Aamulla oli ihanan kirpsakka syyssää. Aurinko paistoi ja mitä ilmeisimmin lämpötila huimassa nousussa. Viikon aikapulan vuoksi olin päättänyt, että viikonloppuna vietän Hopon kanssa laatuaikaa niin paljon kuin mahdollista. Olimme tallilla vähän kahdeksan jälkeen. Kuoputtelun ja hinkkaamisen jälkeen vääntäydyin selkään yhdeksältä ja lähdin köpöttelemään kohti sänkipeltoja. Olin edellisenä iltana katsonut valmiiksi, että pellolta toiselle pääsee vaivatta siirtymään ja sopivia kaarroksia ja saarekkeita kierrellen matkaa kertyy varmasti lähemmäs kymmenen kilometriä.
Todella hyvä fiilis. Aurinkoa ja kuivaa ilmaa, alla ronski polle, joka uhkuu menohaluja ja voimaa. Kiertelimme ja kaartelimme ja välillä ravasimme ja välillä vaan velttoilimme pitkin ohjin. Kolmen vartin jälkeen olimme kentän kohdalla ja menimme tekemään vähän väistöjä, käännöksiä, peruutuksia ja laukan nostoja. Siihen vierähti aikaa toiset kolme varttia ja sitten jatkoimme eteenpäin peltokierrosta.
Viimeisellä pellolla on niin hyvä rinne, jota innokkaana ravasimme ylös ja sitten taas käppäilimme alas. Alemmalla tasolla teimme ravissa voltteja ja kiemuroita ja sitten taas ravattiin ylös. Lopulta lähdimme takaisin päin ja kuinka ollakaan, kun olimme takaisin tallilla, niin kolme tuntia oli kulunut.
Hopoa piti vielä vähän puunata ja sitten viedä laitumelle, missä heinät jo odottivat ja lisäbonuksena sylillinen omppuja. Harmi vaan, että loppupuunauksessa havaitsin kengän jälleen puuttuvan! Minulla on jopa pieni käsitys mihin se jäi, mutta mahdotonta sitä on enää löytää. Anssi on joka tapauksessa tulossa tiistaina, joten pärjätään siihen asti ilman kenkää.
Kun pääsin kotiin, niin päiväunet maistuivat ja illalla totesin, että jokaista lihasta kolottaa. On se vaan kumma juttu, sillä suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että hevonen tekee työn ja ratsastaja vaan matkustaa. Ihmeen kipeäksi sitä itsensä saa pelkällä matkustuksella.