Rita ja Caro hoitelivat hevoset ja tallihommat. Arkista menoa. Tatanka oli pudottanut suolakiven ilmeisesti hankaamalla takamustaan siihen. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa.

Olkipelletti ei ole vieläkään alkanut patjaantua ja polisee hiukan. Myös heinä tuntuu välillä pöllähtävän. Sellan on kuultu muutaman kerran yskähdelleen. Pitäisi taas vaan eliminoida pölyt pois ja tuulettaa paremmin.

Kari lähti Saksaan ja mä kiirehdin Pedro kainalossa töiden jälkeen tallille. Puhailtiin siinä kaikkea pientä ja otin hevoset sisälle. Vähän niitä sai taas houkutella. Kelit ovat kai niin lämpöiset, että viihtyisivät ulkonakin.  Tammat sieltä lopulta tulivat. Orvokki yritti tunkea Tatankan koppiin, mutta pienellä ohjeistuksella asteli omaansa. Nadirin sai taas hakea erikseen. Se reppana jää liuskojen taakse kurkistelemaan, mutta ei vaan tohdi tulla läpi. Kun mattoa aavistuksen raottaa, niin siten juuri ja juuri kykenee. Sella antoi sille vielä huonoa naamaa kun tuli. Häiritsi kai kuningatteren ateriointia.

Laiteltiin Pedron kanssa seuraavan päivän heinät valmiiksi. Samalla käveltiin tarhat läpi. Osin kuraa, osin kuivaa. onneksi viikonlopusta on luvattu kuiva ja ehkä jopa lämmin. Intiaanikesää odotellessa.

Tänään oli Tatankan vuoro. Se on kesän aikana kasvanu vielä tosi paljon.  Lisäksi valkoisten karvojen määrä on lisääntynyt, vaikka silmä sen edelleen mieltää tummaksi hevoseksi. Mutta kun aika moni on ehtinyt epäillä, että ei se mitään kimoonnu, niin tuskin enää on sijaa epäilyksille.

Illalla Kari ensi hetken ohjasajoi ja sen jälkeen pimu sai satulan selkäänsä ja sai liikuskella kentällä jalustimien hivoskellessa kylkiin. Ei mitään reaktiota. Mulla on suunnitteilla kavaletit ja haluaisinkin, että vähitellen alettaisiin treenailemaan jalkjen nostelua. Tarhoihin raijattiin jo runkoja, jotta ei ihan tasamaan tallaajaksi varttuisi.

Muutoin ei tallilla mitään merkillistä. Muutama tekemätön asia siellä roikkuu ja pitäisi saada valmiiksi.  Tarhojen pohjat ovat pehmeät, mutta eivät onneksi täysin liejua. Nadir ei edelleenkään sujuvasti tule pihaton liuskojen läpi talliin tai mene tallista ulos. Luulisi sen vähitellen jo oppivan, että se ei haittaa, jos matto vähän kylkeen osuu.  Orvokki jättää meidät kuun vaihteessa ja muuttaa takaisin ”kotiin”. Sitten pitää taas miettiä jatkoa ja seuraavaa siirtoa. Mä kaipaisin kamalasti omaa hevosta, mutta mistä sellaisen Hopo-kloonin oikeastaan voisi saada. Tuntuu että ei mistään. Ihmeellisiä pieniä lammasluontoisia ja vaatimattomalla liikkeelle varustettuja löytyy joka oksalta, mutta ei sellaista, mitä mieli tekee.

Kotoa kantautui viestiä, että hevosilla kaikki hyvin. Ihme että ei mitään sattumuksia ollut ilmoilla, kun olimme kumpikin poissa. Yleensä silloin juuri aina jotain ilmenee.

Herätys ei ollut Kärkkäiselle aamulla kamalan helppo, mutta päästiin liikkelle sovitusti. Käytiin ensin tallilla sanomassa viimeiset heipat. Kaikki suomalaisen hevoset näyttivät ihan pirtsakoilta. Ikävä kyllä aikataulut olivat sellaiset, että kukaan ei ehtinyt jäädä palkintojenjakoon. Harmillista. On aina hienoa nähdä uurastajat suittuina ja puunattuina.

Me lähdimme myös kiirellä matkaan. Aika tiukoille meni ja venähtänyt kauppa/lounaspysähdys meinasi koitua kohtaloksi. Ei kuitenkaan känyt niin kuin Turuselle, vaan saatiin ajaa satamassa suoraan lauttaan ja kellahtaa pariksi tunniksi huilailemaan. Pedro sai purullun järsiäkseen ja hetken päästä sekin sippasi.

Peräjoukotkin ehtivät omaan lauttaansa. Toiset paremmin ja toiset vähän tiukemmin. Aamuyöstä vasta moni oli vasta kotona. Kovaa on leikki, ei voi muuta sanoa.  Eikä tätä osaa myöskään ulkopuolisille selostaa, että mikä saa ihmiset kuluttamaa persaustaan satulassa tunteja ja taas tunteja pimeän talven ja sitten keräämään kaikki roposensa ja rahtaamaan hevosensa jonnekin tuhannen kilometrin päähän yhden viikonlopun ja yhden kisan vuoksi. Mutta jokainen saa kicksinsä jostain ja matkaratsastajat juuri tästä. Itsensä ylittämisestä. Mahdottoman tekemisestä mahdolliseksi.

Paluu taas arkeen. Omat hevoset olivat olleet hyvässä hoidossa ja Kari pääsi korskealla tammallaan tyskentelemään kentälle, joka onkin nyt aika hyvässä kunnossa. Mitä nyt on kesän aikana ruohottinut, mutta jos vaikka käytettäisiin sitä nyt taas syksyllä vähän, niin ehkä saataisiin ruohotupsut pois. Sella  oli innokas niin kuin aina.

Jännittävä kisapäivä, mutta eihän se henkisesti ole todellakaan juuri mitään, kun ei ole omakohtaista panosta. Vähän tietenkin sai jännittää kaikkien suomalaisten puolesta ja tietenkin Saran ja Tanjan tekemiset kiinnostivat erityisesti. Kumpikin tiimi touhuili omaan tahtiinsa omia juttujaan. Me käveltiin vähän kauemmas katsomaan kummankin mestaruusluokan lähdöt. Sitten siirryttiin reitille. Ja olihan se huikeaa, että Tanja kisaili Olaugin kanssa kilpailun johtopaikasta. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että mestaruuskisoihin lähdetään kisaamaan ja ottamaan vähän riskiäkin. Kotona voi sitten hiipiä. Näissä karkeloissa ei ole mitään hävittävää. Toki kova alkuvauhti vähän kauhistutti, mutta jotenkin uskoin, että Valto sen hanskaa.

Päivä oli vauhdikas ja kommelluksia täynnä, niin kuin pitääkin. Tavoite oli joukkuemitali, mutta sitä ei ikävä kyllä saavutettu. Meillä oli omat veikkauksemme Karin kanssa ja osittain ne menivät oikein, osittain väärin. Tanja pokkasi viidennen sijan, Sara hylättiin epäsäännöllisen liikkeen vuoksi. Perälän Anne ja Långvikin Elina olivat loput onnistujat. Muilta homma jäi kesken. Mitään suurta draamaa ei hylkäyksienkään kohdalla nähty, vaikka harmittaahan se aina. Kokemus monelle kuitenkin jo pelkästään tehdä pitkä matkustus, valmistautua vieraassa ympäristössä jne. Jokainen joka lähtöviivalle asti pääsi voi röyhistää rintaa. Kisaraportissa lisää päivän tapahtumista.

Myöhemmin istuttiin vielä iltaa viihdyttävässä porukassa iltajuhlassa. Se on aina upea päätös kisapäivälle ja erinomainen paikka luoda kontakteja. Kun pieni laji kuitenkin on kyseessä ja porukka näissä kemuissa aika lailla samaa, niin kannattaa oppia tuntemaan ihmiset.

Puolen yön aikaan painelin jo päätä tyynyyn. Osittain Tanjan onnistuminen oli upea juttu, olisin sen kuitenkin toivonut riittävän mitaliin asti. Ja pronssi kyllä olisi voinutkin olla otettavissa. Saralta odotin suoritusta, joten kaikki ei ihan mennyt nappiin. Enemmän odotin muutenkin suorituksia, joten kokonaisuudessa homma jäi vähän laimeaksi. Vaikkakin onnistujia oli kolme. Kolme kahdeksasta on vaan väärä suhde. Mutta ensi vuonna korjataan se asia sitten omissa kisoissa.

Aamulla väännettiin itsemme sängystä melkein kukonlaulun aikaan. Mun olo oli vähän edellistä aamua parempi, mitä nyt pieni hiki tuli pukiessa ja kamoja pakatessa. Koira kaapattiin mukaan ja lähdettiin reissuun. Ekaa kertaa Liettua kutsui ilman hevosta. Paikan päällä satoi kaatamalla, mutta me saimme ajella poutasäässä. Tarkoitus oli ehtiä paikan päälle ennen tarkastuksia ja ehdittiinkin. Pienimuotoinen kisaraportti ilmestyy aikanaan. Taas asioita päästiin tarkastelemaan uudesta näkövinkkelistä: osin joukkuejohdon roolissa ja osin tulevan kisajärjestäjän roolissa. Mun joukkueenjohdolliset hommat olikin aika paljon tehty jo ennen reissua. Olen yrittänyt parhaani mukaan kaivaa ja jakaa tarvittavaa tietoa ja olla avuksi. Ninalla on sen verran vahva ote porukasta ja sen luotsaamisesta, että apuvalmentajan tehtäväkenttä on aika ohut siivu.

Rita ja Tainja pitivät hyvää huolta meidän hevosista.

Yritin mennä aamulla töihin, mutta eihän siitä mitään tullut ja tiesin sen jo mennessäni. lltapäivällä olin  takaisin kotona ja peiton alla. Kari kävi illalla tallilla, sillä ihan vaan muutama juttu oli unohtunut Zendurancelta kotiin. Päivä Liettuassa oli tosi sateinen ja kolea. Jotain säätämistä ilmeni myös, sillä olihan siellä iso porukka mukana. Meillä ei vielä oikein ole rutiineja siihen, että mukana on kymmeniä suomalaisia erilaisissa rooleissa. Tulevaisuus näyttää kuitenkin siltä, että väkeä tulee olemaan jatkossakin vähintään kahden joukkueen verran, joten suurien massojen hallinta täytyy myös ottaa haltuun.

Illalla tuli viestiä Liettuasta ja kohtalaisen hyvillä mielillä siellä painettiin päätä tyynyyn.

Sara ja Laura laittelivat hevoset pihalle aamulla. Olivat ihan fiksusti, vaikka vieraat hevoset temmelsivät pihalla. Tai ehkä ne eivät sitten enää ole vieraita kun kumpikin on samalla tontilla pyörinyt useinkin. Meidän lauma pääsi pihalle ja heinien kimppuun ja kisatykit pääsivät matkalleen. Mä nukuin taas hikoillen pitkälle iltapäivään ja aloin sitten seurailla päivityksä matkan varrelta. Aina se on jännää kun kisoihin vankkurit valuvat tahoiltaan. Matka sujui hyvin mutta hitaasti. Vasta myöhään illalla olivat kohteessa. Suomalaisia siellä oli jo osittain paikalla ja osa vielä matkalla.

Kari kävi illalla hoitamassa omat hevoset, mä nukuin.

No tänään oli tapahtumaa tällä torpalla. Mitä nyt päivän meni multa nukkuessa kuumetta alas, mutta ilta ja yö oli sitten reippaasti  vauhdikkaampi. Turunen  vakuutteli, että viimeistään puoli kuusi ovat liikenteessä. No eivät ihan olleet. Monta viivettä, niin kuin aina. Jos jollekin sattuu ja tapahtuu vielä meitäkin enemmän,niin se on kyllä Turunen. Varsinainen Team Zendurance. Tapahtumaketju oli jälleen kerran ihan uskomaton.

Erilaisten veivausten kautta Kari lähti taas hoitamaan pikaisesti yhtä kengityshommaa ennen kuin Team Töppärän auto tuli hakemaan kengityskamat ja vähän muutakin kamaa meidän tallilta mukaansa. Huoltoauto purjehti lahden yli jo tänään.  Tässä vaiheessa Sara istui surkeana postilaatikolla odottamassa peukku pystyssä. Pitkä oli odottavan aika. Mutta tulihan se kyyti lopulta ja Heppu pääsi matkaan.

Seuraavaksi pihaan ajoi Laura, joka oli jo kyllästynyt odottamiseen. Hevoset oli jo otettu sisälle ja käytiin Lauran kanssa aamukuviot läpi. Kari oli jakanut tarhat kahtia, joten Valtolle oli oma tilansa ja Hepulle omansa. Laura ahtautui Rangerin takaluukkuun ja me ajeltiin kotiin. Tunsin päässäni, miten kuume nousi jälleen. Juotiin iltateet ja painuttiin nukkumaan. Tai mähän nyt en saanut tietenkään unta ja odotin tietoa seuraavan aallon saapumisesta. Ja kuin hyökyaalto puolen yön korvilla Turunen, Harju ja Töppärä valtasivat kämpän. ”Mitään ei tarvii laittaa”, mutta kummasti maistui kauraleipä ja lakritsitee. Ja vielähän siinä piti tunnin verran ihmetellä. Lopulta kaaduin puoli kuolleena sänkyyn ja kissa sekä koira aloittivat jonkun ihmeellisen takaa-ajoleikin. Piski kai muutenkin hermoili kun kämppä oli täynnä vierasta väkeä. Touhuili jotain koko yön ja valvotti ainakin mua, Lauraa ja Saraa.

Viideltä pomppasin ylös, sillä seurue oli lähdössä. Pää humisi ja keittelinkin ensimmäisen satsin Finrexiniä jo silloin. Jossain väsymyksen aiheuttamassa tilassa olimme illalla kalkuloineet aikataulun ihan väärin. Eikä ollut onnikaan myötä, sillä satamassa vaan kylmästi ilmoittivat, että eipä eipä, ei tähän lauttaan. Noh, onneksi Eckerö oli vasta valmistautumassa lähtöön ja vaihtoivat lennossa lauttaa. Ja tästä ei pitänyt sitten puhua kellekään mitään, mutta eipä mennyt montaakaan minuuttia, niin sain jo kolmannelta taholta viestin, että yksi porukka taisi myöhästyä lautasta. Heh heh, niinhän se aina menee. Mikään ei pysy salassa. Eikä tuo nyt ollut eka kerta näissä piireissä, eikä vikakaan.

Mä vaivuin syvään uneen.