Aamulla tiputteli vähän pienen pieniä hiutaleita. Lohdullinen näky mustalla ja lumettomalla pihamaalla. Lunta toivoisin niin kovasti ja ehdottomasti valkeaa joulua, mutta erittäin pahalta näyttää tämän päivän muutamasta hiutaleesta huolimatta. Aamulla syötiin sesongin ensimmäinen riisipuuro ja alettiin ryhmittyä tallin suuntaan. Tyypit siellä nypräsivät heiniä verkoista. Haettiin koko kolmikko sisälle, sillä nyt ei olla viitsitty jättää Sellaa tarhaan rallattelemaan, kun ollaan poikain kanssa lenkillä. Sellan hanuri oli aivan järkyttävän ruokottomassa kunnossa. Otin sen perspesuun ja Hopo pääsi hokkihuoltoon. Eilisellä reissulla huomasin, että toinen etunen vähän lipsuu ja sieltä puuttuikin hokki. Jengat oli hajalla ja tänään Kari laittoi uudet jengat ja uuden hokin. Urholle ei tarvinnut tehdä mitään.

Olimme suunnitelleet koiriksen ja pölliksen yhdistämistä ja näin saimmekin aika mukavan lenkin. Pohjat olivat vaan melkoiset kovat sekä jäiset ja sentti uutta lunta pinnassa ei myöskään helpottanut tilannetta. Hyvin pitkälti käyntilenkki. Urho veti ja Hopo humputteli perässä. pikakiituri teki pari lisälenkkiä vauhdikkaammin, mutta muuten mentiin maltillisesti. Hopedi taivalsi 11 km ja Prinssi 13 km. Aikaa käytettiin 1:20. Lämpötila oli kutakuinkin nollassa ja vähän tuli kummallekin hiki. Hopo on valtavassa turkissa,mutta olkoot nyt. Maisemat näyttivät taas kauniilta, kun saatiin lumikuorrutus. Urho oli vähän hämmennyksessä, kun osa reitistä kierrettiin päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. Erään talon portilla oli pari isoa roihua loimottamassa. Urho niitä vähän silmäili, mutta meni ihan asiallisesti ohi. Enemmän taisi Hopo puhahdella. Yksi 180:nen tuli, kun Kari pyytämättä ja yllättäen laittoi otsalampun päälle. Ja kertaalleen Urho oli aikeissa ottaa hatkat, kun äijä pelaili elektoniikan kanssa ja oli ilman hanskoja yms. Aina uusi hevonen laukkaa tarjoaisi, kun vauhtia lisätään. Ravi on sille selkeästä vieraampi tapa edetä. Mutta kyllä se ravillakin reippaasti liikahtaa. Hopo jota olen tottunut pitämään nopeana kävelijänä ja reippaanaa ravaajana vaikuttaa ihan papparaiselta uuteen hevoseen verrattuna. Ja sitähän se tietenkin on ja saakin olla, mutta kyseinen seikka kertoo kuitenkin myös jotain uuden hevosen vauhtiominaisuuksista. Jännä on katsoa, mitä siitä saadaan irti, kun kunto alkaa kohota.

Lenkin jälkeen pääsivät kaikki kolme vielä pihalle. Pojat saivat kuivatusloimet päälle ja typykkä pääsi nakupellenä pihalle.Tarhassa alkoikin heti nahina, kun Hopo ei nähnyt velvollisuudekseen antaa Sellalla sattumia vaan söi itse suoraan tynnyrin yläpäästä. Suivaantuneena Sella pisteli menemään ympäri tarhaa. Tämä on nyt just tätä. Millä ihmeellä pidät tuollaisen hevosen paikallaan? Jos sitä ei liikuta, niin se keksii kyllä keinot liikuttaa itse itseään. Viikon saisi nyt vielä olla, mutta sitten aloittaan taas pienissä palasissa liikutus. Pysyisipä vaan nahoissaan. Kollasin riehumisepisodin jälkeen kintun. Ei huomautettavaa.

Piti tosiaan olla seminaaripäivä Virossa. Puhumaan oli saatu kv-eläinlääkäreitä. Tarjolla olisi ollut teoriaa ja käytäntöä. Noh, ei voi mitään, kun ei voi mitään. Suomalaisia onneksi paikan päällä kuitenkin oli, joten varmasti tiedonjyväsiä saadaan myös meille. Olisi kuitenkin ollut kiva käydä moikkaamassa virolaisia tuttuja ja tämän tyyppisissä tilaisuuksissa on aina hyvä näyttäytyä. Ja vähän oli ostoslistaakin tehty matkan varalle. Mutta eipähän mitään. Lyötiin lukkoon ensi vuoden kilpailukalenteri, pistettiin kämppää joulukuntoon ja Kari kävi ostamassa joululahjoja. Nytpä sopii sitten joulu tulla. Hevoset pitivät vapaapäivänsä ja me saimme illemmalla pieniä otoksia seminaaripäivän annista. Ensi vuonna yritetään sitten taas uudelleen.

Mähän en usko mihinkään näihin pahoihin päiviin tai varmoihin päiviin. Ennemminkin 13. perjantai on yleensä ollut ihan hyvä päivä. Tämä viikko on kuitenkin arjessa ollut haastava ja loppua kohden tuntuu sitten vaan paranevan. Yöllä myrskysi niin, että katto meinasi lähteä. Taisi olla talven pahin myrsky näillä leveyksillä. Meillä onneksi sähköt säilyivät, mutta toisin oli esimerkiksi tallilla. Voin vain kuvitella sitä riemua, kun aamulla on kannettu vesiä ja siivottu karsinoita pimein päin. Meille urbaaneille oli jo eksoottista laitella hevosia iltapäivällä valmiiksi otsalamppujen valossa. Kyllä maailma olisi pimeä, jos ei sähkötuikut loistelisi kaikkialla. Kun päästiin selkään, niin pohdiskelin sitä, että vanhoina hyvinä aikoina täällä pohjolassa yö tosiaan tuli silloin, kun aurinko laski. Siinä olikin illalla tunteja aikaa tehdä päreen valossa käyttöesineitä.

Tuttu ratsastusreitti vaikutti todella aavemaiselta. Monessa talossa pidettin takassa tuli ja kynttilöitä oli sytytelty palamaan. Meitä valotti lähes täysi kuu. Sen valossa melkein hahmotti maisemaa paremmin kuin otsalampun kanssa. Mun tuikku oli lisäksi hyytymään päin. Rentouttavaa ja ihanaa oli reippailla Hopon ja Urhon kanssa. Hevoset olivat fiksuja ja rentoja ja meillä oli oikein mukava lenkki. Ketään ei tietenkään nähty ja pimeys haukkasi meidätkin sisäänsä. Urho teki mennen ja tullen kilsan ylimääräisen hölkkäkiepin. Mun silmä ei koskaan ratsukkoa havainnut tulevaksi, mutta Hopo kyllä tiesi jo hyvissä ajoin, että nyt sieltä taas tullaan. Hyvää treenia Urholle, mutta se tuntuu olevan seurahevoselle aika immuuni. Sillä ei ole mitään ongelmaa jättää kaveria, eikä sillä ihan pitelemätöntä halua ole myöskään kaverin perään. Ja kun kohdataan, niin hyvin voi mennä ohi ja jatkaa omaa matkaa.

Pimeässä tehtiin loppuhoidot ja jätettiin hevoset talliin. Sella oli otettu varmuuden vuoksi sisälle lenkin ajaksi. Vaikka maa on nyt ollut jäässä, niin sen hanuri on edelleen riitteessä. Taitaa olla niin kuin ennenkin, että säiläri ei vaan sovi. Harmillista. Nyt kun se on ollut nälkäkuurilla, niin on vähän hoikistunut. Katsellaan jouluun asti näillä eväillä ja sitten mietitään taas uutta, kun liikutus jälleen jatkuu.

Hyvillä mielin ja posket punaisina ajeltiin kotiin. Kari lähti pesemään mun autoa, että päästään siistillä pelillä aamulla reissuun. Mä jo vähän keräilin matskuja. Puoli kasilta Kari soitti ja kertoi saaneensa Tallinkilta tekstarin, jossa kerrottiin, että meidän reissumme on peruttu! Autokannen yhden rampin romahtaminen oli aiheuttanut sen, että autoja mahtuu alakansille vähemmän. Olivat päättäneet, että yhden päivän risteilijät saavat jättää autonsa kotiin. Kari luonnollisesti soitti perään, mutta mitään ei ollut asian suhteen tehtävissä. Seminaarin lisäksi oli tietenkin tarkoitus käydä vielä vähän jouluostoksilla yms. Tanja ja Nina tarjosivat luonnollisesti kumpikin meille kyytiä paikasta A paikkaan B ja päinvastoin. Ihania ihmisiä. Mutta ei me nyt oikein innostuttu lähtemään muiden kyyditettäviksi. Oma kyyti, omat aikataulut jne. Tehtiin päätös jäädä kotiin ja laitettiin Tallinkille korvausanomus sisälle. Eipä siinä puolessa tunnissa paljon parempaan ratkaisuun kyetty. Ärsyttävä homma, mutta ehkä merkit olivat tämän suuntaiset jo keskiviikkona kun totesin, että mulla ei ole edes virallista henkkaria.

Hevosilla vapaata. ihmisillä todellakaan ei.

Tämän vuosisadan viimeinen erikoiseksi luonnehdittava päiväys. Vielä jos sai jotain merkittävää tehtyä klo 14:15, niin johan on tähdet kohdillaan. Kari kävi huitaisemassa Urhon kanssa koirakentän lenkin. Kentän kupeessa mutkaisella asfalttitiellä tuli iso kuorma-auto kohtalaisella vauhdilla vastaan. Kari ehti muutaman kerran ajatella mielessään: ounou, ounou, ounou…. Sitten tilanne olikin jo ohi. En suuremmin pistä painoarvoa sille, että ihmiset hehkuttavat ja kehuvat omia eläimiään. Mutta ei voi kiistää, että mukavalta tuntuu, kun hevonen on fiksu ja rauhallisen ihmisen kanssa sekin on rauhallinen. Joskus on saatu palautetta, että valmiita hevosia otetaan ja niiden kanssa niin helpolla päästään. Meidän kolmikosta tämä viimeisin taitaa olla kaikista eniten valmis. Niitä sen pieniä omia erikoisuuksia tosin on, mutta selvästi vaikuttaa siltä, että hänen kuninkaalliset oikkunsa on aika helposti oiottavissa.

Kari ahkeroi vielä tarhoja siivoten ja mä osoitin sitkeyteni hommaamalla passia lentokentällä. Viikonlopun seminaarireissu oli jo hivenen uhattuna, mutta lupa-asiat ovat nyt kunnossa ja matkaan lähdetään. Oikeastaan olen taas ihan innoissani lähdössä reissuun ja tämähän on jo perinne, joka viime vuonna alkoi. Vaihdoin työporukan kanssa tehtävän Pietarin reissun hevosihmisten kanssa tehtävään Viron reissuun. Luulenpa, että en joudu katumaan.

Melli liikutti Hopon. Tekivät koirakentän lenkin. Hyvin oli mennyt ja mitäpä se muuten voisi Hopon kanssa mennäkään. Sella huililla, mutta äijä jaksaa hehkuttaa, että kinttu on mennyt merkittävästi nippuun. Mä en nyt enää ota tähän mitään kantaa. Kun oikein toivoo, niin havainnointi toki helpottuu. Urho vapaalla. K sai taas naulata ja naputtaa ja pääsi/joutui lyömään irtokenkää sen tasoiselle hevoselle, joka normaalisti kengitetään röntgenkuvien perusteella. Kaikenlaista, sanois Kokkosen Esa.

Omat hevoset vapailla. Pakkaslukemat rapsakkaasti lähes 15 astetta, jota vapaapäivä oli oivasti suunniteltu. Vaikka talvi sopii mulle ihan erinomaisesti, niin 10 astetta pakkasta on sellainen henkilökohtainen yläraja, että viitsin ulkosalla oleilla.

Karilla kengityskeikka taas Urjalan suuntaan. Odotetusti olikin hyviä uutisia tiedossa ja A is back in business. Se onkin paras uutinen viikkoon. Kari oli tosi mielissään.

Kiirusta aamusta iltaan. Vauhdikas aamu ja kymmeneltä noustiin jo ratsaille. Pojat olivat reippaalla tuulella. Suunnattiin Riitan kiepille. Reippaasti mentiin kaikki siihen soveltuvat kohdat. Käyntikin oli niin vetävää, että meinasi taas berberi hiertyä. Kiva kun saatiin pieni pakkanen, niin Hopolainenkin oli turkkinsa kanssa reippaana.

Mietin siinä matkan taittuessa, että ratsastus on kyllä monitahoinen harrastus. Joku haluaa hioa siirtymisien hivelevää täydellisyyttä ja me taas keskitymme siihen, että hevonen toimisi tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt kun uusi hevonen on tullut perheeseen, niin on taas paljon uutta kohdattavaa. Vaihdellaan vetovuoroja, ratsastetaan peräkkäin ja rinnakkain, turpa kiinni hännässä ja pilkkuna taivaanrannassa. Sanoinkin Karille, että Hopo sai taas uuden höyrypään koulutettavaksi. Ehkä se vielä tämän homman hoitaa.

Urho jäi looppiin Riitan tiluksien tuntumaan. Eroahdistusta ei tullut kummallekaan. Mutta kun uusi hevonen lisälenkin jälkeen sai Hopon hanurin taas kiikariinsa, niin sitten äijää vietiin. Tarjolla oli pientä pukkisarjaa ja muutakin mukavaa. Aika paljon sai isäntä tehdä töitä, että saavuttivat meidät sulassa sovussa ja sovitulla vauhdilla. Urholla on helposti tarve mennä aavistuksen kovempaa, kuin ratsastaja haluaisi ja siinä on vielä hivenen työstettävää. Martsari on toiminut hyvin ja siitä on jo nyt tullut vakkarivaruste.

Päätettiin palailla kotiin päin metsälenkin kautta. En ihan muistanut kaikkia mutapaikkoja ja niinhän siinä kävi, että juuri ennen kuin päästiin takasin tielle sattui Hopolle harha-askel ja upposimme jään läpi mutamonttuun. Vaari kävi polvillaan ja multa pääsi kiljahdus. Ja voi että sain siitä kuulla. Olin juuri selittämässä jotain juttua ja kun keikahdus sattui, niin toki pieni kiljahdus ilmoille kantautui. Kaikeksi onneksi mitään vaurioita ei tullut ja Hopo liikkui ihan puhtaasti kotiin asti.

Reissuun meni aikaa ihan piirun verran alla kahden tunnin. Hopedi hölkötteli 16km ja Princzis 17km. Käyntipätkää oli puolet, joten hyvää vauhtia pidettiin yllä hölkkäpätkillä. Tallilla molemmat saivat loimet päälleen ja painelivat pihalle heinille. Meillä oli taas kiire seuraavaan paikkaan ja ilta meni suvun parissa merkkipäivää juhlistellen. Vielä ennen kuin vuorokausi vaihtui, niin sain jotain ripsuja infoa kevään kisoista ja pistin tietoa eteenpäin. Nyt kun paletti olisi pian nipussa, niin voisi alkaa lähestymään potentiaalisia osallistujia vähän aggressiivisemmin, sillä kisakalenterin jokainen FEI-kisaaja laatii takuuvarmasti ennen kuin vuosi vaihtuu.

Kotimatka otti jälleen 2h 30min aikaa. Mennessä jo sanoin, että kyllä tuo mesta on syvällä! Paluuliikennettä ei ollut ollenkaan niin paljon, kuin menoliikennettä. Kiakkovieraat olivat ilmeisesti vielä putkassa…. ai niin, mutta eivät varmaankaan kulkeneen autolla, vaan junassa pummilla. Nuo yhteiskunnan tulevat tukipylväät.

Kari lähti melkein suorilla tallille. Hopolta piti vaihtaa kenkiä ja laittaa kumit. Kenkäkaupassa pari kansallispukuista bongasi äijän ostoksilta ja kyselivät hintoja kengitykselle. Nokkela mies sai sanottua, että valitettavasti ei rinkiin enää mahdu uusia asiakkaita. Heh heh, olisi siinäkin hanketta kerrakseen.

Sellan kintusta otettiin side pois. Jalka oli kuiva ja kylmä ja liike normaali. Hyvä, hyvä. Virtaa sillä reppanalla olisi vaikka muille jakaa. Väkkärit pudotettiin heti pois ja heinät ovat ihan minimissään. Sen myötä jäi myös psyllium siltä pois, mutta en ole oikein taipuvainen ajattelemaan, että meillä kuitenkaan olisi hiekkaongelmaa. Vakaasti uskon, että kun maa jäätyy lopullisesti, niin vesipierutkin loppuvat.

Sellan ja Hopon ruokailuhetket ovat huvittavia. Hopo rotevana kaverina oikoo vähän ja syö automaatin täyttöaukosta. Ilmeisesti toiminta on ärsyttänyt prinsessaa, jonka on täytynyt ruokailla hitaasti verkon läpi. On varmasti vaatinut osuuttaan kovasanaisesti. Tilanne on ratkaistu siten, että Hopo heittää ensin siivun tai pari heinää maahan, jotta neitokaisella on syötävää ja syö sen jälkeen itse kaikessa rauhassa suoraan tynnyristä. Vielä kun sen saisi opetettua siihen, että se säännöstelisi heinää ja antaisi vähän vähemmän ja pienemmissä erissä.

Itsenäisyyspäivän aloitin lueskelemalla muistoja sodan käyneistä hevosista. Silmäkulmat kostuivat. Valtava, valtava on ollut se työ, jonka tuon ajan hevoset ja ihmiset ovat tehneet. Siitä kaikesta saamme olla kiitollisia. Illalla kuulimme Tampereen mellakoista ja tuntuu aivan uskomattomalta, että jotkut haluavat juhlia itsenäisyyttämme vandalismin keinoin. Jos olisimme vanhan vallan alla, niin pahantekijät eivät olisi sakoilla selvinneet, vaan edessä olisi ankeat ajat.

Aamulla painelimme tallille. Yö oli tuonut ensilumen, mutta se oli märkää ja arvelinkin, että tilsaongelma koituu mun ja Hopon kohtaloksi. Kari ystävällisesti levitti kavionpohjiin tervaa, mutta vaikka vanhat konstit ovat usein parempia, kuin säkillinen uusia, niin tällä kertaa asia ei ollut näin. Käynnissä paakkuja syntyi ja ensimmäisessä vähän reippaammassa alamäessä liukumäkiefekti ei tuntunut miellyttävältä. Jatkettiin vielä hetken matkaa, mutta metsäosuuden alkaessa totesin, että me käännymme ympäri. Hopo pääsi vuorostaan häntäpesuun. Ärsyttää, kun koko kolmikko suttaa peräpäätään. Loimet tietenkin auttavat asiaa ja kuvittelen psylliumin vaikuttavan tuohon myös.

Urho ja Kari tekivät kympin lenkin vauhdikkaasti. Käyntiosuudet tietenkin käyntiä, mutta muut osuudet matkavoittavaa ravia ja laukkaa. Kyllä oli äijällä taas suu messingillä, kun tuli lenkiltä takaisin. Kun me käännyimme Hopon kanssa ympäri, niin ravasimme hevosenkenkälenkin kautta lähes tallille asti. Hyppäsin selästä ajas ja talutin perille. Sella oli aloitellut jo pientä tervetuliaispoukkoilua ja Minna oli aikeissa viedä sen sisälle juuri samalla hetkellä, kun putkahdimme sillan yli pihapiiriin. Laitoin Hopon takaisin tarhaan ja tilanne rauhoittui. Ehdittiin kymmenisen minuuttia jorista joutavia, kun Kari ja Urho ilmaantuivat näkyviin. Urho sai loimen päälleensä, sillä se oli vähän kostea. Hopo sai olla nudena. Vaikka taivaalta läsähteli kosteaa lunta satunnaisesti, niin arvoimme sen pärjäävään ilman palttoota.

Tallihomman jälkeen oli kiire siistiytymään ja sen jälkeen kiireesti tien päälle ja kohti Ekojärveä. Siellä lime-tiimi aloitteli sidosryhmien kanssa pikkujoulujaan lounaan merkeissä. Kun pääsimme paikalle, niin porukat olivat jo päättäneet vuoden 2015 valloittamisesta. Keltainen ja lime aikovat ilmeisesti tehdä jatkossakin tiivistä yhteistyötä. Italia siintelee mielessä. Illan edetessä ideat ja suunnitelmat muuttuivat villimmiksi, mutta se kai on varmaa, että kaikki paikalla olleet pyrkivät tavalla tai toisella lähtemään Haanjaan jo keväällä 2014. Springtime Ride Jokioisissa taitaa tulla liian varhain. Nähtäväksi jää, millainen maailmavalloitus tästä alkaa. Ilolla toivotan tervetulleiksi kv-reissuille uusia suomalaisia tiimejä. Yhteispelillä saadaan varmasti paljon aikaiseksi.