Kotoa kantautui viestiä, että hevosilla kaikki hyvin. Ihme että ei mitään sattumuksia ollut ilmoilla, kun olimme kumpikin poissa. Yleensä silloin juuri aina jotain ilmenee.
Herätys ei ollut Kärkkäiselle aamulla kamalan helppo, mutta päästiin liikkelle sovitusti. Käytiin ensin tallilla sanomassa viimeiset heipat. Kaikki suomalaisen hevoset näyttivät ihan pirtsakoilta. Ikävä kyllä aikataulut olivat sellaiset, että kukaan ei ehtinyt jäädä palkintojenjakoon. Harmillista. On aina hienoa nähdä uurastajat suittuina ja puunattuina.
Me lähdimme myös kiirellä matkaan. Aika tiukoille meni ja venähtänyt kauppa/lounaspysähdys meinasi koitua kohtaloksi. Ei kuitenkaan känyt niin kuin Turuselle, vaan saatiin ajaa satamassa suoraan lauttaan ja kellahtaa pariksi tunniksi huilailemaan. Pedro sai purullun järsiäkseen ja hetken päästä sekin sippasi.
Peräjoukotkin ehtivät omaan lauttaansa. Toiset paremmin ja toiset vähän tiukemmin. Aamuyöstä vasta moni oli vasta kotona. Kovaa on leikki, ei voi muuta sanoa. Eikä tätä osaa myöskään ulkopuolisille selostaa, että mikä saa ihmiset kuluttamaa persaustaan satulassa tunteja ja taas tunteja pimeän talven ja sitten keräämään kaikki roposensa ja rahtaamaan hevosensa jonnekin tuhannen kilometrin päähän yhden viikonlopun ja yhden kisan vuoksi. Mutta jokainen saa kicksinsä jostain ja matkaratsastajat juuri tästä. Itsensä ylittämisestä. Mahdottoman tekemisestä mahdolliseksi.