Tallille mentiin puolen päivän jälkeen. Jotain jähmeää vettä tipahteli taivaalta. Mä kävin saksimassa hevosille havuja, koska talliin ripustetut oli syöty pyhäpäivien aikana. Tai ainakin nyhdetty alas seiniltä.

Kari valjasti Tatankan ja Tapanin ajelu oli meillä ohjasajoa. Pikkutamma oli aika vireänä ja olisi jaksanut pidempäänkin, mutta äijä ei jaksanut tarpoa pellolla. Kävivät laiduntien päässä, niin eteneminen ei ollut niin raskasta. Sitten vielä pienet kaarrokset pellolla ja homma oli ohi. Päätökseksi juniori pääsi kentälle ja voi sitä vauhtia ja kikkailua. Kellahti kertaalleen jopa kumoon pehmeään lumeen. Keveä oli niin takaosa kuin etuosakin. Puhina vaan kuului kun ipana painalsi raskaassa lumessa menemään.

Seuraavaksi kentälle pääsi Sessukka.  Se oli aluksi sitä mieltä, että menee vaan nurkkaan nukkumaan, mutta pienellä kannustuksellä antoi kuitenkin omat näyttönsä. Eipä jäänyt taas kovinkaan epäselväksi, mistä Tatanka on tulisuutensa perinyt. Vaikka oma hevosteluni on nyt melkoisessa lamaannuksessa, niin kyllähän tuon nuoren hevosen kehitystä on hieno seurailla. Ja varsinkin se on kiinnostavaa, miten paljon emänsä kaltainen Tatanka on. Suosittelen kyllä jokaiselle tamman omistajalle varsaa, vaikka taloudellisesti siinä ei ole hitustakaan järkeä. Mutta tunnetasolla ja muutenkin kokemus on vailla vertaa. Kuten myös se suhde, joka omatekemään hevoseen kehittyy. Se on jotain ihan erityistä.

Sella pääsi pellolle kahlailemaan. Lunta on juuri ja juuri sen verran, että siinä voi kahlata. ja räntäähän taivaalta tipahtelee, joten lumi on kyllä kosteaa ja raskasta. Pellolla pohja on kohtalainen ja hyvähän siellä on viilettää. Tallilla muuten tavanomaista eloa. Hevosille kun rutiinit ovat rutiineja oli sitten joulu tai juhannus. Vähän saivat ylimääräisiä herkkuja kuten porkkanoita ja leipää, mutta sehän tekee vain meidät ihmiset iloisiksi. Tai tekee kai hevosetkin, mutta joulumieli on meidän kaksijalkaisten erityisoikeus.

Sellan yksi kenkä on ollut murtuneena siitä asti, kun Kari sen kiinnitti. Nyt oli löysiä jo sen verran, että äijä päätti ottaa kengän irti ihan itse. Mutta siis liimakengät ovat kyllä pysyneet erinomaisesti. Nyt pitää yksi kenkä uusia ja uskoisin, että samalla vuolee kaikki kaviot ja kiinnittää ne uudelleen. Toistaiseksi liimakengät ovat pitäneet meidät molemmat kohtalaisen tyytyväisinä. Ja Sellankin, onhan sillä ollu pitoa alla ihan toiseen tyyliin kuin kengättömänä. Kiinnostava nähdä, miltä kaviot näyttävät, kun liimakengät otetaan pois.

Kari kiirehti aamutalliin. Kaurat kelpasivat ja kolmikko siirtyi pihalle etsiskelemään piilotettuja heinäkasoja ja niihin kätkettyjä porkkanoita. Sen jälkeen suuntasimme Haudankoskelle ja aloimme vetäytyä joulun viettoon. Aattona Rita hoiteli tallihommat ja vasta illalla kävimme ottamassa pollet sisälle. Oljet käytävän lattialle, havulyhteiden jäänteen karsinoiden seinissä ja pihalla palavat lyhdyt loivat jouluisen tunnelman. Ajomatkalla kuunneltiin joululauluja radiosta ja Pedro veteli sikeitä jaloissa. Kotona odotti sauna ja notkuva joulupöytä. Niin perinteinen se meidän joulumme aina on. Kuusen alle oli kertynyt taas iso kasa lahjoja ja mukavi muistamisia saatiin myös hevospiiristä. Lämpimiä ajatuksia teille kaikille ystävillemme läheltä ja kaukaa.

Podiumilta saapui tämän vuoden viimeinen paketti. Siellä oli mm. joulupukin konttiin päätyvä LASsin punainen kypärä. Tarkistin turvamerkinnät heti kun sain paketin auki. Suomen uusi turvataso on haastava ulkomaalaisille valmistajille, sillä missään muualla ei kyseistä turvamerkintää vaadita. Käytännössä ulkomaalaiset vaihtavat tuotteisiinsa tarrat. Joku on uskaltanut ääneen sanoa, että kypäräluokituksiin tulevat uudistukset haiskahtavat rahastukselta ja vaikea sitä on mennä kiistämään. Uusissa LASsin kypäröissä löytyy nyt kuitenkin vaadittavat merkinnät, joten kovaa käyttöä vaan.

Olin jo asennoitunut kuusen koristeluun, niin sainkin puoliärhäkän soiton lähteä pienelle ajoretkelle. Olin aiemmin itse ehdottanut yötreffejä Tampereen ja Tuusulan välillä sillä pelkään, että kummipoikan Arvi saa traumoja jos kummin joululahjat eivät ehdi jouluksi perille. Mietin siinä ajaessani, että olen jo lapsesta asti kammonnut tavanomaisuutta ja ehkä siitä syystä ystäväpiirinikin koostuu aika tavattomista tyypeistä. Samalla pohdin, että on tämä matkaratsastus kuitenkin hieno laji. Vaikka sen parista löytyy erittäin vähän fanittamiani ihmisiä, niin löytyy sieltä myös varsin rakkaiksi tulleita otuksia. Niitä vähemmän tavallisia.

Ehdin ihan hetken odottaa jossain Tervakosken pimeällä jatkoliikenneparkkiksella ennen kuin valkoinen paku lipui paikalle. Niin siinä vaan paketit vaihtuivat autosta toiseen ja toivoteltiin hyvää joulua. Eihän tätä touhua voi kun nauraa, mutta ei mun mielestä joululahjoja availla enää tammikuussa. Jutun jujuhan on se, että muistamiset ja tervehdykset otetaan vastaan silloin kun se joulu on. Tanjalle toivon, että pystyisi ihan oikeasti vähän hiljentämään  tahtia. Kulunut vuosi on ollut melkoisen vauhdikas.

Kotimatkalla soitin vielä Saralle. Puhelun päätteeksi toivottelin hyvät joulut koko Töppärän klaanille. Siellä oli kuulemma kovaa askartelua tiedossa vieä pikkutunneille asti. Kun pääsin kotiin, niin Kari jo torkkuili sohvalla. Oli ollut ilmeisen raskas paketointisessio takana. Iskin kiinni kuuseen ja takkahuoneen koristeluun.Mulla on tosi paljon joulukoristeita, joihin liittyy jokin tarina tai muisto tai ihminen. Koristelu ottaa aina aikansa, koska käyn läpi nuo tarinat, muistot ja ihmiset. Osa heistä jo edesmenneitä. Niin se ajan ratas pyrähtelee, joulusta jouluun, vuodesta vuoteen. Siitäkin syystä pitäisi elää tässä ja nyt, jokaisena päivänä. Elää hetkessä. Niin se vaan on. Oli sitten ruuhkavuodet tai joku muu yhtä hyvä tekoselitys kieppua oravanpyärässä ja ajatella, että teen sitä tai tätä joskus myöhemmin.  Kun koristeluhomma oli valmis niin nautiskelin näkymästä ja tunnelmasta tovin. Kuusen koristelu on mulle kuin jokin rituaali. Mietin siinä, etät kun pojat olivat pieniä, niin saivat aina kuusen koristella ja kun illalla menivät nukkumaan, niin korsitelin sen uudelleen. Ja omassa lapsuudenkodissani muistan koristelleeni kuusen niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut mun homma. Lopputulemaksi ajatuksilleni päädyin siihen, että kyllä joulu on ihmisen parasta aikaa.

Alkuviikon Satu ja Rita ahkeroivat tallilla. Vihdoin ja viimein pitkään odoteltu kuivikekuorma tuli ja Kari kantoi lastin kuivikevarastoon. Lunta ja vettä sataa vaihtelevasti. Maa on märkää ja sen päällä on ohuen ohut lumikerros. Hyvällä mielikuvituksella voisi sanoa, että lunta on ja saadaan valkoinen joulu. Tänään työpaikalla suunnistettiin sankoin joukon naapuritontille, eli Espoon vanhaan kirkkoon. Siitä alkaa mielestäni joulu kun porukalla käydään Jyri-papin kertoma jouluevankeliumi kuuntelemassa. Inkun kanssa vedettiin laulut täysin palkein ja iloiset jouluntoivotukset kaikuivat holvissa kun toimitus päättyi. Nyt aletaan laskeutua jouluun.

Tänään laitettiin talli joulukuntoon. Vaikka Kari hymistelee tätäkin juttua, niin sain kuin sainkin pari paalia olkia tallin puolelle ja levittelin ne käytävälle. Hevoset seurailivat kiinnostuneina tekemisiäni ja kurkottelivat karsinoistaan kirahveina, jos vaikka voisivat syödä sen, mitä lattialle leviteltiin. Kävin vielä rämpimässä tarhan reunamilla ja sain havija sen verran kasaan, että talliin ilmestyi viisi kuusilyhdettä hevosten iloksi.  Tatanka ei ymmärtänyt niistä aikaan mitään. Se käytti vihtaa ikään kuin mistelin oksana ja hönöili sen alla. Kiirehdinkin antamaan sille suukon.

Tarhaan tehtiin heinäkätköjä. Inhottavan märkää on edelleen suurelta osin ja mullakin turvakenkien vetskarin kohdalta kuravesi tursusi kenkiin. Rehvakkaasti lähdin lampsimaan tarhoja pitkin ja usko oli vahva, että maa olisi jo kova. Ei ollut. Kyllä siellä- helposti nilkkoihin asti uppoaa. Pellolla on lähes sama tilanna, vaikka hentoinen lumipeite on päällä. Hevoset tuntuvat tietävän tarhojen pahimmat paikat, sillä siellä ei oltu kävelty ollenkaan.

Lopuksi tonttuilin vähän ja jätin tallituvan pöydälle kiitokset kuluneesta vuodesta. Satu on ihan korvaamaton apu. Homma ei toimisi millään ilman häntä. Tämän syksyn myös Rita on uurastanut tallilla ja sen johdosta olemme tietenkin itse päässeet jopa luvattomon helpolla. On siis syytä kiitellä ja olla kiitollinen.

Päivä meni ihan nukkuessa. Kari hoiteli pakolliset jutut.

Aamulla kuudelta aloin laatia diojani. Kari lähti tallihommiin ja Sellan kanssa pellolle lenkille. Lunta vähäisesti ja maa osin märkää ja upottavaa. Hyvää on kuitenkin se, että kun sato jäi peltoon, niin ei ole mitään traktorin uria tai vastaavia. Tekivät Ritaa ja Nappia varten polut, jotta osaavat kiertää mitatun 2 km lenkin.

Kymmeneltä lähdin ajelemaan. Valitsin väärän reitin ja päädyin 54-tielle, joka on ammuttu täyteen tolppia, joten ajaminen oli stressaavaa. Lisäksi välillä tuli lunta niin ettei eteensä nähnyt. Kirosin mielessäni. Viimeiset vajaat 10 km oli miellyttävää mutkaista luistinrataa jonka sain ajella traikun perässä. Ihmettelin millaista vauhtia kuski ajoi kun en meinannut pikkuautolla pysyä perässä.

Olin kuin olinkin kahdeltatoista paikalla. Pahantuulisena rymistin paikalle ja sain kuulla, että oma puheenvuoroni on kolmelta. Noh, tässä vaiheessa se oli oikeastaan jo ihan sama. Porukka valui paikalle kukin oman aikataulunsa mukaan. Liikkeellä oli ilmoittettuna erilaisia aikoja ja sen mukaan osallistujat myös tulivat. Taisi olla parhaimmillaan puolentoista tunnin liukuma. Aloitusta venytettiin näiden aikataulullisten epäselvyyksien johdosta ja mä en voi sille mitään, että aina ärsyynnyn, kun aikataulut kusevat. Ja kun se tapahtuu jo aloituksessa, niin tietään sen kertautuvan pitkin päivää.

Simojoki puhui aluksi. Ihan yleistä tavoitteellisesta urheilusta. Ei mitään uutta auringon alla. Tavoitteet, sitoutuminen, määrätietoisuus jne, jne.  Siitä olin positiivisesti yllättynyt, että hän oli selvästi tehnyt kotiläksynsä. Tiesi lajista muutakin kuin nimen. Vaikka ei ehkä ollut sisällä lajin syvimmässä olemuksessa, niin kuitenkin tiesi jotain ja pystyi puheessa huomioimaan lajin erikoisuuksia. Mielestäni oli hyvää, että painotti kokonaisvaltaista tekemistä ja korosti sitä, että jokaiselle toimelle pitää olla tekijänsä ja verkostossa on paikkansa niin kengittäjälle kuin kumppanillekin. Minun käsitykseni on, että usein meidän laji on vain puuhastelua. Tosi nopeasti ajatellaan, että osaan ja tiedän jo kaiken, jolloin kehitys loppuu. Ja aika harvoin kuitenkaan on koko iso kuva hahmoteltuna. Saati että olisi tavoitteita asetettu edes seuraavalla vuodella saati seuraavalle kolmelle vuodelle.

Simojoen jälkeen lauteille pääsi maajoukkueiden lääkäri Tia Ventto. Hän oli myös erittäin hyvin sisällä ratsastusscenessä ja myös tutustunut lajiimme ja lajisääntöihin. Lisäksi vähän lupaili, että saattaisi jopa tulla piipahtamaan helmikuussa Liedon kisoihin. Pisteet siitä. Hän puhui hyvin siitä, miten vähäisestäkin hevosvammasta pitäisi aina mennä lääkäriin, koska kyseessä on suuren voimat. Jäin myös miettimään sitä, että aivotärähdyskin on aivovamma, jotan ei pitäisi sivuuttaa olankohautuksella. Lisäksi Tia antoi hyviä käytännön ohjeita siitä, miten välttää flunssat ja influenssat. Lopuksi käytiin vähän läpi doping-juttuja. Tämä luento poiki sen, että yritetään saada alkuvuoteen ravintoterapautti puhumaan porukalle. Ei niinkään arkimurkinoinnista vaan siitä, miten kisatankkaus tehdään ja mitä pitkän kisan aikana tulisi syödä ja juoda.

Kun Tia lopetti puheensa, niin oltiin hienosti tunti myöhässä. Tian piti aloitta terveytarkastukset, mutta sovittiin, että mä puhun puhumiseni tunnissa ja sitten alkaa tarkastukset ja vähän myöhemmin kuntotestiosuus.

Porukka oli ollut mielestäni aika hyvin mukana ja keskustellut hyvin. Saimme yhdessä laadittua alkavan kauden toiveet ja mahdolliset valmennusajankohdat. Tietenkin kaikkien ajatukset on PM/SM-kisoissa. Uskon, että kaksi kokonaista joukkuetta saadaan kasaan ja on se kumma jos ei jotain tulostakin synny. Sääntömuutoksiin ihmiset eivät ilmeisesti olleet ollenkaan perehtyneet. Eipä silti, huonostihan ne on tuotu esille ja pitää osata kaivaa läajiseminarin dioista.  Eniten itseäni huolestuttaa se, että sm-kisaan liittyvä sääntömuutos ei millään tavoin palvele kisaajia. Oma esitykseni oli, että 3.1 kattaisi matkat 80-120 km. No nyt esitetty muutos on kuitenkin se, että SM voidaan järjestää joko tasolla 3.1 tai 3.2.  Ja koska SM-kvaali on tulos samalta tasolta, niin kellään kansallisen tason kisaajalla ei ole kyseistä kvaalia. Ja aika harvalla kv-kisaajallakaan sitä 120 tulosta on. Niin että on taas lajia eteenpäin vievää toimintaa.

Ja sitten tämä pisteytys! Hieno on malli, joka käytössä ties missä.  Ainut vaan, että se sivuuttaa täysin palautumisnopeuden. Arvioidaan vauhtia ja sykearvoa. Joka on lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen arvo arvotettavaksi.  Mielestäni nopeus ja palautumisnopeus olisivat ne oikeat määreet. Mutta minkäs teet. Näillä mennään, kunnes toisin määrätään. Muutosehdotukset aiheuttivat kuitenkin aika paljon keskustelua.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja viiden jälkeen pääsin pakkaamaan kamani. Kaitsun kanssa vielä puhuttiin hetki pihamaalla. Uusi komitea on ilmeisesti mudostumassa. Mulle olisi sama, vaikka mentäisiin ilmankin. Mutta jos se muodostuu, niin toivottavasti jotain alkaa tapahtua aika pian, että homma oikeasti rysähtää käyntiin heti vuoden alussa.

Kotiin ajelin umpipimeässä. Jotain koomailin Hyvinkään jälkeen ja kohta huomasin olevani Mäntsälässä. Raivostuttaava. Turha lenkki päivään päätteeksi. Mutta se täytyy sanoa, että innosta ei homma ainakaan ole kiinni. Ja hyvällä pöhinällä päästään jo pitkälle.

Sain vähän yllättäen pyynnön mennä puhumaan Ypäjälle mj-valmennettavien tapaamiseen huomenna. Olin ennakkoon sanonut, että en ole aikeissa osallistua, sillä tälle päivälle oli tiedossa iltaan asti venyvä työporukan reissu Tallinnaan ja viikko ennen joulua on jokaisella muutakin tekemistä. No mun joulujututhan on tehty jo kuukausi sitten ja tämä käsivammakin estää kaiken turhan puuhailun, joten siinä mielessä ajatus nyt ei sitten ollut kuitenkaan täysin mahdoton. Illalla puolen yön aikaan aloittelin esitykseni jäsentelyä.

Rita hoiteli hevoshommat. Tallilla kaikki tavanomaista.

Uskaltauduin iltatalliin mukaan. Ihanan rauhallinen oli tunnelma. Vaihdoin kuulumiset tammojen kanssa. Olivat seurallisella tuulella. Pellolle pääsisi ratsastamaan ja siitä saisi hyvää voimaharjoittelua, kunhan lunta tulisi muutama kymmenen senttiä lisää. Nyt sitä on viitisen senttiä ja sen alla sula sekä pehmeä maa. Mä toivoisin, että hevosten oikopolku suljettaisiin jo kohta, että joutuisivat ottamaan koko tarhan käyttöön. Kari panee hanttiin, Ilmeisesti pelkää Sellan liimakenkien puolesta. Ne ovat kyllä pysyneet hyvin kiinni. kokeilu jatkuu.

Yllättäen sitä lunta alkoi sitten tulla. Koko alkutalvi on lunta vinguttu, joten nyt sitä sitten tuli koko odotetun ajan puolesta. Liikenne kaikkialla ihan solmussa ja jos ei tässä kohtaa hevosella ole ollut tilsakumeja ja hokkikenkää, niin paha näinä päivinä on perinyt.

Tiistaina Kaisa kävi meillä raspaamassa ja rokottamassa. Hyvin meni ilman rauhoitustakin. Ensin Sella, joka asian ottaa aikuiseen malliin ja Tatanka sitten perässä jaksoi homman melkein loppuun asti. Kummallakaan ei mitään merkittävää. Tatankalla alkaa hampaat vaihtua.

Keskiviikkona piti tulla kuivikekuorma, mutta eipä sitten tullut, koska virolaiset eivät uskalla ilmeisesti poistua asfaltilta, jos maassa on lunta. Pihaan on ajettu monen monituista kertaa, mutta kuorma-autolla sinne ei nyt sitten tohdittu ajaa, edes yläpihalle. Joten nähtäväksi jää, koska pääsevät tulemaan. Ehkä keväällä sitten.

Hyvä uutinen on se, että kun lumi tuli, niin pellolle pääsee taas lunta pöllyttämään. Jos se nyt vaan pysyisi maassa. Ja saisi toki pysyä.

Rita on treenannut tunnollisesti ja inhimillisiin aikoihin, toki kammottavia kelejä uhmaten. Sara uhmannut niitä kelejä kaiken lisäksi älyttömiin kellonaikoihin ja pikkulikat ottavat rennosti lomamatkalla, joten Turunen on päässyt Metukan selkään. Toivoin videomateriaalia, mutta eipä ole näkynyt. Jos pitkäkintulla olisi kannukset, niin ne varmaan löisivät kipinää hakatessaan jäisen tien pintaan. Pimeässä voisi näyttää hyvältä. Vähän niin kuin Hopolla aikanaa asfaltilla löivät hokit kipinää….. oi niitä aikoja.