Aika kuormittavan työviikon päätteeksi päästiin ajoissa kotiin ja kohti tallia. Kuvittelin jopa naivisti, että eka setti saataisiin heitettyä valoisan aikaan. Toisin kuitenkin kävi. Onneksi oli huomiotakit päällä ja Karilla otsalamppuvalmius. Kierrettiin koiris. Kari meni Sellalla ja mä menin Hopolla. Sella bimboili. Tomerasti kulki kärjessä, mutta kyyläili sitten kaikkea mahdollista. Hopon kanssa vaan humputeltiin perässä. Mulla ikänäkö on aiheuttanut sen, että en myöskään oikein näe hämärässä mitään. Onneksi Hopoa ei ikänäkö haittaa ja vakaasti ja varmasti ravailtiin umpipimeässä kohti kotia. Tuntiin tehtiin vähän pidennetty koiris. Höpö ja Söpö pääsivät takaisin tarhaan ja heinien kimppuun. Urho haettiin tarhasta ja laiteltiin valmiiksi. Kari teki ensimmäisen selkäännousun ja kiersi kentän kertaalleen. Takaosan liike ei vieläkään ollut mielestäni ihan priimaa. Varmaan saa Urho mennä ihmeniksauttajalle parin viikon päästä ja Dottie saa lähteä mukaan.

Sitten oli mun vuoro polkaista selkään. Olin jo ilmoittanut, että mandariinisatula ei mulle kelpaa, vaan halua oman puna-mustan alleni. Siinä kun on säädöt kohdillaan. Tuntuikin jo heti alkuunsa kotoisammalta. Taivuttelin poitsua parhaan kykyni mukaan. Tehtiin paljon voltteja ja kiemurauria höystettynä pysähdyksillä. Mukaan mahtui väistöjä ja etuosan käännöksiä. Aika kivasti sieltä jutut tulee, mutta kyllä mulla on ihan suunnattoman suuria vaikeuksia päästä jyvälle kuolaimettomasta ratsastuksesta. Mitä mä yleensäkään niillä nartsoilla teen?!? Yhtään kun ei saa ottaa kiinni. Oma käsi tuntuu todella raskaalta ja hevonen järkyttävän herkältä päästään. Martsarin mä ainakin haluaisin, jos kerta kuolainta ei saa suuhun laittaa. Lopulta löytyi aika maltillinen ja kiva ravikin ja sain oman käden jollain tavalla pidettyä vakaana. Jotenkin ihan kuin aloittaisi koko ratsastuksen alusta, kun päävehkeet ovat muuttuneet. Mutta oma viehätyksensä tässä hommassa taas on. Voi kun nyt kaikki menisi uuden hevosen kanssa hyvin. Olen kaikesta pienestäkin kamalan huolissani. On se vaan sellaista noiden karvaturpien kanssa, että koko ajan vähän pelottaa, että taas tulee jostain suunnalta huonoja uutisia. Vainoharhaisuudeksihan tuota kutsutaan.

Kari urakoi. Ensin Urho pääsi reippaalle tunnin lenkille. Koiris heilahti helposti. Liike oli letkeä ja äijä tyytyväinen kengitykseensä. Mun piti liittyä kakkoslenkille seuraan, mutta virkamiehen arki on välillä sellaista, että sovitut asiat eivät toteudu. Näin ollen Kari liikutti Sessukan kentällä. Äijä leijui taas tavoilleen uskollisena, sillä Sellan kinttu on nyt mennyt todella mallikkaasti nippuun. Saapa nähdä, mitä seuraava kontrolli kertoo. Hopo jäi liikuttamatta. Karin mielestä se oli ihan tyytyväinen halisteluun ja rapsutuksiin. Epäilen kyllä, että vanha herra ei reipasta lenkkiä vaihtaisi halisteluun, jos saisi itse valita.

Urho sai uudet tilsakumein varustetut hokkikengät alle. Etupää meni hyvin, mutta takapää vaati vähän pinnistelyä. Hopolla ja Sellalla vapaata.

Melli ratsasti Hopon ja Sellan kentällä. Paljon taivuttelua ja väistöjä ynnä muuta mukavaa. Ratsastaja oli urakan jälkeen tyytyväinen. Urholla oli rokotusvapaata.

Kari kiirehti tallille töiden jälkeen. Hivenen tiukalla aikataululla kävivät uuden hevosen kanssa soolona lenkillä. Yksin se on kyllä erittäin tyyni tyyppi. Kohtasivat matkan varrella hurjia juttuja, kuten metrin päässä maata kaivavan kaivurin ja sinne tänne säntäilevän termarin. Vielä huipennuksena koirakentällä raivokkaasti haukkuva koira oli sännätä kimppuun. Tilanne kuitenkin purkautui ja koiran kouluttaja kiirehti pyytelemään anteeksi. Rauhallisesti Urho otti tilanteet vastaan. Lenkin pyyhkäisivät tuntiin ja tyytyväisin mielin palailivat tallille.

Mukavan puuhan jälkeen oli tiedossa vähemmän mukavaa käsittelyä. Kaisa tuli paikalle rokottamaan ja raspaamaan. Aika paljon oli työstettävää ja ikävät piikit oli poskihampaisiin päässyt muodostumaan. Ei ihme, että syöminen on ollut vähän vaivalloista. Nyt on kaikki kuitenkin kunnossa. Loppuviikosta herra täytyisi kengittää. Varustelua täytyy vielä uusia ja sen jälkeen uudella hevosella alkaa olla perussetti kasassa.

Hopolla ja Sellalla oli vapaata.

Aamulla ahdistuin heti alkuunsa, kun huomasin, että ulkona satoi! Oli sovittu 3some-ratsastus ja sateella se ei ole mitenkään hekumallista. Kun ajeltiin tallille sovittuna ajankohtana, niin sade vaan yltyi ja tuuli vinkui nurkissa. Pihatiellekin oli putoillut oksia isoista koivuista ja monin paikoin oli kaatuillut myös puita. Haettiin hevoset sisälle ja ne tulivatkin aika mielellään. Kaikessa rauhassa valmisteltiin kolmen kopla. Mellin kanssa oltiinkin valmiina lähes samanaikaisesti, mutta miehiä sai taas odottaa. Lopulta Urho ja Karikin olivat valmiina, Hopo oli silloin jo menossa. Ajateltiin, että tehdään alkuun sellainen varmisteleva pieni lenkki. Jos meno on aivan päätöntä mielettömän tuulen vuoksi, niin jätetään leikki siihen. Sade kuitenkin alkoi laantua, joten ihan hyvällä mielellä lähdettiin liikkeelle. Hopo johti joukkoa, jotta mitään ylimääräistä hörhöilyä ei tulisi heti alkuun. Kiepautettiin eka kilsa ja todettiin, että sää vähän kirkastui ja Sellakaan ei ollut täysin pitelemätön, niin päätettiin jatkaa.

Kun päästiin reippaammille suorille, niin tuli selväksi, että Sellalle piti antaa reilu etumatka tai se alkoi rettelöidä siitä, että muut huohottavat niskaan. Urho taas olisi mielellään tullut vähintäänkin rinnalle ja mieluusti myös keulille. Hopolle oli sama, mikä on järjestys, mutta sen pitäisi olla staattinen. Turhat ohitukset nostivat sen ärsytystasoa, tai oikeaan jo pelkästään se, jos joku tuli vähän olan taakse kuikuilemaan. Kohtalaisen hyvässä järjestyksessä edettiin. Matka taittui osin käynnissä ja osin ravissa.

Linjamäessä mietittiin, jatketaanko vielä Takametsän villihevostilan suuntaan. Arveltiin kelin kestävän siedettävänä ja päätettiin jatkaa. Heti joen ylityksessä tuli kuitenkin pieni tenkkapoo, kun Hopo oli aikeissa kääntyä ympäri ja lähteä kotiin. Tuuli tuiversi aivan tajuttomasti ja kun oli aika kääntyä Sydänmaantielle, niin johan saatiin draamaakin aikaiseksi. Tuuli oli puuskittaista ja juuri tuli kohdalla ihan tajuton puhuri. Ei siinä kaikki, että puut huojuivat ja kamaa lenteli ilmassa, vaan joku oli virittänyt jätesäkin yhden liikennemerkin päälle ja se piti melkoista ääntä ja liikehdintää. Hopo löi liinat kiinni ja alkoi kiemurrella. Sella oli lentoon lähdössä ja aloin kuljetella Hopoa siihen malliin, että tamma ei pääse puikahtamaan ohi ja painelemaan horisonttiin. Karilla oli omat pomppuharjoitukset jonon viimeisenä uuden hevosen kanssa. Urholla oli pomppufiilis.

Kun tuulitunnelista selvittiin ja saatiin hevoset rauhoittumaan, niin päästiin taas jatkamaan matkaa hölkötellen. Mentiin tuttu lenkki vastapäivään ja putkahdettiin Takametsäntielle. Urho ja Kari lähtivät tekemään pientä kilsan lisälenkkiä ja köpöteltiin Mellin kanssa eteenpäin. Late ja Eppu laukkailivat tarhassa. En tiedä, voisivatko ne Hopon ja Sellan tunnistaa. Eipä me kovin pitkälle päästy ennen kuin takaa kuului jo rauhallisen laukan askellus ja lisälenkkiläiset olivat taas keskuudessamme. Karin oli vähän taas vaikea hillitä intoaan ja muistaa, että Sellaa ei nyt tällä kokoonpanolla kannattaisi hypettää yhtään enempää, kuin mitä navakka tuuli jo teki. Takaa laukkaava hevonen ei kuulu niihin asioihin, jotka tamma ottaa tyynesti. Pienen puhuttelun jälkeen Kari kuitenkin onnistui pitämään turvavälin mielessään ja käytännön tasolla myös. Tuulitunneli ei ollut niin paha tullessa, kuin mennessä ja pääsimme siitä ohi ehjinä. Hopo veti jäyhästi joen yli ja lopun matkaa Sessukka sai mennä ensimmäisenä.

Kun lähestyttiin tallia, niin taivaalta alkoi taas tiputella vettä, mutta lähes kuivina pääsimme perille. Kaikkien kommellusten jälkeen matkaa taittui 15-17 km ja aikaa kului rapiat 2:20. Minna oli jo tallilla odotelemassa ja kun Sella Hopon kera päätyivät talliin, niin Urho joutui kentälle ottamaan tuntumaa uuteen mahdolliseen tarhakaveriinsa. Ei se nyt ihan kamalan hyvin mennyt. Urho raukka laitettiin heti ruotuun ja se ei todellakaan ollut mikään uljas prinssi vaan vähän säälittävä reppana, joka kyyhötti kentän perällä. Kun touhuiltiin siinä omiamme, niin se hirnuili ja huuteli, että hakekaa mut pois. Ja kun sitä meni hakemaan, niin johan mahdollinen tarhakaveri ajoi sen ihmisenkin luota pois. Aika vätys hevoseksi. Ei nyt ainakaan ihan heti laitettu niitä samaan tarhaan. Hopon ja Sellankin perään se huuteli kamalasti, kun nämä menivät omaan tarhaansa. Illalla vähän miettiinkin, että voisivatkohan ne olla kolmistaan. Kesällä varmasti ainakin.

Tehtiin tallihommat loppuun ja kiirehdittiin kotiin lounaalle. Sen jälkeen Kari lähti kengittämään Hopoa, jonka etukengät on vaihdettu herra ties koska. Mä jäin hinkkaamaan satulahuopia ja satulavöitä puhtaaksi. Kokopäivän hommaa tämä taas on. Laitettiin vielä ilmo sisään Viron seminaariin, joten on vielä yksi mr-tapahtuma lisää tälle vuodelle.

Aamun valjetessa suunnattiin tallille. Sumuista ja kosteaa, mutta ei kuitenkaan todellista sadetta. Arvottiin hevoset. UH sai tänään vapaapäivän ja vanhat lähtivät lenkille. Kierrettiin ensin asfaltin kautta ja siitä perinteiselle koirikselle. Sella oli taas ihan bimbo. Poniratsastaja sai taas kyytiä. Hölköteltiin hevosenkenkä ja suunnattiin peltotielle. Siellä olikin jännät paikat, sillä hirvimehet olivat saaneet elukan haukulle ja mahdollinen kaato tapahtuisi siinä pellolla. Ketju oli valmiina. Kari yritti small talkia, niin ketjun mies alkoi vähän hermostuneena selittää, että heillä on kyllä luvat kunnossa. Vakuuteltiin, että meillä ei ole mitään sitä vastaan, että ovat siellä missä ovat ja tekevät sitä mitä tekevät. Tosin olihan meillä kiire alta pois ja hölkättiin peltotietä metsään asti.

Loppu lenkki olikin rauhallinen. Kamalassa kunnossa ovat metsätiet. Savi puskee kaikkialta läpi ja pohjat ovat todella liejuiset ja pehmeät. Tuntuu, että maa ei pysty imemään vettä enää yhtään. Vielä kun siihen liejun päälle on kertynyt lehtimatto, niin tarkkana saa olla.

Kun palailtiin takaisin, niin annettiin Sellalle sata metriä kaulaa viimeiseen ylämäkeen. Menikin sen siististi, mutta meillä oli Hopon kanssa aika paljon neuvoteltavaa takajoukoissa. Reilu tunti oltiin taas retkellä. Laitettiin hevoset jälleen suoraan tarhaan. Nopeat loppuhoidot ja pieni hetki bondausta uuden hevosen kanssa ja olimme valmiit poistumaan paikalta.

Illalla kurvailtiin SuMaRan pikkujouluihin. Mukavaa on tavata lajin harrastajia myös ilman hevosia. Meno oli leppoisaa, juhlapaikka oli viehättävä ja ruoka oli hyvää. Meillä oli aika pitkä matka, mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos joku järjestää, niin täytyy osallistua. Toivottavasti parin viikon päästä seminaarissa on vähintäänkin yhtä paljon väkeä.

Tällä viikolla olen monena päivänä työmatkoilla nähnyt marraskuisella taivaalla aika erikoisen ilmiön, sateenkaaren. Näyttävät hienoilta tummia talvisia sadepilviä vasten. Tänäänkin pilvet vähän rakoilivat ja ajoittain paistoi aurinko. Siitä ei kuitenkaan päästy nauttimaan, sillä tallille ehdittiin vasta taas hämärän jo hiipiessä päälle. Kahdella autolla mentiin. Kari otti puolen tunnin varaslähdön ja siivosi tarhat, ennen kuin ennätin paikalle. Oli hakenut kaksi ekaa hevosta jo sisälle, joten päästiin aika nopeasti ratsaille. Kenttä ei ollut ihan siinä kunnossa, kuin olin toivonut, sillä edellisen yön oli satanut taas kaatamalla. Olin nimittäin asetellut sellaisia ehtoja, että menen uuden hevosen selkään sellaisella kerralla, kun kenttä on kuivahko. Ihan vaan sen takia, että jos mätkähdän sieltä alas, niin en ole yltä päältä kurassa.

Hopon kanssa touhuiltiin ensin puolisen tuntia. Taivuttelin sitä ja kuulostelin muutenkin, että asiat ovat niin kuin pitää. Hyvinhän meillä paapan kanssa yhteispeli toimii. Pianhan sitä on 10 vuotta jo treenailtu. Ravailtiin ihan muutama suora, sillä en viitsinyt sitäkään märässä ja vähän epäluotettavalla alustalla juoksuttaa. Kari touhuili uuden hevosen kanssa samoja juttuja. Sitten hypättiin selästä alas. Kari kiipesi vielä uudelleen selkään ja teki yhden kunniakierroksen. Sinä aikana olin jo ehtinyt kuoria Hopon varusteista ja viedä Sellan seuraksi tarhaan.

Jännitti kyllä jonkin verta pyrkiä uudenhevosen selkään. Olin juuri kuullut, miten entisen työkaverin tyttären hevonen oli kavahtanut pystyyn ja tapahtumaketjun tuloksena tytöltä murtui lonkka ja 5 nikamaa. Ei oikein houkuttaisi. Yritin hengitellä rauhassa. Kari toi hevosen viereen, piti jalustimesta kiinni ja kolmosella mentiin. Humps!

Hevonen ei reagoinut mitenkään ja seisoi ihan nätisti paikallaan. Lähdettiin liikkeelle ja heti sain todeta, että puheet suuresta liikkeestä olivat ylimitoitetut. Hopolla on iso liike, uudella hevosella ei. Tosin, ei se liike yhtä tikittäväkään ole, kuin Sellalla, vaan sekin on siltä ja väliltä. UH on toistaiseksi jokaisella mittarilla mitattuna kahden vanhan välistä. Käynnissä tahti on yhtä nopea, kuin Sellalla ja askel lähes yhtä pitkä kuin Hopolla. Kyllä saa ranka lisää liikkuvuutta, kun tuolla alkaa käyntilenkkejä tehdä. Mä en kyllä oikein innostunut ”dr albanin” kuolaimettomasta suitsisysteemistä. Mun päässä luotto tulee siitä, että suussa on rautaa tai ehkä tosiaan 10 vuoden yteisestä taipaleesta. Totesin, että todella paljon vaadin tunteja UH:n satulassa ennen kuin maastoon lähtisin niiden mitättömien narujen kanssa viilettämään. Muutenkin vaatii nyt aika paljon työtä kentällä, että suhtautuisin hevoseen ja niihin naruihin luottavaisesti. Ravi tuntui hakkaavalta ja kostean kentän vuoksi en paljoa ravaillut. Ei tuntunut hyvältä. Täytyy äijää kyllä hitusen kunnioittaa, että lähti noin vain tuollakin pelillä suoraan starttiviivalle. Varmasti on ollut erittäin antoisaa pari vuotta ratsastaa ja kilpailla mitä erilaisemmilla otuksilla. Tämä oli sitten vaan yksi joukon jatkona.

Puolisen tuntia taivuttelin Urhoa ja haettiin yhteistä säveltä, vähän rentouduttiin molemmat ja homma tuntui jossain vaiheessa jopa aika mukavalta. Kari haki Sellan, joka pääsi myös kentälle pyörimään hetkeksi. Mun mielestä uuden hevosen takapään liikkeessä on jotain pientä huomautettavaa ja hieroja saa varmaankin tulla lähiviikkoina paikalle. Samalla saanee hieroa koko kolmikon ja ei tekisi hieronta pahaa meille ihmisillekään. Mullakin on kaatumisen jälkeen vielä paikat jumissa ja niin saattaa Urhollakin olla, kun pyllähti viikko sitten lastauksessa ja sen päälle pistettiin kipittämään varsin reippaasti 22 km.

Kun oli aika tulla alas ratsailta, niin mua alkoi taas jostain syystä jännittää. Hengittelin hetken jalkoja heilutellen. Lopulta pongasin itseni alas ja maa tuli varsin nopeasti vastaan. Sellainen 5 cm on Hopolla ainakin enemmän korkeutta, joten lihasmuistiin tallentunut pudotus on suurempi, kuin Urhon selästä tullessa. Hevonen seisoi siististi paikallaan, niin kuin sen tietenkin kuuluukin seistä, mutta jostain syystä suhtaudun siihen snadisti epäluuloisesti. Onko sitten sitä itsesuojeluvaistoa, vai mitä? Mukava kaverihan se on ja lempeästi tuuppi mua, kun riisuin varusteita pois. Vein senkin vielä tarhaan ja pian oli Karikin valmis lopettamaan Sellan kanssa.

Kari kävi vielä siivoamassa kentältä parit paskat ja mä virittelin sapuskat. Vieläkään ei olla saatu laskuriin naputeltua arvoja, että saataisiin ruokinta ihan kohdilleen. Uskon, että heinää saa vähentää, sillä vanhat hevoset ovat paksuja ja uudenkaan ei tarvitsisi yhtään pyöristyä, ehkä vähän solakoitua ja tallin heinä on todella ravinteikasta analyysin mukaan. Mennään nyt mutulla, kunnes saadaan katsottua arvot kohdilleen. Eivät ainakaan nälkään kuole.

No niin, viikko ehti mennä, ennen kuin uuteen hevoseen liittyvät ikävät puheet kantautuivat meidän korviin. Sykli on nykyään aika nopea. Se näissä jutuissa aina vaan ihmetyttää, että miten muiden ihmisten asioiden ruotiminen negatiiviseen sävyyn parantaa kenenkään elämänlaatua. Mun kokemuksen mukaan negatiivinen vatvominen ainoastaan myrkyttää siihen taipuvaisen ihmisen mieltä entisestään ja tekee hänen elämästään vielä aiempaakin kurjemman. Katkeruus syntyy juuri sellaisista tekijöistä, että unohdetaan oma elämä ja keskitytään muiden asioihin. Toisten epäonni harvoin antaa toiselle ihmiselle suunnatonta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta. Yleensä jaettuna suru ja ilo ovat huomattavasti vahvempia tunteita ja lisäävät yhteisöllisyyttä. Ikävä kyllä yhteiskuntamme on kehittynyt siihen suuntaan, että empatiakyky on vähentynyt. Totuus on kuitenkin se, että positiivinen ajattelu ja suhtautuminen ympäristöön ja itseensä vahvistaa meitä ihmisinä ja tekee meistä myös viehättävämpiä kanssaihmisten silmissä. Negatiivisesti suhtautiminen ympäristöön, toisten tekemisiin ja omiinkin, on tuhoon johtava tie. Se lisää vain ihmisen katkeruutta, ruokkii epäonnistumisia ja saa ihmisen näyttämään keljulta myös ystäväpiirissä. Negatiivisella asenteella varustettu ihminen lopulta jää yhteisön ulkopuolelle ja yksikseen. Eihän kukaan halua ystäväpiiriin sellaista henkilöä, joka näkee jokaisella pilvellä mustat reunukset. Ihan vinkkinä voisin sanoa, että elämä on enemmän elämisen arvoista, jos yrittää edes joskus iloita toisten ihmisten puolesta ja värittää näkemäänsä edes vähän positiivisempaan suuntaan.

Hevosista sitten sen verran, että selkävikainen, paska, kellekään muulle kelpaamaton uusi hevonen sai tänään lenkkikaverikseen Sellan. Ihan yhtä vakaa kaveri se ei tietenkään ollut, mutta lenkki meni hyvin. Todella pitkä ja koliseva tavarajuna alkoi vähän hermostuttaa Urhoa ohiajon loppuvaiheessa, mutta ei mitään suuria tunteita. Sella jotain koomaili ja Melli sai taas nauttia 180 asteen pikakäännöksestä, mutta mitään sen ihmeellisempää ei tapahtunut. Vuorovedoin ja sulassa sovussa kaksikko taittoi matkaa. Uusi hevonen on sitä verta viileä tyyppi, että kumpikaan vanhoista hevosista ei koe sitä sietämättömäksi tyypiksi. Viikonloppuna kokeillaan kolmen maastoilua. Hyvin sekin varmasti menee.

Kun tulivat tallille, niin Kari vielä hetken taivutteli Urhoa kentällä. Se ei ole ihan niin letkeä, kuin Sella, sillä ilmeisesti taivutteluja on tehty vähemmän. Aletaan nyt tehdä sen kanssa kenttähommia ainakin kerran viikossa. Kari tarjosi Mellille mahdollisuutta käydä selässä ja tyttöhän kävi. Kokeili kentällä käynnin ja ravin. Mukavalta tuntui ja jatkossa Melli saa ratsastaa kentällä myös Urhoa. Kaikki hyvin Blossom Castlessa.

Ei voi kiistää, etteikö pimeys söisi miestä ja naista. Jos yhtään normaalisti lähtee töistä, niin on pimeä, kun ennättää kotiin, vaihtaa vaatteet ja suuntaa tallille. Vaikka yritän pitää aina positiivista mielialaa yllä ja keksiä hyviä ominaisuuksia kaikista asioita, niin tästä kuraisesta ja pimeästä ajankohdasta on hivenen vaikeaa keksiä jotain hyvää. Tai ainakaan hyvää, joka liittyisi hevosharrastukseen. Kiirehdittiin kuitenkin taasen tallille ja viriteltiin heijastinliivit ja otsalamput valmiiksi. Oli ajateltu, että uusi hevonen pääsee tänään maastoon. Hopo otettiin jälleen kerran opetusmestariksi. Se onkin jo monta hermostunutta kaveria opettanut tavoille ja varmuuden vuoksi ensimmäiselle lenkille herra varma ja vakaa lähti oppaaksi.

Hopo näytti suhtautuvan uuteen lenkkikaveriin suopeasti ja yhteistyökykyisesti. Takaset eivät heiluneet kertaakaan, eikä kaveri muutenkaan tuntunut käyvän sen hermoon. Selkäännousu oli taas hivenen jännittävä kokemus, mutta ei mitään todellista tilannetta saatu aikaiseksi. Maiseman valtasi melkoinen sumu ja otsalamput saivat varsin aavemaisen vaikutelman aikaiseksi. Hyvin pian, kun olimme siirtyneet radan läheisyyteen, tuli juna. Uusi kaveri oli ehkä ihan vähän hämmentynyt, kun samaan saumaan tuli myös juna takaa. Mutta Hopohan ei korvaansa heilauttanut, joten ei tarvinnut Ruotsin prinssin myöskään asiasta huolestua. Mopokin ohitti meidät takaa, mutta se meni myös ilman mitään draamaa. Hölköteltiin pitkät pätkät ja tarkkailin Urhon liikettä takaviistosta. Vähän ottaa aikaa, kun osaan sitä tulkita. Mun mielestä siinä on jotain erikoista. Kari aikoo kengittää tulokkaan lähiaikoina ja katsotaan sitten, miten liike muuttuu, jos muuttuu. Letkeää meno on joka tapauksessa.

Kanakopin kohdalla asukas käynnisteli mönkkärin juuri kun oltiin kohdalla, mutta tuollaisiin ei tarvitse reagoida mitenkään, ainakaan hyvässä seurassa. Pimeä peltoraitti mentiin ihan käynnissä. Kun päästiin koirakentälle, niin siellä oli räksyttäviä koiria ja fikkari päässä huutava nainen. Kumpikaan hevosista ei ollut moksiskaan. Mun olis tehnyt mieli sanoa meitä komentavalle rouvalle muutama totuuden sana, mutta Kari kehoitti olemaan hiljaa. Mun mielestä olisi ollut tärkeä viesti, että emme olleet mitään pikkulapsia, joita voi komennella mukamas miten tahansa. Mutta koiriaan metsässä irti pitävälle naiselle jäi nyt se käsitys, että maailma pysähtyy hänen käskystään. Tekee hänet varmasti tyytyväiseksi.

Paluumatka taas hölkkäiltiin. Kari oli tyytyväinen, kun uusi hevonen ei yhtään rettelöinyt, oli se sitten ekana, vikana tai vierellä. Totesimme yhteen ääneen, että pitkään aikaa ei ole mulla ja Hopollakaan ollut niin rentouttavaa yhteislenkkiä, sillä normaalisti lenkkikaveri on aina esittänyt jotain draamaa ja sirkusta. Tänään ei. Hornankallion mäki laukattiin hyvin ja en voinut muuta kuin ihailla uuden hevosen verkkaista, mutta pitkää laukkaa. Aika näyttävää menoa.

Tallin pihassa riisuttiin varusteet pois ja vietiin hevoset suoraan tarhaan. Sellakin oli ihan nätisti odottanut. Tosin se mökötti Hopolle eikä edes kääntynyt katsomaan, kun isäntä palasi takaisin tarhaan. Hetkeä myöhemmin siellä oltiin jo hoitopuuhissa, kun kävin niiden kanssa vähän juttelemassa. Kävin myös moikkaamassa uutta hevosta, joka vähän vierastaa näitä halistelusessioita, mutta tottuu kyllä. Kari siivosi tarhat, mä laitoin safkat ja viikkaillin kuivat loimet kuivatushuoneesta paikoilleen. Kovasti uskottelin siinä itselleni, että kolme menee ihan samalla vaivalla kuin kaksikin……