Aika kypsää. Covid rajoittaa elämää ja mäkin jouduin etähommiin heti kuun alussa. Vettä ja räntää ja joulukin oikeastaan vietettiin ilman lunta. Hevosten liikutus aika minimaalista. Voi kun olis pakkasta ja voin kun olis lunta ja voikun ja voikun. Aika paljon voivoteltavaa. Jotenkin aika toivottomalta tuntuu myös alkavan vuoden suunnittelu. Henkireikä kuitenkin on hevoset. Voi heitä, joilla ei ole mitään syytä poistua neljä seinän sisältä. Väläyteltiin ulkonaliikkumiskieltoa täällä etelässä ja mä keksin heti, että voin aina kysyttäessä sanoa, että olen menossa tallille!
Pidettiin vielä Suonpään valmennusporukan karonkka. Aina minimalistinen oli sekin, mutta pidettiin kuitenkin. Perinteitä täytyy pitää yllä. Kesäleirit ja pikkujoulukaronkka! Kuten tyypillistä on, niin kesken hohtokeilauksen tuli hätääntynyt soitto tallilta, että Tatankalta tulee jalasta ihan hirvittävästi verta. Ja näinpä painettiin nilkka suorana illanvietosta tallille toteamaan, että kavionpohjassa oli ammattova viilto. Nooh, seppä oli lähellä ja ensiapu saatiin tehtyä. Ja onneksi Sarakin oli paikalla. Ja vajaan kuukauden toipilasajan jälkeen pikkutamman töppönen on taas kunnossa. Mutta aina säväyttää ja kauhistuttaa, kun jotain sattuu. Ja silloin just sattuu kun on ajatellut tekevänsä jotain muuta kuin rymyävänsä tallilla.
Ihmeitä ei ensimmäisestä Corona-vuodesta jäänyt käteen: Tatankan eka kisareissu ja Soronoo. Onhan sitä siinäkin.