Edellisen illan epäonistumisesta sisuuntuneena olin aamulla selässä jo puoli kahdeksalta. Aluksi tuntui siltä, että ei homma suju siltikään. Ilma oli mitä parhain: vähän alle 20 astetta lämmintä, pilvistä ja satunnaisesti ripsahteli vähän lämmintä kesäsadetta. Vauhtia oli reippaasti, mutta Kyra Kyrklundin oppeja noudattaen annoin Hopon mennä niin lujaa, kuin haluja riitti. Lopulta se alkoi taas kuunnella ja pääsimme yhteiseen rytmiin. Hierottiin ja hierottiin ravissa pohkeen väistöä ja vähitellen se alkoi mennäkin. Muutaman askeleen kerrallaan, mutta kuitenkin. Käynnissä väistöt meni hienosti molempiin suuntiin ja etuosan käännökset sujuivat vauhdikkaasti, myös käynnistä suoraan. Ravattiin kiemurauria ja spiraalisti pieneneviä ympyröitä ja lopulta Hopo oli jo varsin rento ja meillä oli hyvä yhteisymmärrys. Jostain se oli taas muistanut ohjien nyhtämisen ja koitti alati nykäistä pitkät ohjat. Tästä seurauksena mulla on hanskoista huolimatta pienet rakon alut sormissa. Kumma juttu, että tuollaiset jo pois opitut jutut saattavat aina välillä palautua jostain.
Loppuverkka tehtiin taas maastossa ja enää ei tarvinnut pidätelläkään nyrkit täristen. Kun päästiin puomille poika oli kiltisti ja malttoi hyvin odottaa kaikkien toimenpiteidän ajan. Ainut kerta, kun tuli hätä, oli siinä vaiheessa, kun kipitin viemään satulaa satulahuoneeseen, ettei se suotta sateessa kastu. En ehtinyt kun tallin ovesta sisään, niin kimeä varsamainen kiljunta alkoi kuulua. Kurkkasin epäuskoisena ovesta pihalle, että meidän 700 kiloinen ruunako se tuollaista huutoa päästää. Siellä se seisoi kaula pitkänä ja korvat pystyssä nyreissään siitä, että hänet jätetään yksin sateeseen seisomaan.
Laitumelle se meni nätisti ja moikkasi laitsakaverinsa ja alkoi kiireellä nyhtää ruohoa. Rapsuttelin sitä vielä hetken ja juttelin mukavia. Lähtiessä otin itseeni kunnon tällit. Säpäkästi se sävähtää, vaikka on kumipohjaiset alla, miltä se mahtaakaan tuntua metallikengillä.