Hermostuttava klinikka käynti jälleen vuorossa. Ikävä kyllä toipilaskausi ei loppunut vieläkään. Uusi PRP-piikki ja 6 viikon päästä katsotaan uudelleen. Mulla menee niin hermo. Vahvuuteni ei missään nimessä ole kärsivällisyys. Jälleen kerran yksi juttu tämän harrastuksen parissa, joka kasvattaa luonnetta. Saattaa vaan olla, että muiden asioiden parissa pinna ei nyt sitten veny yhtään. Mä olisin melkeimpä valmis lyömään rukkaset naulaan. Onneksi meitä on näissä hommissa kaksi, kun toinen olisi valmis luovuttamaan, niin toinen puskee kahden edestä eteenpäin.

Hyvää tässä päivässä oli se, että Prinssin nakse diagnosoitiin harmittomaksi. Pitäisi se kuitenkin saada loppumaan. Tuollainen kosmeettinenkin haitta häiritsee mua.

Sella oli taas hoidettaessa klinikan ihannepotilas. Kun se pääsi kotiin, niin kova hirnuntakonsertti toivotti sen tervetulleeksi. Hopo odotteli portilla ja mokötti hetken, kun morsian jäi talliin huilailemaan lopuksi päivää. Mulla oli tunnin masennustila, mutta sitten päätin lopettaa murheilun ja keskityin alkavaan pitkään viikonloppuun.

Hopolla ja Sellalla vapaata. Urho teki Karin kanssa pölliksen. Pimeässä ja osin ihan uusissa maastoissa uusi hevonen toimi hienosti. Martsari on näppärä ja nyt odotellaankin, että posti tuo Urholle oman remelin. Hivenen arveluttava ilmestys oli pellolla liikuskeleva, huomattavalla heijastinmäärällä varustettu, koiranulkoiluttaja. Mutta kun hahmo alkoi puhua, niin huoli hälveni ja Urho pystyi ylväästi jatkamaan matkaa. Kympin lenkki taittui askellajista huolimatta reippaasti.

Melli liikutti Sellan ja Kari liikuttiHopon. Kentällä menivät. Kari valitti ratsastuksen jälkeen, että jalat olivat aladobia. Kenttä ja muutkin pohjat ovat kovat. Saisi tulla lunta. Urholla vapari.

Meidän piti poikkeuksellisesti kevyesti käydä liikuttamassa Hopo ja Sella. Päädyttiin kuitenkin perinteiseen maanantailepoon koko porukalle.

Joulukalenterin eka luukku. Valitettava tosiasia on, että meillä ei ole tässä vaiheessa vielä joulukalenteria, sillä laskin sen varaan, että saan seminaarista ostettua valjakolta perinteisen kalenterini. Ben tosin lupasi jälkitoimituksen, mutta eipä ole näkynyt.

Aamulla odoteltiin taas säätilan paranemista. Kahden pintaan olimme selässä. Sella ja Hopo matkakumppaneina. Kovaa oli ja maltillisesti edettiin. Pöllis tehtiin. Puheltiin niitä ja näitä, terapiaratsastus siis. Pitkät kalsarit ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Vuorovedoin edettiin ja monin osin vieretysten. Mitään hämmentävää ei tullut vastaan. Hämärä alkoi laskeutua päälle, kun lähestyimme tallilla. Puolitoista tuntia oltiin ratsailla.

Sitten oli Urhon vuoro. Kari laitteli sen valmiiksi, kun minä kokkailin hevosille iltapöperöt. Aamun psylliumit oli sekä Hopolla että Urholla syömättä, mutta kun heitin sekaan kourallisen kauraa, niin kupit tyhjenivät. On se vaan ällöä limaa, en yhtään ihmettele, että ei uppoa.

Urhon kanssa aletaan nyt vähän muuttaa sen tottumuksia. Tänään sen kaulaan pujotenttiin Sellan martsari. Tuiki tärkeä nartsa tuon tyyppiselle kaverille. Eipä se herättänyt suuria tunteita. Ensimmäisissä siirtymissä se pyrki vähän nostamaan päätään ja naamalle levisi hämmentynyt ilme, kun jokin otti vastaan. Sitten se laskikin nätisti päätään ja jatkoi kulkuaan. Tätä tapahtui pari kertaa. Jatkossa sitä ratsastetaan martsarin kera ja Kari pisti jo oman tilaukseen.

Kenttä on luonnollisesti kova ja vähän muhkurainenkin, joten käynnillä mentiin. Paljon voltteja, kiemurauria, pysähdyksiä ja etuosan käännöksiä. Taipuisuus paranee, Melli on aloittanut poitsun kanssa hyvän työn. Vasempaan se taipuu paremmin. Mua askarruttaa edelleen satunnainen nakse jostain takaa. Edellisen päivän pidemmästä lenkistä ei ollut kuitenkaan mitään huomioitavaa. Rauhassa touhuiltiin reilu puoli tuntia, jonka Kari siivoili tarhoja. Yltyvä tuuli ja heiluvat kentän aidat saivat tyypin vähän huolestumaan ja kun raviponin traikku tuli kentälle kääntymään, niin vähän otimme etäisyyttä, mutta eipä se hetkauttanut meitä mitenkään.

Sanna ja tytöt tulivat vielä Urhoa moikkaamaan, kun olimme palailemassa tarhaan. Kiltisti prinssi jaksoi odotella sen, mikä meiltä meni kuulumisten vaihtamiseen. Se on kyllä asiallinen tyyppi. Vähän törkki mun pipoa ja kevyesti hinkkaili itseään. Se on aiemmassa elämässään saanut aina ratsastuksen jälkeen hinkata päätään ratsastajaan ja en ole ihan varma, miten tuohon suhtautuisin. Varmaan pitää kehittää joku välimuoto. Monet asiantuntijat kieltävät nuo hinkuttamiset ehdottomasti, mutta on tälläkin asialla myös toinen puoli. Olen nyt soveltanut sitä, että kun jalkaudun, niin hankaan itse kädellä sen otsaa ja päätä. Ehkä se ajaa hevoselle saman asian ja tuottaa sille mielihyvää. Siihen saa tuossa tilanteessa hyvän kontaktin ja mietin, että kilpailuissa se tuolla hinkkaamisella saattaa rauhoittaa itseään ja se taas veisi ratsukkoa nopeasti kohti tarkastusta. Nämä on näitä.

Reilu vuosi sitten järjestettiin ihan omaksi iloksi Blossom Castle Free Ride, vapaamuotoinen yhteislenkki. Tuolloin Tanja ja Valedro lähtivät kesän siedätyksen jälkeen ensimmäistä kertaa vieraassa paikassa vieraaseen maastoon ja hyvinhän se meni. Silloin päätettiin, että tästä tehdään perinne ja muistellaan ”tapahtuman” merkeissä hyviä hetkiä. Harmillista kyllä yhteislenkin järjestäminen venähti näin myöhälle talveen ja tietenkin pohjat ovat nyt tosi kovat. Vielä viikko sitten tilanne olisi ollut ihan toinen. Takaisku oli myös se, että Tanja ei sairastelun ja stressaavan duuninsa johdosta päässyt karkeloihin mukaan. Myös Miva joutui jättäytymään pois, mutta Kari, Melli, Tiina, Mira ja mä lähdimme porrastetusti uhmaamaan kovia pohjia. Pasi oli lupautunut huoltajan ja kuvaajan rooliin ja tekikin hommansa mallikkaasti!

Puhe oli ollut, että startataan klo 11. Koska Tanja ei tullut ja muut olivat tästä lähistöltä, niin vähän rukattiin lähtöaikaa. Toivottiin kaiketi, että hienoinen auringonpaiste pehmentäisi vähän teiden pintoja. Ja ehkä vähän pehmensikin. Eilisen syväjäätymisen johdosta vedettiin ihan kiltisti kalsaria kinttuun ja teknistä alusasua myös yläkroppaan. Tallilla juotettiin hevoset jo ennen lenkkiä erittäin miedolla, mutta kuitenkin lämpimällä melassivedellä. Nyt alkaa olla se aika. 11:20 hypättiin selkään. Perinteen mukaan otettiin muutama lähtökuva. Tanja kaipaili myöhemmin peukutuskuvia ja kuulemma viittasimme vain kintaalla. En tiedä, miten unohdettiinkin ne peukutukset! Johtui varmaan paksuista rukkasista, jotka meillä kaikilla oli käsissä. Ratsujako oli sellainen, että Melli ratsasti Sellaa, Kari Urhoa ja minä Hopoa.

Matka eteni hitaasti, mutta varmasti. Sellan piti vetää kulkuetta, mutta se ei sitten jostain syystä maistunut sille ollenkaan. Hiipimällä eteni, mutta jos vaan Hopo meni keulille, niin heti alkoi teutarointi. Pääsääntöisesti etenimme käynnillä, mutta väliin mahtui muutama ravipätkäkin. Näimme, miten Pasi lähti liikkeelle kohti ensimmäistä kuvauspaikkaansa. Saikin odottaa meitä melkein tunnin. Väitti kuitenkin, että aika kului hyvin ja mukavaa oli. Pasista saisi kyllä oikeasti hyvän huoltajan. Ollaan vähän puheltu, että kunhan Sellan treenit taas alkaa, niin Melli saa lähteä pikkuluokkaan mukaan. Pasi voisi olla ihan ässä huoltaja Mellille ja Sellalle. Aika näyttää.

Hölköteltiin pari kilometriä eteenpäin ja villihevostilan kupeessa oli ensimmäinen huolto. Ei oikein juoma maistunut, mutta Urho sentään vähän uitti turpaansa ämpärissä. Huollon jälkeen Kari ja Urho lähtivät omille teilleen kohti Ilolaa, viitisen kilsaa kulkivat keskenään ja Urho irtautui kavereista ihan ilman itkua. Jos nyt vaan kaikki menisi hyvin, niin tällä kertaa ihan oikeasti olisi ainakin päänsä puolesta aika valmis hevonen käsissä. Fysiikan puolella olisikin aika paljon tehtävää, mutta jos pää pelaa, niin moni asia helpottuu. Tosin tämän lenkin yhteydessä Karikin on taipunut sille kannalle, että martsari on ehdoton ja suuhun on saatava rautaa. Kun kanssahevoset vaihtuvat, matka pitenee ja vauhti kiihtyy, niin hevonen aika lailla menisi sitä vauhtia, mikä sille itselleen sopii ja se vauhti on pääsääntöisesti aina kovempaa kuin ratsastaja haluasi. Oli askellaji mikä hyvänsä.

Mellin kanssa me kierrettiin Riitan kieppi hölkötellen. Kumpikin hevonen saattoi lopettaa pienimuotoisen kiukuttelun, kun kolmas pyörä oli joukosta poissa. Ratsastuskeli olisi ollut kyllä ihan täydellinen ilman kovia pohjia. Alustavasti oli sovittu, että kierretään hiekkakuopat metsän kautta. Ensin vähän eksyttiin, mutta aika nopeasti päästiin oikealle polulle. Aika märkiä kohtia oli reitillä sekä lisäksi kaatuneiden puiden ylityksiä. Sella tietenkin panikoi, kun sen tassut ihan pikkaisen kastuivat, kun jää petti se upposi liejuun. Yhtä puun ylitystä pelkäsin, että pyrkii hyppäämään, mutta sievästi meni astumalla yli.

Kun päästiin asfaltille, niin kuulosteltiin lähenevää jylyä. Jäätiin hetkeksi poikkitielle odottamaan. Arvelin, että sieltä tulee joku metsäkone. Kun ei mitään kuitenkaan tullut ja jyly jatkui, niin päätettiin, että mennään vaan. Ja eikö siinä käynyt niin, että juuri joen ylityksessä alkoi vastaan tunkea iso traktori joku härveli perässään. Onneksi olimme Hopon kanssa edellä. Jouduin varmuuden vuoksi viittomaan traktorikuskille, että vauhdit alas. Hirviö pysähtyikin hetkeksi, mutta katsoi kai tilanteen niin rauhalliseksi, että alkoi kuitenkin hiipiä meitä kohti. Hopolle tapahtuma oli samantekevä, mutta Sellaa kyllä jännitti. Juuri kun traktori oli kohdalla se teki pari pientä etujalkapomppua, mutta sitten se oli siinä. Kehuttiin tammaa kovasti. Kunhan nyt vaan päästäisiin sen kanssa taas oikeasti liikkumaan, niin se voisi unohtaa nuo hölmöilyt, jotka jo kerran on saatu pois. Ja liikunta olisi siinäkin mielessä tärkeää, että tamma edelleen vaan lihoo ja lihoo. Nyt on laskettu heinän tarve jo varsin alhaiseksi, mutta kai sitä täytyy entisestään pudottaa. Kohta Selleri alkaa olla jo sairalloisen lihava ja liikuttamalla sen laihduttaminen veisi vuosia.

Samaan aikaan toisaalla Kari sai Miran ja Tiinan seurakseen. Emma iski silmänsä Urhoon, mutta ei se silti valtavan rivakasti viitsinyt kinttujaan liikuttaa, sillä välimatka venähti heti kohtalaisen pitkäksi, kun Urho otti muutaman askeleen. Sillä on kyllä jalat kuin hirvellä. Pasi oli taas passissa ja tarjoili melassivettä. Urho ei ollut kovinkaan kiinnostunut, mutta vierailevat tähden tyhjensivät ämpärin halukkaasti. Myös tämä kolmikko valitsi samaisen metsäpätkän.

Kari ehti jo soitelle meille (tallipuhelimella tallipuhelimeen) kun olimme pikkutallin kohdalla. Loppumatkamme sujui leppoisasti. Tallilla oltiin kahden tunnin ja vartin taivalluksen jälkeen. Matkaa oli kertynyt 16,5 km. Tarjoilin hevosille melassivettä. Kannatuksen vuoksi ottivat muutaman huikan. Sella pääsi perspesuun. Alan olla aika kypsä siihen, että se pieree vettä. Paska on löysähköä, mutta vesi lentää. Nyt alkaa maa olla kova, joten ehkä se tonkiminen ainakin loppuu. Katsotaan sitten, miten edetään. Kun sain takajalat, hännän ja kriittisen alueen puhtaaksi ja lähdettiin viemään hevosia ulos, niin johan sitä paskavettä heti roiskusi.

Laittelin safkat ja astelin ulos ja autoon. Yritin soittaa Karille, mutta ei vastausta. Vähän huolestuneena soittelin Tiinalle. Muutama sananen ehdittiin vaihtaa, niin ukko harppoi tallista ulos. Olivat samalla askeleella menneet toisesta ovesta sisään, kun mä olin tullut ulos. Urholla oli matkaa taittunut 25 km ja aikaa kului 2:45. Äijä oli ihan tyytyväinen, joskin vähän hikinen, koska meillä oli oikeasti ihan liian vahva vaatetus parin pakkasasteen keliin. Mä lähdin kotiin sytyttelemään saunan pesään tulia ja Kari jäi vielä siivoilemaan tarhoja.

Kiva päivä ja Tanjan kanssa jo sovittiin, että tammikuussa tehdään samainen yhteislenkki ja vuoden päästä BCFR jälleen uudelleen. Toivottavasti silloin hevosia on mukana vieläkin enemmän.

Vaihdoin hetkeäkään empimättä duunipaikan pikkujoulut rauhalliseen maastolenkkiin. Aurinko laski sopivasti maaston aikana ja yritettiin tiirailla ISON-komeettaa, joka oli kuitenkin jo hajonnut eikä ollut enää ilmeisesti silmin havaittavissa. Hevoset olivat kivalla tuulella. Hopo ja Sella pääsivät köpöttelyretkelle. Tiet ovat aika kovassa kunnossa. Pakkasta oli lähtiessä pari astetta ja palatessa viisi. Kolealta tuntui ja pitkiä kalsareita täytyy alkaa vähitellen käytellä myös 66-pöksyjen alla. Ei auta. Nyt kun tulisi lunta, niin olisikin aika kiva pikkujoulukeli.

Ratsastusretki oli taas mukavan rentouttava. Kierrettiin pöllis ja kosteatkin kohdat olivat sopivasti jäätyneet, joten lähes kuivin jaloin matka taittui. Paluumatkalla oli syytä sytyttää fikkarit. Meillä oli molemmilla aika kylmä ja päätettiinkin, että luikitaan kotiin niin nopeasti kuin mahdollista.

Kari vielä tallilla nyki irti yhdeltä hevoselta repsottavan naulan ja yritti kiinnittää irvistelevän kengän vähän paremmin kiinni. Sitten meitä vietiin takkatulen ääreen.

Mä aina tutkin tarkkaan alkavan viikon sääennusteet samalla kun mietin hevosten liikutukset. Tällä päivälle oli lupailtu ikävää myrskykeliä ja sitä tosiaan oli tarjolla. Hevosilla vapaapäivä.

Alkuviikon liikutukset oli laadittu siten, että tänään piti tulla parin potentiaalisen apuratsastajan vähän kokeilemaan menopelejä. Toisin kuitenkin kävi. Syksyn flunssat kaatoivat apuratsastajat punkkaan ja se oli sitten siinä. Noi on vaan sillä tavalla p-maisia juttuja, että jonkun ne elikot täytyy kuitenkin liikuttaa. Mä olin kiinni toisaalla, joten Kari sitten liikutti kolme hevosta. Tiesi ratsastaneensa ja yllättävää kyllä ei tarvinnut yhtään illalla unta houkutella tulevaksi.

Melli ratsasti Urhon kentällä. Kovaa oli, joten ottivat rauhallisesti. Paljon taivuttelua kentällä. Tyttö oli ihan tyytyväinen. Vähän herra pyörii valmistellessa ja sovittiin, että jatkossa Melli pitää sen kiinni. Hopolla ja Sellalla rokotusvapaata. Viimeksi Kaisa oikein juurta jaksaen selitti syyt ja seuraukset vapaille.