Joskus alkeiskurssilla valittelin Pauliinalle, että paikat on kipeänä ja Pauliina totesi: ”Sillä se lähtee, millä on tullutkin. Selkään vaan ja jalustimet ylös!” Päätin noudattaa tätä ohjetta ja vääntäydyin selkään ähkien ja puhkien. Pari tuntia mentiin pelloilla kohtalaisen rauhallisesti ja sain lihaksiini vähän liikettä. Hopon ei tullut edes hiki kuin vähän satulan alle. Ilma oli taas mitä parhain ja mieliala korkealla ratsulla ja ratsastajalla.
Puuttuva kenkä ei aiheuttanut ongelmia pehmeällä alustalla, eikä Hopo yhtään aristanut jalkaa. Käytiin taas kentällä vähän kääntyilemässä ja tehtiin muutama väistökin. Kenttähommat ei Hopoa kamalasti innosta. Aina se vähän protestoi, kun pelloilta kurvataan kentän suuntaan. Haluaisi vain viilettää pitkin aukeita maita niin että harja hulmuaa.
Moni on kysellyt, miksi pitää hankkia oma hevonen, että eikö tunneilla käynti nyt riitä. Tällaiset aamut ovat suora vastaus tuohon kysymykseen. Ei riitä! En osaa sitä mielihyvän tunnetta mitenkään selittää, mikä valtaa mielen, kun saa painella pitkin kasteista maata, aurinko paistaa, juuri kukaan ei liiku ja kirkon kellot soivat kumeasti taustalla. Maa tuoksuu ja hevonen huokuu lämpöä alla. Se höristelee korviaan, kun itse selässä hyräilen ja on valmiina reagoimaan pieneenkin painon siirtoon ja vain odottaa, että koska mennään niin että hippulat vinkuu. Muuttolinnut kerääntyvät pelloille ja lehahtelevat lentoon isoina parvina. Harvalukuiset aamukulkijat pysähtyvät ja varjostavat silmiään katsellakseen maalaisidylliä höystettynä perinteisellä suomielokuvan pollella. Siitä kaikesta tulee niin hyvä mieli, että sitä ei voi millään rahalla ostaa. Siinä vastaus siihen, miksi piti ostaa oma hevonen ja miksi siihen on valmis syytämään sen ylimääräisen rahan ja ajan, joka arkielämästä jää.