Molemmilla nokat tukossa. Saksan tuliainen yrittää iskeä kyntensä myös muhun, vaikka olen yrittänyt sinnetellä vastaan. Vettä tihuuttaa ja maisema on varsin musta. Tallille ehdittiin aika myöhään. Kaikki saivat siivut heinää ja alkoivat niitä tyytyväisinä puputtaa. Kari teki ulkohommia ja minä sisäpuuhia. Kun otin hevoset sisälle, niin totesin, että Sellalle ei ruoka maistu. Se näytti muutenkin vähän huonoa naamaa. Kuuntelin suolistoäänet ja ne olivat aavistuksen vaimeat. Paniikkitila alkoi taas nousta ja huutelin Karin tutkimaan tilannetta.  Todettiin, että heitetään satula selkään ja lähtevät lenkille. Sellan kaivelee maata ja syö kaiken, mitä sieltä löytyy. Pakosti mukana menee myös maa-ainesta. Nyt ei mitään vatsareaktiota ole ollut, joten sen suhteen ei ole ollut aihetta huoleen.

Kiersivät ensin puu-ukkelin lenkin. Tarjottiin vähän välihuikkaa ja kuunneltiin suolistoa. Vieläkin äänet olivat vähän vaimeat ja mielestäni hevonen oli aavistuksen pinkeänä.  Lähtivät vielä käymään Päivölässä. Vauhtia oli mukavasti ja hevonen tuntui kaikin puolin hyvältä. Olin kaapinut jo väkkärit pois kupista ja puolittanut heinät. Kun lenkin toinen puolikas oli takana, niin tamma vaikutti iloiselta itseltään. Pinkeys oli poissa. Joi reippaasti ja iski kiinni heiniin. Juotin vielä muunkin porukan ja Sellalle jäi melassivesisaavi karsinaan.

Lähdettiin kotiin lähempänä kymmentä ja sovittiin, että Caro käy vielä keskiyön aikaan katsomassa vointia. Kaikki oli ollut ihan asiallisesti, joten lievästä ylireagoinnista taisi olla kyse. Ollaan nyt kuitenkin erityisen herkillä. Ehkä ihan ymmärrettävästi.

Kari oli flunssainen ja väsyksissä, joten lähdettiin liikenteeseen puolen päivän tietämillä. Vähän ihmeteltiin, kun tarhassa näkyi vain kaksi hevosta. Kuinkas ollakaan, oli kolmas Satun käsittelyssä tallin käytävällä. Kävivät vähän kävelyllä. Satu oli tyytyväinen kehityksen suuntaan.

Me siivoiltiin karsinat, Kari iski taas kiinni tarhoihin ja mä laittelin tallin valmiiksi iltaa varten. Urho on järsinyt vähän karsinan seiniä! Olen aivan pöyristynyt. Pitä nyt seurailla tilannetta ja ryhtyä sitten toimenpiteisiin. Urhohan ei huonossa säässä paljoa omaehtoisesti liiku, vaan kyyhöttää pihatossa. Ilmeisesti pitäisi aktivoida sitä vähän enemmän. Ja voihan se oireilla myös muuttuneeseen tilanteeseen. Stressaavaahan tämä on kaikille.

Käväistiin kotona. Kari lähtikin pian takaisin tekemään iltatallia ja mä lämmittelin saunaa. Uusi viikko oli alkamassa ja toivoin sydämeni pohjasta siitä edeltäjäänsä parempaa.

Caro laitteli hevoset pihalle, joten Karikin sai nukkua vähän pidempään. Olin arponut pitkin viikkoa, että jaksanko lähteä Jämsään seuran vuosikokoukseen ja ihmisten imoille. Ihan viimemetreille asti vaihtelin mieltäni. Lopulta kuitenkin päätin, että lähden matkaan. Ajattelin näin, että jos saan pidettyä itseni kasassa hevosporukassa, niin pystyn tekemään sen myös työpaikalla.

Puolen päivän jälken Kari lähti tallille ja minä lähdin Jämsänkoskelle. Aurinko jopa vähän näyttäytyi! Karin koko päivä meni hevosia rapsutellessa ja tallihommia tehdessä. Äijä raaputti tarhoja taas sellaisella pieteetillä, että pääsi kotiin vasta lähempänä yhdeksää. Omien sanojensa mukaan ei saanut kuin yhden lohkon silmää miellyttävään kuosiin. Illan pimeinä hetkinä kävivät vielä Tatankan kanssa pienellä lenkillä tihkusateessa. Varsan on ihanan rohkea ja selväpäinen. Sen uskaltaa kyllä sanoa nyt jo. Se on oikeastaan aina ensimmäisenä tutkimassa uusia juttuja ja ei ole ensimmäisenä lähdössä lentoon kun jotain tapahtuu.

Tallilla puuhaamalla Kari varmaan tekee omaa surutyötään. Muuta terapiaa ei suostu ottamaan vastaan mihinkään vaivaan. Jotenkin tallillaolo on lohdullista, vaikka se toisaalta juuri nyt on myös ahdistavaa, kun reilu 1/4 on poissa. Olen itse todennut, että vaikeimmat hetket on mennä sinne jä lähteä sieltä.

Meikäläinen lasketteli parissa tunnissa kohteeseen. Siellä oli iloinen porukka vastassa. Ulkopaikkakuntalaisena sitä saa aina hyvän vastaanoton ja muutenkin pienessä, mutta väkevässä ratsastusseurassamme on erinomainen henki. Tanja T sen hyvin illalla kiteytti, että tietää taas kerran valinneensa seuransa oikein. Näinhän se menee. Riemuratsukot on meille ehdottomasti paras seura. Siellä on sitä osaamista ja kannustusta tarjolla, joka on meille merkityksellistä. On hyvä, että seurat profiloituvat ja erilaisille toimijoille on tarvetta. Meidän seurassa toimnita on tavotteellista ja tähtäin on kaikilla edetä niin pitkälle kuin mahdollista.  Toiminta on pienimuotoista, mutta omia jäseniä tukevaa. Ja ennen kaikkea, porukka puhaltaa yhteen hiileen.

Vuosikokouksessa käytiin läpi mennytttä ja tulevaa. Lajiseminaarista ja tulevasta komiteasta keskusteltiin myös. Luonnollisesti haluaisimme lajikomiteaan ihmisiä, jotka näkisivät asiat tavoitteellisen harrastamisen näkökulmasta. Kävimme keskustelua tulevasta kävelytyskoneesta ja sen käytöstä sekä mahdollisuudesta järjestää 2018 PM-kisat Jämsässä esimerkiksi yhdessä Varman kanssa. Sellainen vaihtoehto tuntui kokousväestä sietämättömältä, että järjestysvuorosta luovuttaisiin. Kotimaiset ratsukot kuitenkin tähtäävät kotikisoihin. Onhan se täysin eri asia kisata kotimaassa kuin lähtä jonnekin muualle. Tämä pitäisi ihan jokaisen ymmärtää ja näin ollen koko kotimaisen mr-väen pitäisi oivaltaa, että kv-kisojen järjestäminen on äärettomän tärkeää koko lajille ja sen kehitykselle. Toivon, että jos RieRat ottaa jälleen haasteen vastaan, niin koko harrastajakunta on talkoissa mukana tavalla tai toisella.

Seuran aktiivit olivat loihtineet herkullisen joulupöydän ja vaikka kyseessä oli lähinnä aikuisten juhla, niin lahjapöytäkin pullisteli lahjoista. Jouluherkut maistuivat ja iloinen pulina täytti hienostuneen juhlatilan. Viikkoon en ollut suuremmin hymyillyt, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjelmallinen osuus alkoi oli pakko naurahdella esiityjien oivalluksille.  Morvan NBCH-kisoista on jo aikaa, mutta edelleen nauratti Morvan kadonnut sähkökela!

Seura palkitsi myös vuoden onnistujat. Onhan se huikea juttu, että seurassa on n. 30 jäsentä ja kv-tasolla tällä kaudella on kisannut 4 ratsukkoa! Se on yli 13 prossaa jäsenistä. Riippuu nyt taas ihan siitä, millä mittarilla halutaan mitata, mutta ainakin jollain mittarilla seuramme on parasta A-ryhmää. Tanja L, Tanja T, Anne ja Kari saivat siis huomiota osakseen. Koska Kari oli poissa, niin pääsin edustamaan. Pienikin on huomioiminen antaa asianomaisille hyvän mielen ja siitä syystä nämä  vuoden lopulla tapahtuvat palkitsemiset ovat merkittäviä. Linda sai tsemppispalkinnon ja se tulikin tarpeeseen, siillä tyttö ehti jo hetken mökättää.

Lahjat jaettiin perinteisin menoin. Kyllä pienet lahjat tekevät aikuisetkin iloisiksi. Tonttu toi minulle paketin, joka piti sisällään ihanan hevosmukin. Siitä tuli heti mun suosikkimuki, josta jatkossa juon aamuteeni. Lindalla kävi huono tuuri ja sai oman kuvauksensa mukaan paskanruskean harjan. Olisi kelvannut, jos olisi ollut pinkki. Pienen kärvistelyn ja melkoisen vaihtelurumban jälkeen paskaruskea harja päätyi äidille ja muutaman mutkan kautta Lindan omistukseen saatiin Polle-muki. Kaikilla oli lopuksi ilmeisen hyvä mieli.

Kun aloin tehdä lähtöä, niin Mummeli halusi ihan pakolla lähettää Karille evästä. Otin mukaan karjalanpiirakoitan ja kakkua. Muutenkin Karia kaivattiin kovasti, mutta ymmärrettiin myös, että tilanteiden johdosta Kari valitsi toisin.  Vielä sain tarkat ohjeet ajaa varovasti. Kuulemma reitille sattuu yksin maan vilkkain hirvikolarirysä. Näin ollen ajelin aika pitkälti rajoitusten mukaan. Yksi pupu ja yksi supi sattui reitille, mutta kevyellä kaasujalalla tilanteet olivat helposti hallittavissa. Pientä tihkusadetta kertyi tuulilasiin, mutta muuten ajokeli oli hyvä ja olin kotona jo ennen yhtä. Kannatti lähetä, niin kuin ajattelinkin. On vaan niin vaikea repiä itseään sieltä surun ja murheen suosta ja lähteä ihan toisenlaisiin fiiliksiin.

Kari pääsi vihdoinkin tallille. Asioiden tila realisoitui hänelle tietylla tavalla vasta nyt. Kun olet poissa, niin todellisuus ei avaudu ihan samalla tavalla. Asia muuttuu todeksi, kun sen itse konkreettisesti havaitsee. ”Uskon, kun näet” pitää tietyllä tavalla paikkansa.

Hopon jättämästä lumihevosenkelistä oli enää pieni muisto tallilla jäljellä. Yritin antaa Karille omaa aikaa käsitellä asiaa. Hänen iltansa vierähti hevosseurassa ja kotona meillä oli aika hiljaista. Jokainen jaksaa muistuttaa, että aika helpottaa tuskaa, mutta juuri nyt tuntuu, että aika kulkee ihan liian hitaasti ja tuskaa ei lievitä yhtään mikään. Tallissa on valtava tyhjä tila, jonka täyttyminen ottaa varmasti aikaa vuosia. Sella, Urho ja Tatanka tekevät parhaansa, mutta ne kolme eivät yhdessäkään voi Hopoa korvata vaikka ihania ovatkin, kukin omalla tavallaan. Lauman tilanne on nyt muutenkin vähän sekava. Porukalla ei ole johtajaa. Mielenkiintoista on seurata, miten aikovat ratkaista tilanteen. Asetelma on aika usein kuvan kaltainen. Valkoiset ovat reunoilla ja pieni keskellä. Joihinkin asioihin on jo muodostumassa uusi järjestys. Aluksi olin vähän huolissani, että Urho jää yksin, mutta kyllä se tuntuu porukoissa olevan mukana.

Kun saa nukuttua, vaikka lääkeillä, niin asiat alkavat jotenkin sujua paremmin. Laura olisi halunnut tulla avuksi jo maanantaina, mutta tänään sitten päästiin vasta samaan aikaan tallille. Hain tytön suoraan koulusta ja koin vähän nostalgisenkin tunnnekuohun, kun odotin häntä oman vanhan kouluni edessä. Siinä pihapiirissä kekkuloin 30 vuotta sitten toukokuussa valkolakki päässä. Ja moni muukin nuoruuden tärkeä juttu oli niillä kulmilla tapahtunut. Ja jotenkin juuri nyt tuntuu, että kyllä nuorena elämä oli helppoa. Ei vastuuta mistään eikä suurempaa huolta huomisesta.

Tyttö tuli aikanaan ja ajeltiin tallille. Tehtiin normaalit tallitoimet. Mä siivoilin tarhoja ja Laura ratsasti Sellaa kentällä. Se oli vielä aika hyvässä kunnossa, sillä lunta oli aavistuksen verran jäljellä omituisesta lämpöaallosta huolimatta. Laura teki hommia hiki päässä ja mä huutelin ohjeita. Normimeininki siis. Töitä on vielä aika paljon tehtävä, jos lähtöviivalle mielivät, mutta hyvällä alulla ollaan. Juotiin vielä perinteiseen tapaat teet ja otettiin sitten hevoset sisälle. Tietyt tilanteet tallihommiassa ovat erityisen vaikeita. Yksi niistä on iltatallin se hetki, kun hevoset tulevat sisälle. Yleensä on tultu Hopon johdolla…. nyt ei. Ennen lähtöä sytytin lyhtyyn kynttilän.

Illalla Kari tuli kotiin. Itkin tietenkin taas mielettömästi ja käytiin läpi sunnuntain ja maanantain tapahtumat, ykstyiskohtaisesti. Karin surutyö alkoi oikeastaan vasta tästä. Vaikeita juttuja, niin vaikeita juttuja! Sauna oli lämmin ja käytiin kaiken itkun ja ahdistuksen päätteeksi saunassa. Suuri lohtu itselle oli siinä, että Kari on nyt kotona. Mun olo helpottui heti merkittävästi. Viikko on ollut sanalla sanottuna helvetillinen. Ei enempää eikä vähempää.

Kammottavia päiviä. En nukkunut, juonut tai syönyt. Vaikutti aika huonolta ja olikin sitten pakkoa kääntyä poppamiehen puheille. Kuuntelin samat saarna kuin mitä pidän omille asiakkailleni. Ja näinhän se just menee, perusasiat kuntoon, niin muustakin selvitään. Sain unilääkkeet, joiden kanssa uni sitten todellakin tulee. Lisäksi ohjeet juoda se 2 L vuorokaudessa ja syödä viisi kertaa päivässä, vaikka vain nakin kerrallaan. Ja viimeinen ohje oli ehkä mieluisin: ”nyt sitten hankitte sen koira”.

Itkemättä ei lääkärireissukaan sujunut, mutta kävin sentään kotmatkalla kaupassa ja jotain laitoin heti päivällä suuhuni.  Varsin usvaisena kolmen vuorokauden valvomisen jälkeen tein vielä iltatallin.  Hitaasti, mutta varmasti. Satu ja Pyry tulivat tallilla käymään. Satuhan on yrittänyt pitää mun vahvoissa eväissä, mutta vaikea on pakolla tunkea niitä tuomisia suoraan suuhun. Tötöilivät siinä hetke ja poistuivat. Touhuilin vielä hyvä tovin ennen kuin poistuin. Hopon muistolle olen laittanut lyhtyyn kynttilän. Näin Hopon on aina läsnä liekkinä lyhdyssä.

Kotona otin unilääkkeen ja vartti siitä oli taju kankaalla. Ei tarvinnut nähdä unia, eikä tiedostaa muutenkaan ypäröivää maailmaa. Kemiallinen uni ei ole parasta mahdollista, mutta antaa se hetkellisen levon ja helpotuksen myös päälle. Näillä mennään nyt tovi.

Mutsi  ovelasti taas ujutti itsensä palauttaman lainattuja tavaroita ja samalla keksi ihan just siinä yllättäen, että Iris voisikin jäädä hoitoon. ja kas, innostuin aiheesta ja muka niin kuin itse keksin, että voisinkin ottaa sen tallille mukaan. Ajomatka meni kivasti, tallihomman sujuivat yheistyössä ja kun palailtiin kotiin, niin olin täysin varma ajatukselle, että nyt sen uuden koiran alkaa olla aika tulla taloon. Iris oli ihan parasta terapiaa ja keskiviikkoilta ja sitä seuraava yö meni yllättävän vähällä vetistelyllä.

Aamuyö ja päivä meni ihan usvassa ja oikeastaan vastapäistä seinää tuijottaen. Satu teki aamutallin Pyryn kanssa ja pyry hetken tuumailtuaan oli halunnut päästää myös Hopon hengen pihalle muiden perässä. Poika raotti karsinan ovea ja osasi kerta, että Hopon henki lähti muiden kanssa ulos. Ja kyllähän Hopon heki takuulla tuolla leijuu ja on läsnä. Tuo on meille rakas paikka ja Hopon on ollut siellä hyvä olla. Vaikkakin olisi toivonut sen olevan seurassamme vielä monta vuotta varsaa kasvattamassa. Lyhyeksi jäi sen kasvatustehtävä, mutta moni asia kuitenkin ehti tulla opetetuks

Iltapäivällä aloin tehdä lähtöä tallille. Lähtö ja matka oli varsin vaikea. Siellä oli kuitnkin rauhallinen tunnelma. Pelkästään pressulla peitetty kumpu sai kyyneleet valumaan vuolaasti. En ehtinytkään kauaa tallilla pyöriä ympyrää, kun Lemmikkilehdon kyyti saapui. Urheasti menin muka selvittämään asiaa, mutta hyvin nopeasti tuli selväksi, että en saa suustani yhtään ymmärrettävää sanaa, vain vollotusta. Sen senkään sain vollotettua, että tarvitaanko mua. Vakavakasvoinen kuski kertoi, että ei tarvita, mutta hän joutuu näinkin vaikealla hetkellä mua vähän vaivaamaan yhteystietoja kyselemällä yms. Vetäydyin tallitupaan ja mies meni hommiinsa.

Itkin vuolaasti ja kuuntelin, miten nostolaitteiston moottori piti ääntä.  Lopulta hiljeni ja vakavailmeinen mies tuli koputuksen saattelemana tallitupaan. Pahoitteli kovasti, kyseli tarvitsemansa tiedot ja totesi vielä lopuksi, että annetaan ”hänelle” arvokas kyyti loppuun asti. Kiitin ja jäin lohduttomana pöydän ääreen. Kun arvokyyti lähti, niin kurkkasin vielä ovesta perään. Olin tyytyväinen, että matkalainen oli aseteltu lavalle niin, että sitä ei mistään suunnalta näkynyt. Kyyneleet valuivat aivan pitelemättömästi.

Ajattelin meneväni halimaan jäljelle jääneitä, mutta pysähdyin kuin beotinseinään ja kännyin kannoillani. Hopon kroppa oli sulattanut maahan hevoslumienkelin. Kauhuissani peruutin takaisin tallitupaan ja romahdin lopullisesti. Tämä oli ollut viimeinen asia, mikä mun piti saada hoidettua ja hevoslumienkeli oli mulle sitten liikaa. Soitin Karille ja ulvoin suoraa huutoa.

Kun olin vähän rauhoittunut, niin aloittelin italtallin. Se sujui aika rauhallisesti, mutta pientä itkeskelyä tietenkin oli ilmoilla. Olin saanut jo monelta ystävältä tarjouksia tulla tekemään tallitöitä, tai tekemään mulle ruokaa, tai pitämään seuraa. Olin aika määrätietoisesti kiletäytynyt kaikista tarjouksita. Hyvältähän se tuntuu, että on läheisiä ihmisiä, jotka tekisivät melkein mitä tahansa auttaakseen. Vaikka en oikein mihinkään ollut suostuvainen, niin ehdotukset, yheydenotot ja pahoittelut ovat kuitenkin antaneet paljon voimaa.

Taa kuppasin tallila myöhään. Lähteminen oli vaikeaa. Ehkä se Hopon henki siellä piti mua viipyilemässä. lopulta kävin kuitenkin sanomassa kolmikolle heipat. Olen hämmästellyt sitä, että ne eivät Hopon perään kysele yhtään. Aloittavat sisäruokien syönnin, vaikka yksi vielä puuttuu. N tietävät, että ei se enää tule. Häkellyttävää viileyttä.

Ajelin kotiin ja tuijotin vilä seuravankin yön makuuhuoneen seinää ja kattoa. Ja itkin. Ehkä en ihan ollut arvannut, miten koville tämä tulee ottamaan. Mutta en myöskän missään mielikuvaharjoituksessa ola varautuntu siihen, että Kari ei ole paikalla. Pahin skenario siis toteutui.

Nukuin kotona pari erillistä tunnin pätkää. Levottomasti. Viideltä olin taas tallilla. Hopo ei ollut enä pyrkinyt makuulle, mutta ei myöskään ollut kunnossa. Se seisoi karsinan kulmassa peppu seinää vastan ja kuopaisi silloion tällöin satunnaisesti maata. Päivystävä oli soitettu aamukäynnille ja Kari pääsi hetkeksi nukkumaan. Puoli seitsemän aikaan päivystäjä ajeli pihalle. Tunnelma ei ollut kovin hyvä. Kuitenkin ell oli sitä mieltä, että tilanne oli nytkähtänyt aavistuksen parempaan suuntaan. Hän oli jopa himpun verran toiveikas. Rutiinitutkimukset ja jatkettaisiin samalla metodilla: taluttelu ja lepoa ja juoda pitäisi sekä vähitellen ehkä myös suodä jotain pientä. Hopo letkutettiin, pidettiin puolen tunnin tauko ja letkutettiin uudelleen. Ilman huulipuruistimia tai rauhoituksia, niin kuin aina on ollut tapana tehdä. Suolessa oli reippaasti normaaliksi luokiteltavaa ulostetta.  Pieni huojennuksen aalto pyyhkäisi lävitseni ja Kari oli silmin nähden helpottunut ja alkoikin suunnitella lähtöä Saksaan.

Laiteltiin hevoset pihalle. Muut kolme kiirehtivät heinille ja Hopo hakeutui pihaton hämäriin.  Kari nukkui ja minä seurailin tilannetta. En ollut oikein mileissäni. Selvästi kivut olivat palanneet. Herätin Karin, annoimme sillä lääkärin jättämän kipupiikin, joka myöhemmin osoittautui opiaatiksi. Sen turvin lähdin viemään Karia kotiin, jotta pääsee reissuunsa ja Caro jäi pitämään Hopoa silmällä. Yritin vielä neuvotella, että Kari siirtäisi lentoaan seuraavaan aamuun, mutta se ei ilmeisesti ollut mahdollista. Mulla oli huonoja tuntemuksia, mutta niitä on tämän tyyppisissä tilanteissa aika usein, joten toimimme niin kuin toimimme.

Olin puolen päivän aikaan takaisin tallilla. Caron mielestä Hopo oli hänelle vihainen, mutta itse tulkitsin kuopimisen kipuiluksi. Ajattelin, että lähdemme kuitenkin pellolle hetkeksi pyörimään, jos sen olo paranisi. Kyynelten siivittämänä laitoin hevosen valmiiksi. Kun pääsin selkään, niin oma oloni aavistuksen keveni. Hopo tuntui taas niin vahvalta ja menevältä. Askel oli vetävä. Ensimmäiseen risteykseen se paskoi pienet, ihan normaalit, paskat. Käppäiltiin pellolla ja otettiin muutaman ravipätkätkin. Pidätteet eivät meinanneet mennä ja siirtymisen menivät aina vähän pitkiksi. Kiittelin hevosta, halistelin sitä ja itkin.

Kun lenkki oli tehty, niin oleiltiin hetki tallissa. Satukin saapui töistään paikalle. Olimme molemmat huolissamme. Soitin päivystäjälle ja kerroin, että hevosella on taas kipuja. Päivystäjä totesi, että uutiset eivät olleet ollenkaan sellaisia, joita hän olisi halunnut kuulla. Tiesimme kaikki sen sanomattakin. Soitin myös Karille, että ny tuntemukseni ovat todella huonot. Kari oli juuri nousemassa koneeseen. Ainut mitä hän pystyi tässä tilanteessa sanomaan oli, että hän tukee minua kaikissa päätökissä, mitä ikinä teenkään. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tehdään normaalit tutkimukset ja päätetään asia vasta sitten.

Odottavan aika oli tuskaisen pitkä. Annoin Hopon olla aika lailla rauhassa. Se oli pihatossa varustehuoneen takana, joten sitä pystyi hyvin tarkkailemaan. Kävin välillä sitä silittelemässä ja muutaman kerran käytiin kävelylläkin. Se pissasi pienet pissat ja kakkaili pienet paskat. Suolistoäänet kuuluivat, muta olin jo ymmärtänyt, että suoliston etupää ei ole yhteydessä suoliston takapään kanssa. Letkutettu nestei ei ilmeisestikään imeytynyt elimistöön, kuten ei myöskään suun kautta annettu lääkitys. Vain piikitetty lääke toimi.

Puoli viiden aikaan ell saapui. Paljon ei tarvinnut tutkia. Talvikki oli tosi pahoillaan. En meinannut pysyä jaloillani. Yritin soittaa Karille, mutta hän oli lennolla. Kapsahdin Hopon kaulaan ja itkun surkeana. Ell lähti valmistautumaan omaan osaansa ja minä yritn koota itseäni kohti seuraavaa vaihetta. Olin jo katsonut paikan. Hopo vietäisiin lantalan viereen siten, että loppu lauma voisi olla läsnä ja se näkisi ne.

Ell antoi rauhoittavan piikin ja neuvoi, että kannattaa lähteä aika nopeasti kohti määränpäätä, sillä rauhoite vaikuttaa varsin nopeasti. Hopo tuli reippaana ulos raittiiseen ilmaan, pimeävään iltaan. Muu lauma oli langan takana seuraamassa tilannetta. Silitin Hopo taukoamatta ja juttelin sillen tavanomaisia juttujani. Vähitellen sen pää alkoi nuokkua ja olomuoto muuttui raukeaksi. Ell pyysi minua vähän siirtämään kättäni, että pääsi tekemään omia juttujaan.  Samalla hän kertoi, että kun hevonen alkaa kaatua, niin mun pitää vähän väistyä ja että hän ilmoittaa kyllä ajoissa. Hetken päästä Hopo alkoikin aavistuksen huojua ja se ikään kuin asettui makuulle.  Itkin mielettömästi, Talvikki rauhoitteli hevosta, käytti hellittelynimiä ja rauhoitti samalla myös mua. Lisäksi hän kertoi aika tarkkaan, mitä milloin tapahtuu. Silitin Hopon päätä, joka oli sylissäni. Kuiskailin sille ja pyysiin viemään Dottielle terveisiä. Hopo huokaisi muutaman kerran syvää. Myrkyn määrää lisättiin vähitellen, vahva sydäin löi huomattavan pitkään. Lopulta ell ilmoitti, että Hopo on mennyt. Satu ja hän poistuivat paikalta ja istuin vielä hyvän toven maassa rakkaan karvaisen ystäväni vieressä sen turkkia silitellen ja sitä halaillen. Taivaalla tuikkivat tähdet ja kuumotti superkuu. Sella oli vieressä hievahtamatta loppuun asti.

Jonkin ajan kuluttua palasin talliin ja yritin alkaa hoitaa tarvittavia asioita. Kari soitti ja sain sanottua, että Hopo on lähtenyt. Koko tilanne oli jotenkin epätodellinen. Hortoilin tallin ja Hopon välillä. Kari ilmoitti, että haluaa kengät. Caro tuli paikalle, mä itkin, siirtelin jotain tavaroita paikasta toiseen. En oikein muista mistään mitään. Koko homma oli jonkun usvan ymäröimää. Kävin taas kykkimässä Hopon vierllä ja halusin saada sen silmän sulkeutumaan. Se oli tosi pitkään lämmin. Ell sanoi, että itku auttaa, totesin, että ei auta, pahentaa vaan. Ell teki lähtöään, kiittelin häntä. Oikeasti hän hoiteli sekä minut että Hopon parhaalla mahdollisella tavalla. Toivoimme kumpikin, että seuraavan kerran tapaame iloisemmissa merkeissä.  Kari sai yhteyden Lemmikkilehtoon. Toivon, että kuljetus olisi järjestynyt heti. Ensin lupasivatkin niin, mutta sitten peruivat sen. Satu haki jostain pressun. Peittelimme rakkaan karvaturrini hellästi. En halunnut, että mikään paino osuu sen jalkoihin tai turpaan. Itkin vielä pitkään peitellyn hahmon äärellä. Satu lähti. Olin vihdoinkin yksinäni.

Otin loput kolme sisälle. Niille asiat olivat selvillä. Kukaan ei sanallakaan kysellyt, että missäs meidän johtaja on. Tulivat rauhassa sisään ja alkoivat syödä. Niin yksinkertaista se elämä on. Syömistä, nukkumista ja ulkoilua. Kävin harjaamassa ja halimassa kolmikon läpi, mutta se ei nyt jotenkin kuitenkaan auttanut. Hopo on Hopo ja tulee aina olemaan elämäni ykköshevonen. Sytytin lyhtyyn kynttilän ja istuin tallituvassa toivottomana itkien. En olisi millään halunnut lähteä pois. Edellisen yön univaje teki olotilan sumeaksi ja monen tunnin itkeminen sai pään humisemaan. Jotenkin onnistuin sokkailemaan pitkät päällä tihkusateessa kotiin, jossa olo ei suuremmin helpottunut. Yö meni itkiessä. Aivan kammottavaa, kertakaikkisen kammottavaa. Tuntui, että koko maailma pysähtyi. Superhevosemme lähti superkuun siltaa pitkin harja hulmuten. Olin niin yksin maailmassa, että niin yksin ei voi edes olla.

Ensin ajattelin, että teen tästä viheliäisestä viikonlopusta erittäin niukat muistiinpanot. Mietiskelin, että tulen elämäni loppuun asti muistamaan jokaisen minuutin ja tunnin muutenkin. Lisäksi ajattelin, että jos jotain unohdan, niin antaa sen vaan unohtua. Unohdus saattaisi antaa helpotuksen ja jos  jotain, niin helpostusta kaipaisin juuri nyt, kun tätä olen aikeissa kirjoittaa. Viikon pohtimisen jälkeen päädyin kuitenkin siihen, että ehkä tämänkin surun ja tuskan kirjoittaminen saattaa aavistuksen viedä eheytymisen prosessia eteenpäin. Tiedän jo tässä vaiheessa, että ennen kuin tarina on lopussa on monta kyyneltä vierähtänyt ja monta nenäliinaa niistetty märäksi.

Caro laittoi hevoset aamulla ulos. Jokainen söi innolla annetun kourallisen kauraa ja Hopo joi 15 litraa melassivettä, niin kuin aina. Ei mitään normaalista poikkeavaa. Myöemmin Caro arvioi, että astekolla 1-10 oli Hopon käytös 9.  Vähän se jäi käytävälle tuumimaan maailman menoa, mutta sitähän ne varsan kanssa tekevät useinkin.

Kymmeneltä me ajettiin pihaan. Laskin kolmeen – yksi puuttui. Kurkkasin tallin nurkan takaa ja pam – Hopo makasi maassa. Tieto iski kuin salama. Kari ehti todeta, että ehkä se vaan lepää…. Ei lepää, totesin ja sinkosin talliin hakemaan riimua ja narua.  Meillä piti olla meno Haudankoskelle nostamaan laituria ja viettämään Isänpävää. Kari alkoi soittaa sinne ja minä lähdin taluttelemaan hevosta pellolle.

Suolistoäänet kuuluivat vaimeina, mutta kuuluivat. Se käveli ihan mielellään ja otettiin ympyrällä siirtymisiä. Paskoi, mutta heti kun toiminta loppui, niin kuopi maata ja pyrki makuulle. Annettiin sen muutaman kerran mennäkin maate ja maltillisesti piehtaroida. Tunnin verran touhuiltiin. Kipari oli vähissä, joten jouduin turvautumanaa Finadyneen. Sen ei voinut sanoa suuremmin vaikuttavan.

Päätettiin, että Kari alkaa hoitaa Kaisalta Metacamia ja mä lähden satulan kanssa käyntilenkille. Kierrettiin pellot. Ei mitään ihmeellistä. Hopo liikkui reippaasti. Hölkättiin muutama pätkä se tuntui ihan omalta itseltään. Paskoi muutaman kasan, ihan normaalisti ja koostumus oli normaalia. Oma tunnekarusellini pyöri kovilla kierroksilla. Toisaalta olin toiveikas ja ajattelin, että meillä on niin paljon kokemusta, että saamme tilanteen laukeamaan. Toisaalta tiesin, että tämä saattaa olla viimeinen kerta. Kaasusta oli kyse, se oli tiedossa myös.

Lenkin jälkeen Hopo pissasi, niin kuin tapoihin kuuluu. Pissa oli aavistuksen tummaa ja sitä tuli melko vähän. Suolistoäänet kuuluivat, mutta piukkoina. Yleisilmeeltään hevonen oli ihan ok.  Päästin sen tarhaan. Se meni katokseen kököttämään. Annoin sen olla siellä tunnin verran, mutta sitten aloin taas häätää sitä vähän liikkeelle. Se liikkui hetken ja hakeutui makuulle. Annoin sen maata, kun ei lähtenyt piehtaroimaan.  Muu lauma oli sen ympärillä. Sella painoi kaulansa sen kaulan yli. Tatanka nuuhkutti johtajan kavion kärjestä korvan kärkeen ja nuoli sitä. Urho tökki Hopoa ylös, nyki loimesta ja  kuopi jopa kevyestä peräpäästä, että alahan nousta. Tässä vaiheessa oma itsehillintäni oli menetetty. Itkin lohduttomasti ja toivottamana ja uskoni onnelliseen loppuun oli enää erittäin, eritäin hentoinen.

Annettiin kipari, joka ei ikävä kyllä antanut juuri mitään vastinetta. Taluteltiin kentällä ja välillä huilailtiin. Satu tuli käymään ja haki pizzaa. Kari söi, mä närpin pienen palasen. Päivystävä tuli ja oli huolissaan. Antoi vähän tujumpaa kiparia ja jätti meille jääkaappiin yhden satsin. Kuten arvelimmekin tilanne oli sama kuin vuosi sitten. Suoli oli väärässä asennossa. Yö näyttäisi paljon, mutta ell ei ollut kovinkaan toveikas. Toisessa tilanteessa olisin tykästynyt tähän Hämeenlinnasta asti tulleeseen päivystävään kovastikin. Ei pitänyt Hopoa mitenkään haastavana ja oli selvästi kohdannut vähän kovemmankin sarjan hevosia. Mukavan rempseä ihminen ja ymmärsi hyvin sen, että mä luikin  varjoissa. Kari sen sijaan ei taas tuntunut ymmärtävän. Mulle on tosi vaikeita noi hoitotilanteet ja itken niissä helposti. Varsinkin kun olen huolesta suunniltani, niin on vaikea olla itkemättä. Ja kun alan porata, niin musta ei sitten ole kamalasti enää mihinkään muuhun.

Hevonen tutkittiin lääkittiin ja letkutettiin. Ell lähti kohti seuraavaa paikkaa. Tänään olimme hänen kuudes ähkytapauksensa ja kaikki vaikuttivat huonoilta. Ei ole helppo hänenkään työnsä. Seurallisella ihmisellä oli kuitenkin hetki aikaa istua taukotuvassa ja vaihtaa ajatuksia. Näistä hetkistä olen näin jälkikäteen ajateltuna erittäin kiitollinen.

Tilanne vähän rauhoittui. Hopo sai kiparia ja sen olo koheni. Otettiin muukin porukka sisälle. Kari lähti kotiin pakkaamaan ja mä jäin tallille päivystämään. Muut söivät ja Hopo nuokkui. Välillä se vähän liikehti rauhattomasti ja kopautteli hieman seiniä. Kari palaili joskus puolen yön aikaan.

Annettiin Hopon mennä pötköttämään ja kun se alkoi piehtaroida, niin pidettin sitä jalat ylhäällä ja kieriteltiin eläinlääkärin ohjeiden mukaan. Jonkin ajan kuluttua hoputettiin se taas ylös. Annettiin jälleen kipulääkettä. Kari meni hetkeksi nukkumaan riippumattoon. Minä pidin vahtia. Olin niin huolissani, että vatsaan sattui. Hopon tila ei tuntunut muuttuvan mihinkään suuntaan. Se reagoi ympäristöönsä ja oli henkisesti ihan skarppina, mutta kivusta ja epämukavuudesta kertovat eleet olivat läsnä. Pidin sen karsinan ovea auki ja se sai liikuskella halunsa mukaan tallin käytävällä. Pääsääntöisesti se hakeutui muiden hevosten väliin.

Herätin Karin yhdeltä ja aloin tehdä lähtöä kotiin. Pesemään pyykkiä, jotta Kari sai puhtaat farkut reissuun mukaan. Kari lähti Hopon kanssa kävelylle. Vaihtelevasti suolistoäänet kuuluivat hyvin tai huonosti. Vanha herra paskoi ja pissaili pieniä settejä. Olin kahdelta yöllä kotona. Ajomatka oli vaikea. Laitoin koneen pyörimään ja torkuin sen aikaa, että se sai tehtävänsä suoritettua. Sitten laitoin housut kuivariin ja torkuin toisen pätkän. Kari viestitteli tallilta, että hänestä tilanne oli parempi. Mietittiin kuitenkin, että soitetaan päivystävä paikalle ja letkutetaan se uudelleen, koska juoma ei ollut yön aikana maistunut alkuunkaan.

Aamulla ihmettelin, kun astuin ovesta ulos, että tuntuupa kylmältä ja lumi narisi korkojen alla. Kun starttasin auton, niin totesin kauhukseni, että pakkasta oli -16. Lähdin ajelemaan töihin ja soitin Karille, että pitäisikö hevoset loimittaa. Pakkasta oli kuitenkin 10 astetta enemmän kuin aikaisemmin tänä talvena.  Todettiin kuitenkin, että varmaan lämpö nousee päivän mittaan ja hevoset pääsevät pihattoon lämmittelemään, jos siltä tuntuu.

Iltapäivällä ajeltiin tallille. Mä kävin nappaamassa Lauran kyytiin ja Kari meni omia aikojaan ja laittoi Hopon satulaan uuden jalkkarit. Laiteltiin hevoset valmiiksi ja lähdettiin pellolle. Kierrettiin pellot kahdesti. Pääasiassa edettiin käynnissä ja aina tallilta pois päin ravattiin. Lopuksi Laura asettautui Sellan kanssa pellon päähän isolle ympyrälle ja treenaili mr-istuntaan ravissa ja laukassa. Muutaman kerran tamma pyrähti mielivaltaisesti minne halusi, mutta pääasiassa homma toimi hyvin ja istuntakin alkoi sujua. Reilu tunti oltiin selässä. Pakkasta oli n. -11.

Kari laittoi Urhon valmiiksi ja kierteli peltoa jonkin aikaa. Ruuna tuntui virtavalta. Puolen tunnin jälkeen Laura pääsi kokeilemaan tätäkin hevosta. Ihastui aika nopeasti, mutta kyllä Urhokin tarjosi vähän ikäviä temppuja eikä kamalasti kuunnellut ratsastajan toiveita. Hyvän treenin saivat molemmat. Pistettiin porukka talliin, juotettiin Greenlinevedellä ja syötiin itse siinä Herkun lihapiirakat. Lopulta lähdettiin kotiin. Hyvillä mielin, kun koko lauma oli rapsakassa kelissä liikutettu hyvin. Eipä tuolloin tiedetty, mikä painajainen oli alkamassa…