaihteli. Aloin vähän hermostua, kun aika kului ja ratsukosta ei tullut havaintoa. Matkan varrella oli tapahtunut pari haaveria, joita Kari oli jäänyt selvittelemään. On otettu sellainen tyyli, että yritetään aina antaa hyvä käsitys omasta tiimistä ja luonnollisesti oman maan ratsastajista. Se kun on vähän niin, että sitä saa, mitä tilaa. Joskus on itsekin apua vailla, joten kannattaa aina tarjota apua ja huomioida muut, jos siihen vaan aihetta on. Elektroniikka ei toiminut ja muisteltiinkin, että samoja ongelmia on ollut aiemminkin. Puhelimienkin kanssa on ollut ongelmia. Nyt oli vauhti kuitenkin laskenut jo vähän liikaakin ja keskinopeus oli vähän 12 päälle, kun matkaa oli taitettu 25km. Kari kertoili vähän reitin tapahtumista, mutta sovittiin, että nollataan nyt vaan ja keskitytään omaan tekemiseen. Kikasin kanssa olivat kuitenkin jutelleet pitkät pätkät.
Lähdimme Jarkon kanssa vähitellen kilpailukeskukseen. Miva ja Tiina ottivat vielä yhden huollon 35km:n kohdalla. Ajateltiin, että ehditään ehkä hörpätä kupposet kuumaa ja sovittiin, että Tiina laittaa tekstarin, kun ratsukko on huollossa käynyt. Mitään ei kuulunut ja alettiin ihan verkkaisesti latailla autoa uudelle kierrokselle yms. Sitten ajoikin jo kakkosauto pihaan ja Tiina huuteli ikkunasta, että eikö viesti ole tullut perille, Kari on hetkenä minä hyvänsä tauolla. Juostiin maalilinjan tuntumaan. Nea ja Tara pyyhkäisivät juuri silloin tauolle. Azartas oli heti valmis ja pääsivät tarkastukseen. Zodinalla lenkki oli ottanut aika paljon kovemmalle ja saivat viilennellä lähes koko 20min. Kari tuli holhokkinsa kanssa samaan saumaan ja mulla oli jollain tavalla huono fiilis siitä, että toimettomat eivät alkaneet kantaa vettä, kun samaan linjastoon oli uusia ratsukoita tulossa. Kari kuitenkin huuteli jo maaliviivalta, että syke on. Kuuli sen hengityksestä. Jarko nappasi satulan, heitettiin loimet päälle ja mitattiin syke. Se oli. Käveltiin tarkastukseen. Syke 60 ennen ja jälkeen juoksutuksen, kaikki aata. Näin se pitäisi aina hoitaa. Palautumisaika 1 min. Ei tarvittu vettä yhtään, mutta narisin Ninalle, että kaikkien tiimien pitää vettä kantaa, sillä meidän ollessa tarkastuksessa Tiina, Miva ja Jarko kantoivat jo saavit täyteen.
Taukoa oli 40 minuuttia. Avialis söi ja joi. Se oli hyväntuulinen. Kaikki hoitotoimenpiteet kelpasivat. Rasvasin vuohiset ja tsekattiin hevonen läpeensä. Kari valitti, että satula tuottaa tuskaa. Hevosen selkä oli kuitenkin hyvässä kunnossa, joten kärsimys oli yksipuolista. Kari kävi vaihtamassa kuivat sukat ja pisti vähän jotain suuhunsa. Siinä ei pitkää aikaa turistu, kun laiteltiin taas hevonen valmiiksi. Jarko oli fiksuna juoksuttanut satulahuovan ja peppuloimen kuivariin ja vähän kuivempina saatiin laittaa ne takaisin selkään, kuin millaisina ne oli otettu. Anna ja Reem eivät päässeet kilpailua jatkamaan, joten Kari ja Avialis starttasivat uudelle lenkille kahdestaan.
Toisen lenkin pituus oli 23km. Eli ei juuri mitään. Sade jatkoi entiseen malliin. Taas olimme jakaneet huoltopisteet. Miva ja Tiina jäivät lähemmäs ja me Jarkon kanssa ajelimme kauemmas paikkaan, josta lenkki kääntyi takaisin päin. Pysähdyttiin ensimmäiseen huoltoon parantamaan maailmaa ja samalla mestaruusluokan keskikasti pyyhkäisi ohi. Tanja meni siinä ja huikkasi meille iloisesti. Jotenkin hieno fiilis. Upeita hevosia ja vaihdikasta menoa ja meikäläinen siellä pistämään hantiin norskeille ja sveduille. Nähtiin, että Karia ennen lähteneitä alkoi tulla kyseiseen paikkaan, joten me nostettiin Jarkon kanssa kytkintä. Ei oikein ehditty edes kääntärille, kun Tiina ilmoitti, että tulossa ovat. Vauhti taas vähän kiihtynyt ja saavuttivat ensimmäisen huollon (7km) alle puolessa tunnissa ja Tiina ilmoitti keskinopeudeksi 17,5km/h. Huollossa rinsettivät Avialiksen, sekä nuoren norskin hevosen. Olaug oli varmaankin antanut vinkin, että Karin kanssa kannattaa ratsastaa, sillä tyttö pysyi tiiviisti foljyssä ja jäi aina odottelemaan huoltoihin, jos ei häntä huollettu samassa paikassa. Siinä ratsastaessa tytteli kertoikin paljon ihan mielenkiintoisia juttu siitä, miten heidän tallinsa (tiiminsä) asioita tekee.
Ajattelin, että ehtisin ehkä puskaan. Ehdinkin, juuri ja juuri, mutta Jarko sai jo huutaa varoitushuudon. Pidettiin aika hidas huolto. Hevonen ei puuskuttanut yhtään, eikä ollut lämminkään. Se uitteli turpaansa erilaisissa vesissä. Tarjoiltiin porkkanaa norskille myös ja kerrottiin, että vauhti on n. 15 km/h. Ei siis ainakaan tarvetta kiristää. Pistettiin ratsukko matkaan ja odoteltiin sen aikaa, että saatiin Tarastakin näköhavainto. Vaikka asia ei mulle kuulunut yhtään, niin yritin vakuuttaa nuorta ratsastajaa, että nyt vauhti on sopivaa ja on ratsastanut todella järkevästi. Olli ja Eine toki osasivat asiansa ja pitivät ratsastajan ratsastushuumoria yllä. Näytti oikein hyvältä kaikkien suomalaisten osalta.
Viimeinen huolto oli 20km:n kohdalla. Siellä Avialis taisi ensimmäisen kerran ottaa huikkaa Tiinan ja Mivan baarista. Meiltä oli hörppinyt jo moneen kertaan. Pieni purtava maistui myös ja rinseä meni pari pönikkää. Keskinopeus oli 14km/h tuntumassa, joten ihan käsikirjoituksen mukaan homma eteni. Kaikki oli erinomaisen hyvin siihen asti, kunnes Kari tuli tauolle ja alkoi jostain kumman syystä kiukutella. Tiuski ja äyski ja hermoili. Tämä aiheutti sen, että Hapsukin alkoi hermoilla ja viskoessaan päätään lähes tyrmäsi mut. Sai aikaiseksi haljenneen huulen ja turvonneen poskipään. Häädettiin ylimääräiset kauemmas ja haetutettiin Niina paikalle. Tilanne rauhoittui heti. Kari puhalteli hevosen sieraimiin, Nina mittaisi sykettä ja minä valelin muutaman kauhallisen vettä kaulalle. Syke oli hyvä ja siirryttiin vet gatelle. Sovittiin, että Nina menee varmuuden vuoksi tarkastukseen. Syke oli 60 ennen ja jälkeen juoksutuksen. Kaikki oli hyvin, juoksutus sujui tyylikkäästi ja sitten oltiinkin jo valmistautumassa viimeiseen lenkkiin. Kari vähän söi sipsiä. Me muut sinkoilimme märkien ja kuivien varusteiden parissa. Jarko kanteli vettä ylätelttaan. Ritva tsemppasi meitä ja sitten olikin jo aika lyödä ratsastaja selkään. Fiilikset olivat hyvät. Satoi edelleen ja tiimisaappaat nousivat arvoon arvaamattomaan.
Kun viimeinen lenkki (17 km) oli alkamassa, fiilikset olivat varsin levolliset. Hevonen oli hyvävoimainen ja mitään huolen aihetta ei ollut, että kaikessa rauhassa saatiin pistää ratsukko liikkeelle. Miva ja Tiina ottivat taas ekan ja vikan huollon. Lenkki oli alusta ja lopusta edeltäjänsä kopio, joten reittikin oli jo tuttu niin huoltajille kuin ratsukolle. Sade jatkui tuttuun tapaan ja Kari ei viitsinyt edes vaatteita vaihtaa kuiviksi, koska siitä ei olisi ollut mitään mainittavaa hyötyä. Kolmas sija olisi ollut otettavissa, mutta päätettiin nyt vaan keskittyä suoritukseen.
Lähdimme Jarkon kanssa ajelemaan ja bongattiinkin Avialiksen kankku yhdessä ylityksessä. Silloin tiedettiinkin jo heti, että ovat aloittaneet lenkin aikaisempaa reippaammin. Kerrottiin uutiset ensimmäiselle huoltopisteelle ja lupasivat rauhoitella tilannetta. Ratsukko tupsahtikin ensimmäiseen huoltoon alta puolen tunnin ja huoltajat totesivat, että nopeus oli 19km/h. Yrittivät toppuutella, mutta Karilla oli tiedossa, että hänen nuori norjalainen ratsastuskaverinsa oli saanut tallimääräyksen vetää pitkän matkan yhtä hevosta siihen asti, kunnes sinisen ja punaisen lenkit reitit erkanevat. Oli siis tarkoitus tämän jälkeen hidastaa ja vaikka kävellä maaliin. Soittelimme Tiinan kanssa, emmekä oikein olleet hyvillämme tästä uudesta käänteestä.
Ennen mun ja Jarkon huoltopistettä ehti mestaruusluokan ratsukoita muitakin mennä nippuun ja Hapsu siellä pisteli joukon jatkona. Hetkellisesti Kari kai unohti, että ei kisaile mestaruusmitaleista, vaan ainoastaan CEI 1*-suorituksesta, joka tähän saumaan olisi meille voitto ja mestaruus ja ihan mitä vaan. Kun tulivat meidän huoltoon, niin nopeus oli 20km/h. Ensimmäisen kerran koko kilpailun aikana hevonen puhalsi, tähän asti olivat menneet pintakaasulla. Pidin painokkaan puheen. Aiemminhan olen saanut palautetta, että en ole sanonut riittävän painokkaasti. Nyt yritin. Myös Vilde sai tiedon, että ovat menneet aika reippaasti ja kuten sovittu oli alkoivat himmata tahtia.
Me pakkailtiin Jarkon kanssa kamat nippuun, juoma maistui nyt hyvin, pellavavesi. Tiinan ja Mivan pisteessä Hapsu lähinnä kokeili lesevettä, mutta ei heillä oikein juonut. Onneksi kuitenkin meillä ja joikin ihan ensimmäisestä lenkistä lähtien. Ennen kuin ehdittiin lähteä liikeelle, niin Tonje suojattinsa kanssa saapui paikalle ja jäätävällä pokalla ratsastaja hyppäsi alas selästä ja kyykkäsi pissalle metrin päähän hevosestaan. Sitten takaisin selkään ja menoksi. Ei siinä paljoa sievistellä, kun kilpailutilanne on päällä. Meitä kai vähän hymyilytti ja niin hymyilytti Tonjeakin.
Kun pääsimme Jarkon kanssa kilpailukeskukseen, niin Tiinalta tuli ilmoitus: ratsukko on huollettu viimeisen kerran ja keskinopeus oli tarkalleen 14km/h! Hiphurraa. Olimme kovasti mielissämme kaikki. Kari oli vaatimalla vaatinut, että Heidille pitää soittaa ja ilmoittaa asia. Hyvä näin, ei tarvinnut enää yhtään hermoilla. Mentiin loimien ja muiden varusteiden kanssa maaliviivalle. Hevonen oli hyvä jo heti tullessa. Jarko lähti ronttaamaan satulaa viimeistä kertaa ylös teltalle. Nina mittasi sykkeen, se oli 60-62. Ei uskallettu mennä. Odotettiin, että syke oli 58, sitten Kari suostui lähtemään sykkeeseen. Päätettiin, että Nina menee mukaan ja mä jään portille. Vähän jännittävää. Syke mitattiin nopeasti, kaikki hyvin. Juoksutus, kaikki hyvin, kerta riitti. Muut tarkastukset, KAIKKI HYVIN!!! Eläinlääkärin kättely (se kyllä aina sykäyttää) ja suomalaisen kannustusjoukon isot aplodit ja hurraahuudot. Oltiin aika rauhallisia, sillä tieto ei tullut yllätyksenä, kaikki oli ollut hyvin koko kilpailun ajan. Toki hetki oli tunteellinen. Kun tulivat portista ulos, Kari totesi, että nyt melkein häntäkin jo itkettää. Muutama kyynel ja valtavat halaukset. Mä nappasin hevosen ja Kari pääsi tutkailemaan murjoutunutta alapäätään. Kävi samalla suihkussa ja vaihtoi kuivat vaatteet päälleen. Punnituksessa painoa oli 1kg enemmän, kuin lähtiessä, sillä vaatteet ja kypärä olivat imeneet itseensä vähintäänkin kilon vettä. Mä vietin Avialiksen kanssa herkän hetken ja oli kyllä ihan uskomattoman kevyt olo ja hyvä fiilis, kun taluttelin hevosta jännittävän päivän päätteeksi. Puolitoista tuntia taluteltiin hevosta vielä ja annettiin sen nappailla tuoretta. Se joikin hyvin ja oli kuin ei olisi missään kilpailuissa ollutkaan. Hevonen on kunnossa ja nyt mekin osasimme tehdä asiat oikein!
Vielä kun saatiin kaikille muillekin suomalaisille hyväksytyt suoritukset, niin kyllä me iltajuhlassa olimme iloisella mielellä kaikki. Ruoka oli hyvää, musiikki viihdyttävää ja illan kohokohta oli se, että pääuutislähetyksen päätteeksi sikäläisessä urheiluruudussa näytettiin pitkät pätkät matkaratsastusta ja uutisoitiin tietenkin tapahtumasta ja voittajista. Porukka hurrasi ja vislasi ja taputti käsiään. Hieno kokemus. Kontakteja taas solmittiin ja vanhoja vahvistettiin. Haanjan henki oli taas aistittavissa. Mivakin hämmästeli, että mistä se välitön ja hyvä fiilis oikein tulee, kun Suomessa ei koskaan ole vastaavaa.
Sunnuntai
Aamulla heräiltiin kuudelta ja Kari lähti taluttelemaan hevosta. Se liikkui hyvin ja oli muutenkin pirteä. Etsittiin kuumeisesti valkoista satulahuopaa ja arvottiin vaatteita palkintojenjakoon. Tiimi näyttikin oikein hyvältä, kun käytiin juuri ennen seremonioita pesemässä saappaatkin. Sateen vuoksi järjestäjiltä tuli ilmoitus, että palkinnot jaetaan ilman satulointia. Suomen hevosille laitettiin liiton fleecet ja näyttivätkin oikein tyylikkäiltä. Hain ruusukkeet kummallekin hevoselle ja kiinniteltiin ne paikoilleen jo ennen varsinaista tilaisuutta. Hyvältä näytti. Kyllä se vaan on hieno hetki, kun oman maan ratsukot ovat palkintojenjaossa! Kun Kari oli oman hetkensä saanut areenalla, niin kävin hakemassa keramiikka-palkinnon parempaan talteen. Tiesin heti, mihin se sijoitetaan kotona. Aamulla olin jo Ninalta kysynyt, että voisimmeko poikkeuksellisesti saada ruusukkeen itsellemme. Tietenkin Nina sen lupasi. Hän totesikin, että arvelee ruusukkeen olevan meille aika arvokkaan. Silloin mulla kolhusta turvonnut alahuuli alkoi väpättää. Ruusukkeen arvoa ei osaa kovin moni arvata. En ollut ihan valmistautunut aiheesta keskustelemaan. Vielä Tanja taisi todeta, että ovat niin onnellisia siitä, että itse saatiin se suoritus. Jos sen olisi joku emiraatti nyt ratsastanut, niin olisi voinut kamelin selkäranka rusahtaa poikki pahemman kerran. Näiden kaikkien asioiden ansiosta ruusuke, joka nyt hevosen suitsiin pujotettiin on merkitykseltään ehdottomasti meidän uran top 5:ssä.
Seremonioiden jälkeen lastattiin hevoset ja pakattiin viimeiset tavarat. Käytiin heippaamassa ulkomaalaiset ystävät ja hypättiin autoon. Oltiin tunnin verran lähdöstä myöhässä. Minä ajoin Tartoon asti ja sitten vaihdettiin kuskia. Tallinnassa oltiin sopivasti ja kun autokannelta päästiin ryömien ja ängeten hyttiin, niin ihana oli heittää pitkäkseen. Otettiin kaikki pienet unet. Koppi oli Rangerin perässä. Ajettiin Tullinpuomin Shellille, jossa traikku vaihdettiin Jakken autoon. Kiiteltiin matkasta ja painettiin baanalle. Hetken päästä oltiin jo kotona syömässä kisapizzaa ja katsomassa videotaltiointia.
Ei tätä sen enempää kannata analysoida. Asiat tehtiin, niin kuin ne osataan tehdä. Hyvä suunnittelu, hyvä porukka, hyvä toteutus. Malttia ja järkeä mukana enemmän kuin hypetystä ja hosumista. Ei yltiöpäistä yrittämistä, vaan rauhallista tekemistä. Se sopisikin meille niin paljon paremmin ja on se tapa, jolla on ennenkin tuloksia tehty. Kun tämä nyt vaan muistettaisiin, niin jatkossakin voisi odottaa muuta kuin hylkäyksiä.