Aamulla lumi oli maassa ja vaikutti peräti siltä, että talvi on vihdoinkin saapunut. Noh, iltapäivällä lumisade muuttui räntäsateeksi ja vähän myöhemmin se muuttui lumisateeksi. Kari lähti innokkaana tallille ja suunnitteilla oli miellyttävä peltolenkki uudessa lumessa. Tallilta tuli hilpeitä viestejä jotka aika nopeasti muuttuivat vähemmän hilpeiksi kun kaatosade yllätti ratsastajan ja takin saumat päästivät vettä sisään ja loppujen lopuksi kuulemma kalsaritkin olivat märät. Somen voimakaan ei auttanut, vaikka vettynyt ratsastaja sai hyviä vinkkejä merinovillaisista kalsongeista ynnä muuta. Ratsastuksen jälkeen äijän oli pakko palailla kotiin lämmittelemään ja lähteä sitten iltatalliin uudelleen.
Mä lähdin iltapäivällä ajelemaan Forssan suunnalle Peräjoen kylätalolle jossa vietettiin SuMaRan pikkujouluja. Pohjille olivat pitäneet vuosikokousta ja kuuden jälkeen alkoi juhlallinen osuus. Ajomatka oli taas epämiellyttävä. Muistelin siinä ajellessani, että joinainen aikaisempinakin vuosina keli on ollut yhtä mielenkiintoinen. Jotain satoi koko ajan ja tien pinta nollan tuntumassa. Nina soitteli matkalta, että pito jokseenkin puuttuu. Olin aika tyytyväinen tuliteriin talvirenkaisiini. Kitkat on kitkat, mutta uuden karheat kitkat ovat kyllä ihan toimivat sekalaisessa sateessa.
Porukkaa oli paikalla vähän yli parikymmentä henkeä. Emännät olivat ahertaneet ja herkullinen joulupöytä houkutteli sanstaamaan moneen kertaan. Kaitsu harmitteli, että savustettu kala loppui tänäkin vuonna. Luulen kaikkien kuitenkin saaneensa ruokaa aivan riittävästi. Myös jälkiruokatarjonta oli massiivinen. Ihania pieni makeita oli sen kymmentä sorttia ja yleinen hupi oli maistella vähän jokaista ja raportoida siitä pöytäseurueelle. Samalla ratkottiin jotain älypähkinää, joka lopuksi ratkesi kaikkien suureksi iloksi.
Seura palkitsi vuoden aikana kunnostautuneet. Rita sai toistamiseen vuoden juniorin palkinnon hyllyynsä. Nuori nainen vaikutti kovin tyytyväiseltä. Ja syytä tietenkin onkin. Kyllähän se aina on ensimmäinen tavoite, että menestyy oman seuran jäsenten välisessä kisailussa. Seuraava steppi on menestyä muiden suomalaisten kesken ja sitten kansainvälisesti. Kun puhutaan kilpailusta, niin kaikki tekeminen tietenkin tähtää siihen, että on parempi kuin muut.
Ihan viimeisenä tuli vielä spessukiitos ja ihanan yllätyksen se kohdistuikin muhun. Olen pyrkinyt siihen, että jos tuomariksi pyydetään niin menen ja aika usein jätän myös kilsat laskuttamatta. Omaa tyhmyyttäni joo, mutta jos seura järjestää kisat, joissa osallistujia on kourallinen niin on tuntunut kohtuuttomalta laskuttaa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että ilmaista työtä ei pidä tehdä. Mutta tietyssä mittakaavassa talkoitakin pitää tehdä. Noh, niin tai näin, nyt kuitenkin sain pienen ja kivalta tuntuvan muistamisen siitä syystä, että suhtaudun kivasti siihen, että pyydetään ja kai mä aika kivasti koitan ne toimarihommatkin hoitaa. Tai kivasti sillä tavalla, että noudatan kyllä sääntöjä ja olen mielestäni tasapuolinen riippumatta siitä, onko jotain henkilökohtaisia kontakteja hyvässä tai pahassa. Se on mun mielestä vähän niin, että jos olet ”virassa” niin sitten ei henkilökohtaiset suhteet ratkaisen. Eikä sen mielestäni pitäisi ylivoimaisen vaikeaa olla kenellekään. Liian usein tuomarit ja stewardit jätetään huomioimatta, joten tuntui kyllä kivalta saada SuMaRalta tunnustusta. Ei niitä kisojakaan ole, jos ei joku sinne viitsi lähteä toimihenkilöimään. Se olisi hyvä myös kisaajien muistaa. Toivottavasti tästä nyt kaiken kaikkiaan alkaa vähän uudenlainen aikakausi ja ainakin itse aion tuomarikoulutuksissa korostaa sitä, että lisenssitoimihenkilöt eivät ole mitään kynnysmattoja vaan meidän pitää ottaa jämäkämpi ote tekemiseen. Arvostusta ei saa, jos ei itse arvosta työtään. Eli ensimmäinen juttu on, että toimarit ottavat hommansa tosissaan ja sen myötä arvostusta tulee varmasti myös kilpailijoita ja huoltajilta.
Myös Suonpään Malja löysi uuden sijoituspaikan. Tällä kertaa se lähtee pohjoiseen. Anu Elsilälle. 2012 lahjoitettin malja seuralle ja määriteltiin että se luovutetaan joka vuosi kauden yritteliäimmälle ratsastajalle. Pitkien etäisyyksien vuoksi se henkilö oli tänä vuonna Anu. Hän ei ikävä kyllä ollut paikalla vastaanottamassa pystiä, mutta eiköhän se perille löydä. Muutaman vuoden malja viellä kiertää ja sitten se löytää pysyvän kodin. Täytyy miettiä, lahjoitammeko seuralle sitten uuden kiertopalkinnon. Palkintoja ei koskaan ole liikaa ja kaikki kannustus on tervetullutta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin.
Kotimatka oli yhtä ärsyttävä kuin menomatkakin. Vettä satoi oikeastaan ihan kaatamalla loskaisten teiden pinnalle. Vähän siinä mentiin välillä vesiliirrossa ja välillä loskaliirrossa, mutta turvallisesti kuitenkin neliveto kuljetti kotiin asti. Hyvä reissu ja kiva oli nähdä matkaratsastajia näin kisakauden ulkopuolellakin. Kyllähän me yhtä isoa perhettä olemme, kaikesta huolimatta. Puolet enemmän olisi vaan saanut olla väkeä, niin olisi ollut sellaista aitoa juhlahumua. Mutta pianhan on taas isot juhlat kun seura täyttää 20v ja ehkä silloin väkeä tulee sankemmin.