Ja taas mennään
Sateisen keskiviikon ilta koitti ja me pakattiin Avialis ja Azartas traikkuun. Mia oli apukätenä ja alle kymmenessä minuutissa oli hevoset autossa ja luukut kiinni. Huikattiin heipat ja nostettiin kytkintä.
Ilmoitin Einelle ja Ninalle, että matkalla ollaan. 40 min myöhemmin olimme satamassa. Mietin mielessäni, mitä mahtoi jäädä tahattomasti kotiin. En saanut mitään mieleeni. Satamassa tervehdittiin matkakumppaneita. Henki oli hyvä. Chekissä oli pientä säätöä, kun virkaintoinen virkailija halusi mitata traikun korkeuden. Ja niinhän siinä kävi, että 2 senttiä oli liikaa korkeutta. Kari kaivoi lompakkoa esiin. Vähän marmatettiin ja yllättäen virkailija totesi, että antaa olla ja löi liput kouraan. Nina ja Nea tulivat perässä ja saivat hetken vääntää mun mitättömän etusetelin kanssa. Virkailija varmaan sai paiskia työtä palkkansa eteen.
Laivamatka meni perinteisesti. Kari torkkui hytissä, minä hurvittelin tyhjän laivan autioissa myymälöissä. Jotain tarttui mukaan ja vajaan tunnin vielä huilailin hytissä. Sitten mentiin. Hevoset olivat traikussa levollisina ja heinät oli syöty. Hyvää matkustusrutiinia niillä jo alkaa olla. Niin kuin meilläkin. Rennosti ja rutiinilla hoitui hommat.
Lähdettiin ajelemaan kohti Pärnua. Oli sovittu, että treffataan rajalla. Sinne ennättikin ensimmäisenä Olli. Me oltiin hyvinä kakkosina. Ehdittiin juottaa ja syöttää hevoset sekä käydä veskissä ja kahvilla. Hevoset saivat huilailla 40min ja sitten jatkettiin matkaa, kun muukin ryhmä oli kasassa. Kello oli lähempänä kolmea ja vähitellen alkoi päivä sarastaa. Ajettiin loppumatka letkana. Muutaman kerran jouduin oikein keskittymään kartanlukuun. Oikeat reitit löytyivät ja matka eteni. Hevoset alkoivat vähän Riikan jälkeen ilmoitella, että mitta alkaa olla täynnä. Pysähdyttiin ja täytettiin heinäverkko, niin kaverukset jaksoivat vielä tunnin matkustaa.
Kohteessa
Kivalta tuntui, kun taas kaarrettiin tuttuun pihapiiriin. Remonttia oli kirkon etupihalla ja leirintäalueen tuntumassa. Vähän myllerretyltä näytti miljöö tällä kertaa.
Katsottiin sopiva paikka purkaa hevoset ja kuin tilauksesta alkoi tihuuttaa vettä. Hevoset tulivat hallitusti ulos. Käyttäytyivät fiksusti ja ottivat tilanteen haltuun. Mukamas konkareita, vaikka aika uutta homma niille kuitenkin on. Kaikkia sinivalkoisia hevosia taluteltiin hyvä tovi. Olimme ensimmäiset saapujat ja vähän aikaa saimme odottaa karsinapaikkoja. Se ei haitannut, sillä hevosten oli nyt hyvä oikoa raajojaan. Ne napsivat tyytyväisinä sateen kostuttamaa tuoretta ruohoa. Kävimme tervehtimässä Linaa, joka vaikutti vähän stressaantuneelta.
Hevosia juoksutettiin ja syynättiin niiden liikettä. Zodina ja Alea olivat pitkästä kuljetuksessa vähän jäykistyneet, mutta ilmoilla ei ollut mitään sellaista, jota ei reipas taluttelu korjaisi. Laitettiin hevoset talliin ja pidettiin pieni palaveri ja sovittiin aikatauluista. Meille oli ihan sama, mitä tehtäisiin. Emme olleet erityisemmin väsyksissä, eikä muutenkaan pinnalla ollut suuria tunteita. Touhuttiin vielä jotain ja sitten suunattiin hotellille.
Hotelli oli sitä, mitä lupasivatkin. Kirjauduttiin sisään ja kannettiin kamat. Suihku oli paikallaan ja muhkea vuode kaappasi hellään syleilyynsä pariksi tunniksi. Vaatteet päälle ja tallille. Ilma oli trooppinen. Aiemmin oli satanut ja nyt lämpö höyrysti kosteuden. Lina oli kertonut, että sade oli odotettu ja tervetullut. Kaksi edeltävää viikkoa oli ollut pölyistä ja kuolettavan kuivaa sekä kuumaa.
Taluteltiin hevosia tunnin verran. Kierrettiin mestat ja hahmotettiin parhaat taukopaikat, jotka käytiin varaamassa vähän myöhemmin. Meillä oli hyvä fiilis. Touhuttiin tallilla. Laitettiin hevosille sapuskat, vedet ja heinät. Kari venytteli hevoset. Kahdeksaksi kiirehdittiin hotellille. Piti mennä höyrysaunaan ja porealtaaseen, mutta sepä siirtyi perjantaille. Sen sijaan siirrymme herkulliselle dinnerille.
Puoli kymmeneltä käytiin vielä täyttämässä hevosten juoma-astiat. Sanottiin Linalle Hyvät yöt. Samalla reissulla törmäsimme satunnaisiin suomalaismatkustajiin, jotka etsivät cämppäriä. Opastettiin perille ja vaihdettiin muutama sananen. Hassua, että tähän maailman kolkkaan joku sattuu lomailemaan.
Palailtiin hotlalle. Tuumailtiin vähän tulevaa ja laitettiin äänikirja pyörimään.
Aaton ahkerointia
Aamupala nykäistiin naamariin kahdeksalta. Yhdeksältä lähdettiin tallille. Oli taas puuhaa pienempää ja isompaa. Kymmeneltä laitettiin hevoset ratsastuskuntoon ja ratsastajat selkään. Tunnin verran olivat tutustumassa alkureittiin. Sitten otettiin jokunen joukkuekuva. Kari oli vähän synkeänä, sillä lenkki ei ollut ihan hallittu ja rauhallinen. Mietittiin vähän seuraavan päivän taktiikkaa. Vaihtoehtoja olisi a tai b. Molemmissa avainsanana tasavauhti.
Kun ratsastajat olivat reitillä, niin huolto piti omaa palaveriaan. Ei mitään mullistavaa. Selviteltiin Ninan kanssa kamoja ja pohdittiin, että Kari saa mennä ekan lenkin mandariinilla. Tokan FnE:llä, joka on todellinen miehen lamauttaja. Loput lenkit katsotaan myöhemmin.
Kun kamat oli setvitty, niin täyttelin vielä hevosten juoma-astiat. Taikan kanssa oli kannettu huoltoalueelle astioita ja metsästetty jättimäisiä kotiloita ja minimaalisia sammakoita. Kaikki hevoset vaikuttivat nyt hyviltä, joten fiilis leirissä oli hyvä. Tsekattiin vielä huoltopaikan tilanne ja lähdettiin katsomaan nähtävyyksiä, Hill of crosses oli ihan vaikuttava paikka ja oikeastaan emme olisi sinne koskaan vaivautuneet, elleivät edellisenä iltana tapaamamme suomalaiset olisi sitä erityisesti suositelleet.
Kaupunkikierroksen jälkeen Kari kiirehti rekisteröitymään. Homma hoitui tavanomaiseen tapaan, jonot olivat pitkät ja organisoinnissa olisi ollut paranneltavaa. Asiat saatiin kuitenkin järjestykseen ja kilpailunumeroksi saatiin 3.
Puoli viideltä mentiin valmistelemaan hevosta alkutarkastukseen. Kun kaiken piti olla valmista ja Kari talutti Avialiksen ulos, jätti sydämeni yhden lyönnin väliin. HEVONEN OLI EP. Huikkasin Karin takaisin, aloitettiin massiivinen verkkaaminen. Ensin tarkat tutkimukset. Ei löytynyt mitään näkyvää syytä. Sitten raivokasta talutus-juoksutus-venytyssessiota. Samaan seuraan liittyi myös Kairit, joka oli jo tarkastuksessa käynyt, mutta käännytettiin takaisin. Heidän ongelmansa oli takapäässä ja meidän etupäässä. Teimme aika kovasti töitä henkisesti ja fyysisesti. Sonjakin saatiin apuun. Pidin silmällä tarkastusjonoa ja ilmoittauduttiin toiseksiviimeisinä. Nea meni kaveriksi ja minä menin kiristelemään leukaperiäni juoksutuslinjan päähän. Jännitys oli aivan sietämätön! Ja vaikka kuinka tuijotin, niin en keksinyt juoksutuksessa mitään huomautettavaa. Karilla oli merkki päällä, kaikki oli siis hyvin. Oli aika huojentavaa. Olimme kuitenkin jo puhuneet, että jos lähtölupa heltiää, niin leikki voi loppua aika lyhyeen. Nina käski nollata tilanteen ja alkaa keskittyä täysillä seuraavaan päivään.
Hevonen laitettiin yöpuulle. Tehtiin kaikki taiat, mitä osataan. Käytiin välillä saunomassa ja uimassa. Kannettiin illan jo hämärtyessä 200 litraa vettä odottamaan kisapäivää. Tehtiin kuitenkin sellainen taktinen virhe, että ei viety tuloportille ollenkaan huuhteluvettä ja varustelua. Leirin tuunaamisen jälkeen mentiin cämppärille grillaamaan. Vielä pimeässä ja sateessa suuntasimme katsomaa waterpointit, jotta en tällä kertaa missaisi niistä yhtäkään. Viime vuoden vaikeuksia emme halunneet uusia. Kello oli kaksitoista, kun saavuimme hotellille. Ihana emäntämme oli tarjoutunut aikaistamaan meidän aamiaistamme. Ei ollut kuulemma ongelma, että söisimme jo ennen viittä. Mietin vielä sängyssä muutamaa juttua ja taisin sammahtaa puoli kahden aikaan.
Phase 1 – 30 km
Kari lähti yksinään lähtöviivan tuntumaan, niin kuin nykyään aika usein tehdään, jos ratsastaja ja hevonen ovat levollisia. Jos kierroksia on liikaa, niin sitten lähden kävelemään rinnalle. Nyt oli kuitenkin tilanne niin selvä, että 13-14 km/h mennään ja muut saavat tehdä, mitä huvittaa. Jos vetoapua tulee, niin olisi hyvä, jos ei, niin sitten mennään yksinään. Käänsin auton ja jäin odottamaan kilsan päähän startista. Karilla yllätti kuitenkin vessähätä, joten onneksi Eine oli paikalla ja sai vähän avustaa, kun ratsastaja numero 3 juoksi granaryn taakse lorottelemaan. Kipitti takaisin, hyppäsi selkään ja saivat lähtöluvan. Porukalla lähtivät liikkeelle. Otin muutaman kuvan, toivotin hyvää matkaa ja hyppäsin autoon. Tiesin jo ennakkoon, että kiire tulee ensimmäiselle paikalle ja millekään WP:lle ei ollut varaa ajaa harhaan tai tulee ongelmia.
Ensimmäinen huolto oli 5.5km:n kohdalla. Ehdin juuri avata takalevyn, kun kavioiden kopse alkoi kuulua. Olivat käyttäneet aikaa 20 minuuttia, eli alkuvauhdiksi oli muodostunut 16,5km/h. Vähän liian railakasta, mutta toisaalta ei ollut järkevää heti jättäytyä joukosta. Työnsin pari porkkanaa suuhun ja viilennettiin sateesta huolimatta. Sitten matka jatkui. Olin lyömässä kamoja nippuun, niin virolaiset tulivat. Ilmoitin, että menivät jo ja voivat vauhdikkaasti siirtyä seuraavaan huoltoon. Nyt meitä olikin todella tarkasti muistutettu, että vain WP:t ovat huoltoa varten ja me huoltajat olimme siitä enemmän kuin tietoisia. Me ja virolaiset luonnollisesti muistimme edellisen vuoden varoitukset. Ollin huolto oli jo kaukana, kun sain omat kamani nippuun ja huuhtelupullot haettua. Kävi selväksi, että mun pitää ehdottomasti löytää pisteet ja toimia todella nopeasti ja silti olen koko ajan muita jäljessä. Tosin ainut ongelma tulisi olemaan jokaisen lenkin ensimmäinen huolto, joka oli aina 5-6 km:n päässä lähdöstä.
Toinen WP oli n 14 km:n kohdalla. Sinne ratsukko saapui 54:ssä minuutissa (15.5 km/h). Olli ja Egle olivat parin minuutin etumatkalla. Kari ja Heigo tulivat tasaisempaa vauhtia perässä. Olin sitä mieltä, että vähän voisi jopa höllätä, mutta hevonen kulki halukkaasti ja Heigon kanssa oli todella hyvä ratsastaa tasaista vauhtia. Pumppaava ratsastuskaveri on pahin mahdollinen ja siinä saa myös oman hevosensa hermostumaan, kun toinen aina välillä pyrähtää horisonttiin ja sitten taas tulee selkä edellä vastaan. Juttelivat Heigon kanssa niitä näitä ja Kari kertoili viime vuoden kaatumisestaan. Kahdenkympin kohdalla Heigo alkoi valitella, että oli juonut liikaa. Kari ei heti ymmärtänyt hienovaraista vihjettä, mutta jossain vaiheessa leikkasi ja tajusi sanoa, että jos Heigon tarvitsee keventää, niin hän kyllä odottaa. Niin sitten pitivät pienen tauon.
25.5km kohdalla pidettiin viimeinen tauko. Siihen mennessä olivat käyttäneet aikaa 1:50 (13.9km/h). Olivat hyvissä tarkkailuasemissa kärkiratsukoiden suhteen, sillä pitkillä suorilla oli aina näköyhteys. Muistutin, että mä en ehdi kilpailukeskukseen kamalan nopeasti, joten vähän voisivat hiljentää viimeisille kilsoille ja mentäisiin suoraan tarkkiin. Toisin kuitenkin kävi. Puolitoista kilometriä ennen maalia ratsasti Heigo ensimmäisenä. Hän teki äkkiä todella tiukan väistöliikkeen ja huusi maata osoittaen: “Reikä!”. Kari väisti välittömästi oikealle. Samalla hetkellä tie petti kokonaan. Hapsun jalka humpsahti tiestä läpi ja se kaatui vasemmalle kyljelleen ja Kari kellahti maahan. Rytäkässä irtosi myös ohjat ja hätääntynyt hevonen ehti ottaa muutama raviaskeleen kohti Hegon hevosta. Kari singahti pystyyn ja juoksi hevosen kiinni. Kari tarkasti hevosen ja itsensä. Avialiksella ei ollut näkyviä vammoja, muuta kuin turvan päässä pari haavaa. Karin peukalo vääntyi, mutta oli tukevasti kiinni kädessä, joten ei muuta kuin satulaan. Kari ratsasti vielä puolisen kilometriä ja jalkautui ja juoksutti viimeisen kilometrin.
Kun tulivat tauolle, niin hevonen oli aika kierroksilla. En tajunnut heti, mistä se oli niin kuumunut, mutta kaatumisestahan sen täytyi johtua. Hevonen oli täynnä adrenaliinia. Syke pomppi 40 ja 90 välillä. Kari ei suostunut lähtemään omalle taukopaikalle, koska sinne oli hänen mielestään liikaa matkaa. Pyörittiin sitten keskeisellä paikalla kaikkien iloksi. Vielä hauskemmaksi homma meni, kun mentiin tarkkiin. Nina katseli toivottomana vieressä tuomarin roolissa, kun meitä vietiin. Hevonen oli ihan mahdoton. Ehkä kuitenkin aavistuksen kesympi, kuin Babolnassa ekan lenkin jälkeen. En tiedä, toivon niin. Vet pisti meidät pihalle jäähtymään, koska hevonen pyrki nousemaan pystyyn, kun hän sitä lähestyi. Esitin toiveen, että joku toinen vet mittaisi sykkeen (noloa). Saimme myös ohjeet, että pitäisi treenata hevosen kanssa tarkastuksia (really). Muutenkin pyydeltiin kovasti anteeksi. Kari hermoili, että menikö re-checkiin. Tarkistin asia, ei mennyt, oli ainoastaan pieni viilennys. Rauhoiteltiin 5min ja mentiin uudelleen. Ei vaikuttanut paljoakaan paremmalta. Sitten pelastavana enkelinä meille tuli jälleen kerran avuksi treating vet (Vidas Staškevičius). Hän otti hevosen haltuun, henkisesti. Kertoi kisavetille pari pientä kikkaa, samalla siis myös meille. Näinpä saatiin tarkastus tehtyä. Kaikki kohteet oli aata, vatsaäänet one down. Vähän saimme siis jo taputella itseämme selkään. Viestitin huolestuneelle Ninalle, että homma jatkuu.
Säätämisessä oli mennyt kuitenkin niin paljon aikaa, että viiden minuutin päästä kuulimme kuulutuksen: “Number 3, five minutes to start”. Olimme ihan hämmennyksessä, sillä tarkastuksen jälkeen lähtöajaksi ilmoitettiin jotain ihan muuta. Kipitin toimariteltalle ja sain vastauksen, että ensimmäinen in time oli virallinen ja siitä 30 minuuttia oli lähtö, joten meillä oli 4 minsaa aikaa. Huusin Ninalle, että emme ehdi vaihtaa mitään huopia tai satuloita. Juoksin takaisin taukopaikalle. Hevonen ei juurikaa ehtinyt syödä tai juoda, eikä ehtinyt Karikaan. Nopeasti hevonen valmiiksi. Suojat olivat kurassa, ei ehditty pestä, eikä mitään muutakaan. Kari meni lähtöviivalle 3 minuuttia myöhässä. Minä jäin täyttämään vesipulloja ja taas mentiin. Hiki virtasi ja ohimoita alkoi jo jomotella. Mietin, että miksi nämä reissut ei ihan oikeasti voi koskaan mennä tyylillä ja hallitusti?!?
Phase 2 – 30 km
Hivenen myöhässä Kari lähti liikenteeseen, mutta vielä varsin hyvällä kisahuumorilla varustettuna. Mulla oli tuskaisempi olo, koska koin tilanteeni aika stressaavaksi. Ehdin kuin ehdinkin ekalle huoltopaikalle. Pikainen huolto, vähän porkkanaa ja omenaa. Rauhoiteltiin vielä tilannetta. Liettuan sisarukset tulivat huoltoon vähän Karin jälkeen. Alkuvauhti oli taas samaa 16km/h, koska reitin alku oli hyväkulkuista. Lenkki oli ykköslenkin uusinta, joten tiedettiin jo, missä voi mennä reippaammin ja missä on pakosti edettävä varoen. Vettä satoi tasaiseen tahtiin, joten liukkaat kohdat menivät koko ajan enemmän ja enemmän liukkaiksi. Osalla hevosista oli hokit alla, mutta emme ole vieläkään ihan varmoja, olisiko se ollut viisaampi vaihtoehto. Eläinlääkärin kanssa juttelin sunnuntaina ja yhtään ontumaa ei kisoissa ollut, joten pohjien suhteen ei ilmeisesti ollut suurempia ongelmia.
8km:n kohdalla tytöt ja Kari tavoittivat Ollin. Alea seisoi paikallaan. Se ei ollut juonut ja Olli oli kovasti huolissaan. Olli kuitenkin liittyi seuraan välillä ottaen pieniä pyrähdyksiä. Tytöt lähtivät omille teilleen, mutta Kari tavoitti heidät vielä seuraavissa huolloissa. Liettualaiset huolsivat kahdella autolla, niin kuin meidänkin olisi kannattanut tehdä, niin olisi voinut huoltaa tiuhempaan. Nyt ei ollut mitään mahdollisuutta hyödyntää kaikkia huoltopaikkoja.
Lenkin puolessa välissä, 14km:n kohdalle Kari tuli vajaassa tunnissa (14,73 km/h). Ratsastaja oli hyvällä tuulella. Hapsu vaikutti ihan normaalilta itseltään. Pidettiin taas ihan normaali huolto, juteltiin vähän ja mietittiin jatkoa. Arveltiin, että omassa rauhassa meneminen olisi nyt ihan viisasta. Kari otti tunnelin jälkeen kilsan verran vähän reippaampaa vauhtia ja sai omaa tilaa ja rauhaa. Tämän jälkeen hän ei enää muita nähnytkään. Hapsu kulki hyvin. Kari antoi sen mennä omaan tahtiinsa. Saapuivat 25.5 km:n huoltoon ajassa 1:51 (13.78 km/h). Aurinkokin vähän pilkisteli tuoden mukanaan paarmat ja paahtavan höyrysaunakuumuuden. Huollettiin rauhassa. Viilennystä reippaasti. Huutelin perään, että rauhassa loppu, niin ehdin vastaan. Lopun kaatumakohdassa oli nyt ammottava aukko ja koska Kari kertoi toimihenkilöille tapahtumasta, niin monttu oli asiallisesti merkitty. Ihme oli, että säikähdyksellä päästiin. Onni oli ollut matkassa mukana.
Ehdin aika hyvin ottamaan vastaan. Satula heitettiin pois ja pikkuruinen Taika sen taisi kantaa paikalleen. Syke oli suoraan 55, vettä ei käytetty ollenkaan, vaan mentiin tarkastukseen. Tällä kertaa hevonen käyttäytyi asiallisesti. Vet ihmetteli muutosta. En jaksanut asiaa sen enempää analysoida, että oli ekalla lenkillä kaatunut lopussa tms. Kiiteltiin tarkastuksesta. Kaikki kohteet aata, paitsi vatsaäänet jälleen one down. Hevonen oli fyysisesti edelleen hyvässä kunnossa, mutta saimme kuitenkin kutsun uusintatarkastukseen, kuten lähes kaikki muutkin. Olimme hyvillämme kilpailun etenemisestä. Sovitusti vaihdettiin nyt FnE selkään. Se tuntui kyllä tavattoman painavalta. Uusintaan mentiin 10 min ennen starttia satuloituna. Kaikki oli hyvin. Olin pyytänyt vähän apuja muilta, että täyttelisivät meidän vesiastioita ja dubbelit sillä aikaa, kun olimme tarkastuksessa.
Phase 3 – 26 km
Mulla oli siis auto valmiina, kun sain ratsukon liikkeelle. Taika värväsi itsensä huoltoautoon ja sain ainakin hauskaa seuraa lenkille. Huutelin taas Karin perään, että ei pidä kiirettä, jotta ehdin WP 3:lle. Se olikin perinteisesti hankalassa paikassa. Taikaa nauratti, kun ajettiin jokanaisrallia. Rapa vaan roiskui. Tästä sitten alkoivatkin ongelmamme. Ennätin 5 km:n huoltopaikkaan 25 minuutissa. Odottelin 10 minuuttia ja totesin, että ratsukko oli varmasti jo ohittanut paikan. Kävin inkkarina jäljestämässä, mutta sateen jäljiltä oli mahdoton sanoa, oliko ohi hetki sitten ratsastettu vai ei. Aloin hiljakseen käännellä autoa. Mitään ei näkynyt tai kuulunut. Lähdettiin kohti seuraavaa paikkaa. Vähän mietin, että meidän kyllä pitäisi hommata ne vähän huokeammat puhelimet, joita voisi huoletta pitää ratsastaessa mukana.
Kun olin kilometrin verran ajanut, niin eikö kinttupolulla tullut virolaisten paku vastaan. Viidakon lait ja pienempi väistää. Peruutin mutkaista alamäkeä puoli kilsaa. Jatkettiin sitten matkaa ja kaksi seuraavaa kohtaamista olimme isompana ja vastaantulevat pakittivat. Samaan aikaan Kari vasta saapui 5 kilsan kohtaan. Matkanteko oli tahmeaa. Valkoinen paku tuli juuri pisteeseen. Tajusivat ehkä, että olin lähtenyt liian aikaisin pois. Kyselivät Karilta, onko kaikki ok. Kari ei hoksannut siinä kohtaa huoltoa pyytää.
Koska oletin Karin jo menneen, en uskaltanut lähteä randomina hakemaan uutta huoltopaikkaa, vaan meni sovittuun WP1:teen. Aloin todellakin huolestua, kun ratsukkoa ei vaan näkynyt. Laskin aikoja ja nopeuksia ja ihmettelin. Valkoinen pakukin tuli, mutta kielimuurin takia eivät kai saaneet sanottua, että olivat Karin nähneet aiemmalla huoltopisteellä. Vihdoin ja viimein saapuivat 17 km:n kohtaan, oli lenkille aikaa käytetty 2h!! Hevonen vaikutti todella väsyneeltä. Ratsastaja vaikutti todella väsyneeltä. Myös henkisesti olivat kumpikin lamassa. Totesimme, että annetaan Avialiksen nyt mennä sitä vauhtia, mitä se haluaa. Sää oli muuttunut erittäin painostavaksi. Enteili ukkosta ja mulla särki päätä. Ainut joka oli tyytyväinen oloonsa oli Taika, joka mutusti suklaata ja hörppi colaa sekä tutki erilaisia mönkijöitä. Hänen suureksi innostuksekseen löysimme mm. kuolleen myyrän.
Kari tuli jopa selästä alas. Mitattiin hevosen syke. Se oli 70, joten ei oltu mitenkään kriittisessä tilanteessa. Pienen tsemppauksen jälkeen ratsukko oli valmiina jatkamaan matkaa. Virolaiset nuoret saapuivat myös tauolle ja sanoinkin Karille, että jos tarvitsee vetoapua, niin siinähän sitä olisi tarjolla. Kari lyöttäyttyikin kyytiin mukaan. Samalla kokoonpanolla saapuivat ihan lenkin loppuun asti. Kari talutteli taas viimeisen kilsan. Nyt hevonen ei ollut ihan yhtä tuore, kun linjan ylitti. Mitattiin syke ja päätettiin, että nyt mennään taukopaikalle asti. Suihkutettiin se läpi ja kas, syke oli 55. Ei muuta, kuin tarkastukseen, jossa syke oli 48!! Kaikki koteet oli aata ja emme saaneet edes kutsua uusintatarkastukseen. Hauska tilanne oli, kun Nea juoksutti toisella radalla Azartasta voittajana ja Kari toisella radalla Avialista. Siitä olisi pitänyt saada kuva, kun rinnakkain juoksivat veljekset.
Olimme aika hämmentyneitä nopeasta palautumisesta ja “heräämisestä”, kiittelimme uppopumppua. Se mikä oli tässä kohtaa harmi, oli se, että emme saaneet mitään laskemaa keskinopeudesta tms. Emmekä ehtineet sitä oikein itse edes miettiä. Kaksi ensimmäistä lenkkiä oli menty hyvää, ennalta sovittua, vauhtia. Jotenkin emme edes ymmärtäneet, miten hidas kolmas lenkki oli ja kuinka paljon se keskinopeutta laski. Olimme kai niin keskittyneitä siihen, että saamme väsyneen hevosen ja ratsastajan pois metsästä ja maalialueelle. Yllätyksenä tuli nopea palautuminen ja seuraava lenkki. Sonja tuli avuksi. Hapsu söi ja joi omista ja vähän kavereidenkin kupeista.
Tauko oli 40min ja se meni kyllä heittämällä jälleen kerran. Sain ruikutettua luvan mennä taas Podiumilla. Se lyötiin selkään. Kari sai Ninalta juotavan jugurtin. Etuset olivat vähän kolhuilla. Ajattelin laittaa suojat, mutta nythän ne tuntuivatkin jo ikäviltä ja otettiin ne kiireesti pois. Saatiin ratsastaja ajoissa selkään ja neljännelle lenkille. Taika ilmoitti, että haluaa tulla seuraavallekin lenkille mukaan. Varmistettiin viimeisten reittien värit ja jatkettiin uurastusta. Sonja lupasi laittaa meille vedet valmiiksi seuraavaa tarkastusta varten. Kuulimme, että Ollila ja Alealta jäi homma kesken kahden lenkin jälkeen. Tara ehti tulla kolmantena maaliin juuri, kun juoksin takaisin autolle, sillä piti vielä hakea kahva, joka lojui vet gaten tuntumassa ja yksi duppeli viilennysvettä. Askelmittari pitäisi joskus ottaa huoltoreitille matkaan, sillä jonkun verta tulee askellettua. Auton mittariinkin kertyy kilsoja tuplaten se, mitä ratsukko kulkee.
Phase 4 – 18 km
Avialis lähti vähän aiempaa reippaammin liikkeelle. Meillä oli eka huolto 4.5km:n kohdalla ja siihen ratsukko saapui 20 minuutissa (13,5 km/h). Ei mitään ihmeellistä. Tavanomainen huolto ja liikkeelle. Jäimme Taikan kanssa aloillemme, kun kari lähti 9 km:n lenkille. 50 minuuttia myöhemmin ratsukko ilmaantui jälleen näköpiiriimme. 13,5 km oli taitettu 50 minuuttiin (16,2 km/h). Kari nimittäin hoksasi laskeskellessaan, että nythän ei aika riitä. Emme edelleenkään oikein käsitä, että kuinka hiljaa kolmas lenkki menikään, kun aika oli kulunut niin paljon. Ilmeisesti vauhti oli jotain 6-8 km:n vaiheilla, koska keskinopeus laski niin paljon. Toki reitillä näkyi aika kovaakin pyytämistä, mutta meidän tyyli on se, että hevonen menee, jos on mennäkseen. Jos ei mene, niin sitten ei mene. Sella on kerran vedetty ihan piippuun ja sitä ei toistamiseen tehdä!
Kun tulivat toiseen huoltoon niin keskusteltiin asia läpi. Jos koko matka taittuu, niin menee yliajalle ja tulosta ei siis saada. Muistutin kuitenkin, että aina voi jotain sattua ja lisäaikaakin voidaan myöntää. Sovittiin siis, että jatkaa matkaansa ihan normaalisti. Menivätkin vikan vitosen varsin reippaasti, mutta siitä iso osa oli lähes ratsastuskelvotonta jatkuvan sateen vuoksi. Ei voinut muuta kuin edetä käyntiä. Ratsastaen tuli tauolle asti.
Kun ennätin maalialueelle, niin Sonja juoksi lähes hätääntyneenä sanomaan, että vet gate oli suljettu hetki sitten! Hämmästyin vähän. Olimme kuvitelleet, että pääsee vikalle lenkille, mutta tulosta ei voida maalissa hyväksyä. Tarkistin jutun vielä Ninalta. Nina sanoi, että hänellekin tämä tuli yllätyksenä, mutta näin on. Kari tuli näkyviin, ja näytin viittomilla, että homma loppuu tähän. Vähän pelkäsimme kaikki, millainen kohtaus syntyy, kun ratsastajalle kerrotaan, että olemme vartin myöhässä. Kari olikin valmis lopettamaan leikin siihen ja häipymään paikalta. Sanoin kuitenkin, että hoidetaan nyt vaan homma suosiolla loppuun asti. Hevonen palautui parissa minuutissa, joka oli ihme, koska olivat tulleet aika reippaasti yli puolet lenkistä. Kaikki kohteet oli aata ja syke oli 60/64. Vet totesi, että hevosen puolesta matkaa voisi jatkaa, mutta ikävä kyllä vet gate is closed 15 minutes ago. Yritin vähän vikistä, että emme olleet kuulleet kyseistä informaatiota. Tivasin, missä yhteydessä se on kerrottu ja kuka sen on kertonut. Kuulemma reittiselostuksessa, kun joku sitä oli kysynyt. Pienimuotoisesti protestoin, sillä team Finland ei sitä ollut kuullut. No can do, homma loppui siihen. Kuitenkin olimme aika tyytyväisiä, sillä oikeastaan parempaan emme olisi pystyneet. Kolmas lenkki oli raskas kaikilla mittareilla mitattuna ja satoi mielettömästi ja hevonen oli väsynyt, kuten myös ratsastaja. Karin mukaan ei ollut mahdollista siinä vaiheessa edes siirtyä talutukseen. Joskus homma on vartista kiinni.
Hevonen hoidettiin loppuun. Ruokittin, juotettiin, pestiin ja kylmättiin jalat. Sonja autteli. Minä otin hevosen talutukseen ja taluttelin sitä tunnin. Se vaikutti varsin hyvävoimaiselta, eikä oikeastaan siltä, että oli juuri hölkötellyt 106km. Ensimmäinen näin pitkä lenkki ja jonkin sortin burn out sille tosiaan tuli 70-80 km:n kohdalla. Ensi kerralla se ylimeno on varmasti helpompi. Olisi ehkä pitänyt pystyä huoltamaan useammin, niin mieliala olisi pysynyt korkeammalla. Se olisi kuitenkin vaatinut kaksi huoltoautoa, niin kuin monilla mailla olikin. Kari aloitteli leirin purkua ja minä vein hevosen talliin. Täyttelin vedet ja tarkastin heinät. Sitten lähdin Karin avuksi purkuhommiin. Olimme aika poikki. Kumpikaan ei ollut syönyt juuri mitään ja henkisesti nämä päivän ja viikonlopun vaativat uurastukset ovat aika tyhjentäviä. Muu porukka oli jo kukkamekoissa menossa iltajuhlaan, kun me märkinä, haisevina ja likaisina palauttelimme viimeisiä soikkoja niiden omistajille. Totesimme, että emme taida iltajuhlaan ehtiä, eikä motivaatiokaan ollut ihan huipussaan. Kun päästiin hotellille, niin otimme kumpikin virkistävän suihkun. Tunti oli kulunut aikaa ja Kari kyseli kisapaikalta tilannetta. Kuulemma safkat oli syöty ja meno laimeaa. Päätettiin pistää äänikirja soimaan ja vetäytyä tuplapeiton alle. Uni tuli pyytelemättä.
Epilogi
Yö vilahti ohi hetkessä. Kohta jo olimmekin aamiaispöydässä. Sen jälkeen suorimme kiireesti kilpailupaikalle. Avialiksen etuset olivat vähän pehmeät. Sonja oli sitä käynytkin jo vähän taluttelemassa. Otin sen talutukseen ja taas tunnin kiertelimme kolkkia. Muut ryhmittäyivät palkintojenjakoon. Me kurkimme puiden lomasta ja Kari laitteli traikkua auton perään ja kyytiä valmiiksi, jotta pääsisimme heti liikenteeseen. Suunnitelmissa oli, että käymme porukalla uimassa kotimatkalla ja tästä syystä haluttiin riittävästi liukumaa aikatauluun.
Karille annettiin taas säälipalkinto ja kuulimme kyllä, kun häntä kuulutetiin. Nina onneksi otti tilanteen haltuun ja kävi pokkaamassa palkinnon. Hevoset saatiin melkoisen hyvin kyytiin. Hapsun kanssa tuli yksi kieltäytyminen, mutta toisella yrittämällä se meni sisälle. Hiki virtasi, oli tulossa mahdottoman kuuma päivä. Kun veljekset olivat autossa, niin lyötiin luukut kiinni ja lähdettiin hiljakseen ajelemaan.
Matka sujui leppoisasti. Pysähdeltiin ja juotettiin hevosia. Joivat hyvin ja söivät sitäkin paremmin. Uimapaikka oli niin täynnä, että Kari ei halunnut siihen jäädä. Viron rajalla kohdattiin ja jatkettiin taas matkaa. Satamassa meillä oli hyvin aikaa käydä ostoksilla. Meripäivät olivat käynnissä ja väkeä oli paljon. Yksi kuvauskohde hienojen alusten lisäksi oli kaksi trailerista kurkkivaa hevosta. Ihmiset halusivat ottaa kuvia itsestään hevoskyydin vieressä.
Kun pääsimme laivaan, niin suksittiin suoraan hyttiin ja nukkumaan. Pari tuntia myöhemmin pirteinä ajeltiin kaupungin läpi kotiin ja puoli tuntia rantautumisesta hevoset olivat laitumelle käyskentelemässä, syömässä tuoretta ja juomassa oman maan maistuvaa vettä.
Aamulla kävin kahdeksalta kopeloimassa ne läpi ja annoin väkkärit. Kymmeneltä hevoset pistettiin traileriin (suoraan sisälle molemmat) ja Kari lähti toimittamaan niitä kotiin. Yksi reissu oli taas takana ja kymmeniä tarinoita jäi kerrottavaksi. Sitä ei ihan tullut, mitä haettiin, mutta tyytyväisiä kuitenkin olemme. Tällä setillä ei nyt parempaan pystytty. Tärkeää kuitenkin, että hevonen sai hyvän kokemuksen ja on ihan selvää, että seuraavalla yrittämällä 120 km jo onnistuu.
Lapsus meille sattui ajan ja nopeuden tarkkailun suhteen. Olisimme tarvinneet joltain ulkopuoliselta taholta vähän faktaa siitä, miten kisa eteni. Karilla on huono laite käytössä, se ei näytä suorilla keskinopeutta, joten sekin täytyy uusia. Ja selvähän se on, että yhdellä huoltajalla ei paljoa juhlita. Silloin tarvittaisiin tosi paljon muulta joukkueelta apuja ja ehdottomasti jojo mukaan kisoihin. Tämän tyyppisissä kisoissa tarvittaisiin ehdottomasti kahden auton huoltotiimi. Aina tulee uutta oppia ja näillä taas mennään nöyrinä eteenpäin.