Heti kärkeen tein maanantaina tuomarikokeen. Ja hyväksytysti. Ja täysillä pisteillä. Tiistaina sama toistui stewardikokeen osalta. Pientä jännitystä koekimara aiheutti, mutta onhan tämä nyt helpompaa, tosin myös tylsempää, kuin matkustaa jonnekin kurssille ja face to face -kokeeseen.
Lumi sulaa hiljalleen. Kenttä on aika surkeassa kunnossa, mutta on tomerasti yritetty siinä ratsastaa, että saataisiin se mahdollisimman nopeasti kesäkuntoon. Sorolla on omat tukiopetustunnit Satun kanssa ja kovasti hevonen saa aina kehuja treenien jälkeen. Tatankan kanssa päätettiin sunnuntaina käydä taas pyörä ja hevonen -lenkillä. Karin mielestä meni ihan hyvin. Totesin tuohon, että jos hyvä määritellään sillä, että kaikki jäimme henkiin, niin sitten meni hyvin. Taas kerran nähtiin, että hyvän määrittäminen on hyvin henkilökohtaista. Yritin muistella Sellan toilailua saman ikäisenä. Olihan silläkin omat haasteensa. Ehkä kuitenkin aika kultaa muistot. Kyllä jotkut asiat sen kanssa olivat vaikeita. Omaa tahtoa oli ja on. Ja niin tuntuu olevan jälkikasvullakin.
Enkä voi kyllä muuta kuin jälleen kerran kummastella sitä juttua, että jos ammattikuskille selkeäpiirteisesti viittoo, että hiljentäisi vähän vauhtia, niin siihen ei voida reagoida. Kun riittäisi sellainen suurimuotoinen teko, että vähän nostaisi jalkaa kaasulta. Toisille se on ihan totaalisen mahdoton temppu tehdä. Sellaisia maanteiden ritareita edelleen löytyy. Tosin luin jostain, että korona on lisännyt liikenneraivoa. En sitten tiedä. Kai se raivo voi kohdistua hevosiinkin. Ihmettelen vaan, että haluaako joku oikeasti taakakseen sen, että pelästyttää hevosen, joka hyppää rekan eteen tai heittää ratsastajansa kanveesiin murskaten kallon tai luita.