Kun leiri loppui, niin jätettiin omat hevoset pariksi päiväksi talliin. Joten perjantaina ajelinkin jo ennen seitsemää Ridasjärvelle. Olin nukkunut jälleen vähäisesti, joten ei sen niin väliä, vaikka olisin mennyt sinne jo viideksi. Hevoset olivat kaikesta päätelleen nukkuneet raivokkaasti. Kumpikin oli yltä päältä purussa. Ja Sella tietenkin pedannut paskakikkareihinsa. Sain harjata hyvän tovin, että viitsin vapauttaa ne ulos. Ja Tatanka ei tietenkään edes lähtenyt, vaan jäi taas hengaamaan talliin ihmisen avuksi. Kari kertoi sen hakumatkasta, että heti jos reitillä näkyi jotain epäilyttävää, niin hevonen tuli ihan kylkeen kiinni kuin koira. Sellainen se on, ihmisen paras ystävä.

Lopulta sain karsinat laiteltua kuntoon ja nuorukaisen pihalle, joten loikkasin autoon ja ajelin Espooseen, siellä nopea siistiytyminen ja sitten keskustaan hoitamaan asoita, Iksuun hakemaan parturiliikkeeseen jotain hyllyä ja tämän jälkeen taas salaman nokka kohti Hämeenlinnaa. Viimeinen keikka tällä erää.  Kari hoiteli illalla hevoset yöpuulle.

Team Suonpään perinteinen junnuleiri. Upeita, edustavia nuoria naisia, jotka tekevät upeaa työtä ja ovat mitä parhainta mainosta koko lajille. Aina asiallisesti pukeutuneina, hymyilevinä, hyväkäytöksisinä jne. En voisi liikaa ylistää ja todella harvoin ylistän yhtään, koska en pidä turhasta nuoleskelusta ja hypettämisestä. Mutta sanotaan nyt vaikka niin, että on jopa ihan etuoikeus saada tehdä töitä näiden nuorten  kanssa. Se pulppuava iloa ja kepeys, mikä tallilla ja meillä kolme päivää taas vallitsi on vastustamatonta. Tietenkin välillä menee kuppi nurin ja tietenkin välillä joku möksähtää ja mököttää ja haluaa tehdä asioita eri tavalla. Mutta se nyt on normaalia ja liittyy siihen, että tässä nyt kuitenkin opitaan myös yhteistyötaitoja ja myös elämään tätä elämää, joka meille jokaisella on annettu. Koko nelikko on erilaisia persoonia ja tyystin erilaisita lähtököhdista. Täydentävät ehkä toisiaan ja ainakin opettavat toinen tosilleen erilaisuutta ja sen sietämistä. Kaikilla on voimakkaasti tukevat taustajoukut, mutta tämäkin tuki ilmenee jokaisen kohdalla tyystin eri tavalla. Nyt kun aletaan siirtyä lapsista nuoriksi aikuisiksi myös oma roolini selvästi vähän muuttuu. Alan mennä enemmän siihen rooliin, joka minulla on myös töissä. Nyt ei puhuta enää pelkästä urheilusta, vaan ihan ohjauksesta elämän varalle. Ja sekin on totta, että vähitellen ollaan siinä pisteessä, että en pysty pitämään enää omaa turvaväliäni, vaan nämä pahalaiset ovat kiemurrelleet ihan iholle. Koko nelikko on kovin rakkaita ja olen heistä kyllä äärettömän ylpeä. Ja pienen siivun otan itsellenikin, sillä myös minä teen kovasti töitä.

Mä olen suunnitellut ohjelman viime vuoden rungon ja osallistujien toiveiden perusteella. Koska pääkisat olivat niin lähellä, niin ei otetti mitenkään ryppyotsaisesti. Tehtiin yhdessä juttuja, harrastettiin ja ennen kaikkea purettiin Morva niin atomeiksi, että siihen ei enää tarvite tällä porukalla palata. Epäonnistumiset on nollattu ja käyty vähän läpi sitä, miten nollaaminen tapahtuu. Toisaalta toivon, että hyvistä suorituksista osataan iloita pieni hetki ja sitten jättää myös ne taakse ja suunnata eteenpäin. Sen enempää menestykseen kuin epäonnistumiseen ei kannata jäädä rypemään. Ja loppujen lopuksi SM tai lajimestaruus tai mikä se nyt siten onkan nimeltään on pienen pieni kilpailu ja niin kuin Minttu oli rohjennut lehtijutussa ääneen sanoa, meidän tavoitteet on paljon korkeammalla. Mutta askel askeleelta edetään ja siinä mielessä SM on hyvä steppi ja jokainen hyväksytty suoritus 80 kilsalta ja yli on iso teko ja askel lähempänä meidän tavoitetta, joka tosiaan odottelee 2021.

Leiristä lisää Tien päällä -osiossa, vaikka ei nyt sen kummemmin tien päällä edes oltu, mutta en viitsi tukkia tätä päiväkirjaa niin pitkällä kirjoituksella.

Päivä meni enemmän tai vähemmän viikonlopun uurastuksesta palautuessa ja tiistaina alkaa leiriä suunnitellessa. Ritan ja Saran osalta asiat kääntyivät parhain päin. Morvan epäpuhtaan liikkeen syyt on selvitetty ja niistä palattu normaaliin arkeen. Minttu ilmoitti ottavansa leirille mukaan Ruutipojan ja Saana kaikkien harmistusten jälkeen ja leirin pienoisen epävarmuuden vuoksi valitsi perheloman (ja tämä siis täysin ymmärrettävää). Vähän oli mietittävänä logistiikkaa ja muonitusta ynnä muuta. Älyttömän kiva, kun tytöt tulevat. Tästähän oikeastaan sovittiin jo vuosi sitten ja Sara heti vuoden alussa anoi itselleen lomapäivät ja ilmoitti, että hän tulee leirille vaikka yksinään.  Ja mikäpäs siinä. Ihanaa, että tulevat ja toivon oikeastaan, että tämä perinne säilyy niin pitkään kuin kukin meistä hevosten kanssa puuhailee. Vaikka sitten 30 vuoden päästä ihan vaan kuivaleirinä, mutta kuitenkin. Viime vuonna meillä oli Urhon poismenosta huolimatta hienoja hetkiä ja vaikka edellä mainittu menetys varjostaa tietenkin tätä aikaa vuodesta mun elämän loppuun asti, niin uskon tämänkin leirin tuovan meille kaikille iloa ja elämyksiä. Mun valintahan on tehdä nuorten kanssa töitä ja hienoahan se on myös harrastustoiminnan nimissä. Nyt kun ei Karilla ole aktiivista vaihetta matkaratsastuksessa, niin näiden nuorten luotsaaminen on äärettömän terapeuttista myös minulle itselleni. Terapeuttista ja palkitsevaa.

Aamulla ajelin taas Hämeenlinnaan pitämään värikurssia. Vaalennuksia eri tekniikoilla oli ohjelmassa. Mua oikeastaan kadutti, että olin lupautunut tähäm päivämäärään, mutta sovittaessa homma tuntui hyvältä. Sateessa ajelin liikkeelle. Noh, siellä oli possahtanut pesupaikan hana, joten homma kosahti siihen. Ensin porukalla jonnekin hanakauppaan ja hienostihan se tietenkin meni. Sen jälkeen erinäistä äheltämistä ja väkeä lappoi sisään ja ulos. Mä sellaiset kaksi tuntia sain puristettua jähmeää hymyä naamallani kun odotin, että päästäisiin hommiin. Ja päästiinkin, mutta ei työt kamalan hyvin onnistuneet ja ilmapiiri oli muutenkin vähän kireä.

Kotimatkalla päätin piipahtaa taas hevosten luokse. Ne yleensä saavat mut paremmalle tuulelle, mutta nyt ei oikein turpaterapiakaan toiminut. En ole jostain syystä oikein saanut edelleenkään nukuttua ja muutenkin homma ollut alavireistä. Ehkä se tästä nyt lähtee taas nousuun, kun loma alkaa ja junnut saapuvat leireilemään alkavalla viikolla. Sekin on vaan vähän auki, että kuka tulee ja millä hevosella. Onneksi nyt kuitenkin näyttää siltä, että sen enempää Napilla kuin Hepullakaan ei ole mitään varsinaista vaivaa. Kumpikin on näillä näkymillä ihan täysillä mukana leirin treeneissä.

Kuten arvelinkin, niin tiedossa oli aivan kammottava työleiri. Mulla oli muutaman kerran itkukin lähellä. Rakennusmies oli pahalla tuulella ja sain aika paljon ja aika suoraa palautetta. Vettä vihmoi ja oli varsin kylmä keli. Tai no tyypillinen juhannussää varmaankin. Mua jotenkin harmitti raataa ja oli yllättävää kyllä Kariakin aika ikävä. Olin ennakkoon ajatellut, että se nyt on ihan sama onko juhannuksen kotona vai poissa. Yksi viikonloppu muiden joukossa. Mutta ei se nyt sitten ihan niin kuitenkaan ollut.

Hevosten luona kävin lauantaina. Erika siellä jo touhuili. No hevosille oli täysin sama onko juhannus vai joulu. Ne ottivat tuliaisleivät vastaan ja jatkoivat omia touhujaan. Katselin niitä hetken ja palailin kotiin maalaushommiin. En viitsinyt edes lippua nostaa salkoon.

Mulla oli lomaa edeltävät viimeiset työpäivät jotka menivät enemmän tai vähemmän henkilökohtaistamisen nimissä aulassa istuessa. Joku hauskasti kysyi, että mitä ihmettä mä teen kesäkuussa koululla. Noh, ajat ovat muuttuneet ja nykyään koulut elävät myös koko kesän. Ainakin sellainen koulu, jossa mä työskentelen. Eli otettiin vastaan uusia opiskelijoita, tarkastettiin todistuksia ja kerrottiin henkilökohtaisesti siitä, mitä syksyllä sitten tulee tapahtumaan.

Hevoset olivat pellossa omillansa, mutta Erikahan niistä pitää huolta ja Ritalta tulee myös aina tietoa, kun käy Napin kanssa touhuamassa.

Juhannus ja mun loma lähestyvät uhkaavasti ja ainakin heti alkuun on tiedossa omilla tiluksilla melkoinen työleiri. Tavoite ja tahtotilahan oli sellainen, että koira-aita valmistuu juhannukseksi. Nyt näyttää, että menee vähän yli ja sen takia aavistan, että tiedossa on pitkiä työpäiviä samaan aikaan kun toisallaa rellestetään ja poltellaan kokkoja.

Ansaittu vapaapäivä. Jonka tosin olin päättänyt viettää Hämeenlinnassa värikurssia pitäen. No eipä mitään päivä oli taas vähän erilainen ja näin ollen voimaannuttava. Välillä tekee todella hyvää olla ihan erossa hevosihmisistä. Niin upeita kuin he ovatkin.

Kotimatkalla kävin moikkaamassa hevosia. Eipä mitään ihmeitä sillä rintamalla. Sella on kuin ilmapallo ja Tatankakin ottanut massaa. Jotenkin tuntuu, että se aina laidunkausin kasvaa pyrähdyksittäin.

Mietittiin illalla, että lähdetäänkö suoraan ajamaan kotiin. Kari oli omalla autollaan Pedron kanssa ja mä omallani. Takaisin päin ei ollut kyyditettäviä, joten olin vähän ajatellut, että lähden ehkä aamuyöstä jo ajamaan, sillä päivälle oli paljon suunniteltua tehtävää. Todettiin kuitenkin, että nukutaan vähän ja lähdettiin kimpassa vasta seiskan pintaan liikkeelle. Mä kävin pudottamasa mökin avain respaan ja ajeltiin sitten peräkanaa hetki. Karille petti hermo ja ohitti hevoskuljetusauton, jonka perään mä jäin sitten köröttelemään. Mutta jälleen kerran osoittautui, että ei se hätäilyä paljoa ratkaise, sillä kun pääsrtiin moottoritielle, niin kyllähän mä Rangerin kiinni ajoin ja pyyhkäisin ohi.

Kotona ei paljoa kisoista enää puhuttu. Paitsi se, että ihan helvetillinen duuni, jonka onnistumista kukaan ei edes huomaa, mutta jos hommat kosahtaa, niin sen huomaa kaikki. Ja toki siitä puhuttiin, että olkoot valitukset nyt sitten mitä tahansa, niin mun laariin ne helähtää. Tässä nyt kuitenkin, tosi rajaa hipoen ja tulkintoja väännellen mentiin ihan yleisten sääntöjen mukaan, että viralliseen SM-luokkaan vaaditaan 5 osallistujaa. Nyt vaan on vähän epäselvää, että missä kohtaa ne 5 ratsukkoa pitää mukana olla. FEIn mukaan kisa alkaa alkutarkastuksesta. Jotenkin meillä muiden lajien edustajat, jotka lähinnä sääntöjä rukaavat, ovat sitä mieltä, että kisa alkaa siitä kun ollaan aamulla lähtöviivalla. Tämä on tietenkin väärin ja erilainen tulkinta kuin me lajin parissa olemme tottuneet. Noh, kun selvityksiä pyydetään, niin niitä sitten taas annetaan. Ei tässä suuria tunteita ole sen suhteen. Ihmiset saavat valittaa ja kurinpitolautakunta sitten asian selvittää. Tietenkin se vie energiaa ja aikaa, mutta niin ne asia etenevät. Eiköhän tästä ainakin sääntömuutosehdotus saada aikaiseksi. Lajisääntöihin uskoisin Kaijan kanssa saavani järkevän kirjauksen, mutta nyt sovellettu sääntöjän on yleisestä osasta ja vähän epäilen, että mun natsat ei siihen riitä. Mennäänhän aina isot lajit edellä ja niitä ajatellenhan tämä  viiden ratsukon sääntö on aikanaan myös laadittu.

Kun päästiin kotiin, niin Kari pakkasi kamansa ja heitin hänet kentälle. Johannesburg jo odotti. Kävin katsomassa hevoset ja lopun päivää istuin koomassa television edessä ja pesin pyykkiä ja torkuin pienen hetken pihalla auringossa. En puhunut kellekään sanaakaan, en vastannut yhteenkään puheluun, tekstariin, messengerviestiin tai mihinkään muuhunkaan. Kahden viikon ylisosiaalinen suorittaminen vaati nyt veroaan. En ole mikään sosiaalinen tyyppi ja olen kyllä saanut pinnistellä olemalla aina tavoitettavissa, aina ystävällinen, hymyilä ja kepeästi säästä ja maailman menosta keskusteleva tiedottaja. Luulen, että seuraava viikko menee erittäin matalalla profiililla ja omissa oloissa.

Monen, monen, monen ihmisen kauden päätapahtuma. Myös meillä, tavallaan, sillä tähän kilpailuun on panostettu vuoden verran ja viimeiset kuukaudet todella isolla efortilla. Ihan ei voi kiitettävää arvosanaa kuitenkaan antaa, vaikka töitä paiskittiin aivan homoina aamusta iltaan. Koko ajan oltiin askeleen verran jäljessä milloin mistäkin. Mun oma via dolorosa liittyi surullisen kuuluisaan sm-kilpailuun, joka sitten erilaisen vaiheiden kautta muuttuikin lajimestaruuskilpailuksi. Yhtä kaikki, voittajat ovat tämän maan tämän päivän parhaan matkaratsastajat ja vuoden päästä nimetään jälleen uudet.

Uskoakseni PM-kisat saatiin hoidettua paremmin osallistujia tyydyttävästi läpi. Ainakin saamani suora ja epäsuora palaute oli kiittävää ja ylistävää. Mitä nyt olin ollut viimeiset kaksi viikkoa ihan helvetillisessä piinassa mitä ihmeellisempien kysymysten johdosta.

Mestarit saatiin julistettua, kukaan ei kuollut ja iltajuhlassa ruokaa jäi jopa vähän yli. Joten kyllä lopputulokseen täytyy kuitenkin voida olla tyytyväinen. Pieni seura haali apukäsiä sieltä mistä kykeni ja yhteistyössä mm. Majatallin väen kanssa saatiin kuin saatiinkin yhdistetyt PM/SM-kisat vedettyä jollain tapaa kunniallisesti läpi. Lopputulemana pääsen varmaan taas kirjailemaan vastineita kurinpitolautakunnalle, mutta sellaistahan tämä vapaaehtoinen harrastustoiminta on näyttänyt viimevuosina olleen. Aika vahvasti luulen, että mun kotimaan tuomaroinnit on osaltani tuomaroitu tai ainakin valitsen vieläkin tarkemmin kenen kanssa lähden tuomaristoon.

Moni juttu onneksi kuitenkin onnistui ja kotimatkalle naapurimaihin lähti iloisia ja tyytyväisiä ihmisiä. Ihanahan heitä oli nähdä, vaikka niin kiire oli koko ajan, ettei montaa sanaa ehtinyt kenenkään kanssa vaihtamaan.

Tarkempi selonteko kilpailutapahtumasta Tien päällä -osiossa.

Täysi tohina päällä Morvassa ihan aamusta iltaan. Pedro pyöri matkassa mukana ja omat hevoset nauttivat helteisestä keskikesästä laitumella. Perjantaina jotenkin tuntui pahaenteisen hyvältä ja ennätin vähän ottaa kuvia ja postailla tapahtumista sosiaalisen mediaan. univaje kolkutteli oven takana, mutta hyvin vielä vedettiin kolmen tunnin unilla. Tarkempi selonteko Morvan NBCH-kilpailuissa Tien päällä-osiossa.