Aamutalli tehtiin pitkän kaavan kautta, sillä Satu ihana oli luvannut vapauttaa meidän illasta ja seuraavasta aamusta. Mulla alkoi kuuri purra ja sen myötä olo alkoi tuntua paremmalta. Tallihommien jälkeen mä pakkasin kamat ja Kari lähti hakemaan Turuselle yhtä laatikkoa kaupungista. Ennen puolta päivää oltiin jo liikenteessä. Käytiin tallilta hakemassa Saran joululahja ja pakattiin samalla mulle mukaan ratsastuskamppeet – ihan satulaa ja suitsia myöden. Tanjan kanssa sovittiin treffejä reitin varrelle, mutta lopultahan ne treffit sijoittuvat Kärppälän tallin pihaan.
Kierreltiin hetki tiluksilla ja sitten kävin kysymässä Heliltä, että minkähän niistä hevosista nyt sitten otan alleni. Heli antoi vinkit valintaan ja oli laittanut varusteetkin valmiiksi. Kertoi lisäksi, että hevonen ei ole maneesissa käynyt ja muutenkin sillä on pienoinen loma alla. No omat vaeusteet ei sitten mulle tietenkään kelvannut, kun halusin Hopon varusteet käyttöön. Voitto oli vähän samaa kokoluokkaa, pienenpi toki ja suisissakin säädöt menivät ihan tappiin, mutta sain kuin sainkin varusteille käyttöä. Harmittaa seisottaa niitä käyttämättöminä. Kari laittoi Voiton valmiiksi ja mä vaihdoin vaatteet ja taluttelin hevosen pihan poikki maneesin oville, jotka narusta vetäen varsin äänettömästi avautuivat, mutta kyllä ne hevosta toki vähän jännittivät.
Maneesissa kierrettiin paikan ympäri pari-kolme kertaa taluttaen. Jonkun verran piti puhista. Vähän jännää oli nähdä oma kuvajainen maneesin isoista ikkunoista ja ilmastointilaitteen puhahdus sopivasti kohdalla jännitti myös. Mutta ei mitään suuria tunteita, niin kuin ei suomenhevosella kai yleensäkään ja näin ollen kiipesin jakkaralta selkään. Ennakkovaroitus oli, että hevonen on kiireinen. Se on tietenkin suhteellinen vertaus ja suoraan suhteessa siihen, mihin vertaa.
Mun makuun kaveri oli vähän raskas ratsastettava ja töitä sai ihan tehdä tosissaan. Aluksi homma tuntui taas kaikkineen erikoiselta. Askellajit löytyivät kuitenkin ihan niin kuin pitikin ja puolen tunnin taivuttelun jälkeen se ehkä ihan pikkuriikkisen verran alkoi taipua ja tehdä yhteistyötä. Liike tuntui tietenkin mun takapuoleen oudolta ja emme ihan puhuneet samaa kieltä, mutta sehän meidän kansallisaarteessa on upeaa, että ne tekevät työtä kaskettyä kamalan tosissaan ja parhaansa mukaan. Ja vähitellen se hoksasi mitä kulloinkin halusin sen tekevän ja rehdisti yrittä antaa sitä mitä pyydettiin. Maneesi oli niin lämmin, että multakin alkoi hiki valua, hevosesta puhumattakaan. Olisi voinut ihan T-paidalla ratsastaa. Kumpikin saimme tehdä töitä ja hyvähän se on, että mitään ei saa ilmaiseksi. Ei ollut kamalan helppoa varmasti meille kummallekaan, mutta uskoisin, että Voitollekin jäi hyvä mieli ja mulle ainakin jäi, vaikka vähän meinasin välillä hermostua avustajaan, jonka kannustuksen voi tulkita niin kovin monella tavalla. Joskus toivoisen sellaista ihan oikeasti positiivisen ja rohkaisun kautta tulevaa kannustusta. Sarkasmi ei aina välttämättä toimi, vaikka itsekin sitä harrastan. Pedro aiheuttu osaltaan myös vähän jännitystä Voitto aina reagoi kun koira singahti johonkin suuntaan. ja Kari antoi tavanomaiseen tapaansa positiivista palautetta. Kuulemmma könötin tai kenotin ja toinen jalka vispasi ja jotain siinä oli muutakin korjattavaa.
Kun hommat oli tehty, niin tasoiteltiin hengitystä hyvä tovi. Ja kyllähän se taas mun tunnetilaa siitä vahvisti, että suokki mulla pitäisi alla olla. On se vaan eri juttu kuin mikään muu ja siihen liittyy ripaus kansallisylpeyttäkin. Olen edelleen sitä mieltä, että jos ihmisellä on useampi hevonen kuin yksi, niin taloudessa pitäisi olla myös suokki. Sillä keinolla laji pysyisi elinvoimaisena ja heterogeenisenä. Näitä siinä mietiskelin monen muun jutun ohella. Kiitelin hevosta, joka teki parhaansa. Lopuksi käveltiin vähän talutellen ja siivosin samalla paskat upeasta maneesista. Muistelin, että en ole kovin usein maneesissa ratsastanut ja kyllä tämä oli niistä hienoin. Uskoisin, että samaa tasoa kuin Ainossa. En ihmettelisi, jos Kärppälässä alkaisi pyöriä eri lajien kisoja tiuhaan tahtiin kun puitteet ovat noin mainiot. Samalla mietin, miten hyvät treenit saadaan tyttöjen kanssa siellä järjestettyä!
Hevoshommien jälkeen ilta eteni Turusen kartanossa ylensyöden (toiset myös ylenjuoden), jutellen ja musisoiden. Vuosi vaihtui ilman suuria temppuja ja sänkyyn pääsin joskus kolmen jälkeen. Eli aika normaaliin aikaan. Ja näin oltiinkin jo vuodessa 2019. Matkaratsastuksellisesti vuosi ei antanut meille suuria, mutta junnujen osalta paljon ja Tanjan onnistumisia on ollut hieno seurata. Ja toki mä sain korotettua FEI-toimaristatustani, joten onhan tässä tapahtunut, mutta pohjimmiltaan haluaisin kuitenkin olla ihan kisatiiminä mukana menossa.