Upea kesäpäivä. Vähän lupailtiin sadekuuroja iltapäiväksi, mutta eihän niitä tullut. Tehtiin aamulla kotitöitä pihalla ja puutarhassa. Iltapäivän alkutuneina suunnattiin laitumille. Siellä oli rauha maassa. Kukin hevonen sai oman tovinsa rapsutusta ja harjausta. Jokainen jaksaisi nauttia jalkovalin rapsutuksesta tunteja. Jopa Hopo.

Meillä oli omppua taas tuliaisina. Hopon pillerikin on näppärä ujuttaa omenaan. Menee täydestä kuin väärä raha. Taas kylvettiin omppuja sinne tänne heinikkoon, joten tulevat ainakaan vastaan pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.  Varsaa omenenat eivät kiinnosta. Hän on enemmän porkkanatyttöjä.

Loikoiltiin laitumella ja seurailtiin hevosten touhuja. Levollista ja rauhoittavaa katseltavaa. Olin ajatellut, että pitäisi lähteä Hopon kanssa vähän töihin, mutta kun parin tunnin ajan seurailin niiten liikehdintään, niin totesin, että mitään mainittavaa merkitystä ei ole mun tunnin tai kahden ratsastuksella. Paappa on oikeastaan koko ajan liikkeellä. Ennemminkin täytyy ymmärtää, että kun laidunkausi loppuu ja vaikka ovat paljon ulkona, niin liikkumisen määrä vähenee, joten silloin on syytä käydä selässäkin enemmän.

Sääennusteet lupaavat nyt aurinkoista ja lämmintä, joten laidunkausi jatkuu ja toivottavasti jatkuukin taas ihan syyskuulle saakka. Sovittiin vähän, että puretaan Erikan avuksi lohkojen välistä lankoja ja saadaan näin olleen yhtenäistä laajempaa tilaa, joka on turvallisuussyistä tietenkin parempi, kun vähän sokkeloinen alue, vaikka se laajuudeltaan onkin ihan sama. Vakaa käsitys meillä edelleen on, että saadaan lauma yhteen ennen sisäruokintakauden alkua.

Tallillä käytiin sen verran, että Kari huudatti helvetinkonetta ja kaatoi nokkoset nurin tarhan aitojen alta. Etutarhan langat pitäisi uusia, mutta homma on odottanut sitä, että suoristetaan puuaidat. Kari oli vähän sitä mieltä, että aitojen oikominen jää tulevaisuuteen. Pistin vähän hanttiin. Enkä viitsisi uusia lankoja, jos aita itsessään menee hetken päästä uusiksi ja saan sitten tehdä langatkin uudelleen. Niin tai näin, nyt olisi ainakin seuraavan viikon aikana kelit sellaiset, että aitahommia voisi tehdä. Tallissa ennen talvea on myös muutama pienen pieni juttu tehtävänä.

Kaunis elokuinen päivä. Ja kuten niin moneen kertaan on todettu, on perjantai mielestäni viikonpäivistä paras. Työpäiväkin oli hektisyydestään huolimatta monen asian suhteen toiveikas, joten iloisin mielin suuntasin töypäivän jälkeen tallille. Kari ahersi asiakkaan ongelmien parissa.

Vein kotipuun omppuja tuliaisiksi. Tatanka ei ymmärrä omenoiden päälle, vaikka purin niitä omassa suussani pienen pieniksi palasiksi. TÄmähän sopi Urholle, sillä se sai sitten enemmän. Hopolle ja Sellalle kylvin omppuja heittelemällä pitkin laidunta. Saavat sitten iloisia yllätyksi satunnaisesti.

Erika tuli paikalle ja ehdotin, että siirretään Urho ja Tatanka uudelle lohkolle, joka olisi lähempänä Hopoa ja Sellaa.  Tuumasta toimeen. Portin edessä oli laaja, mutta matala lätäkkö. Urhokin mietti hetken, mutta asteli yli. Tatanka mietti hetken, mutta totesi että no can do. En jäänyt asiaa miettimään, kierrettiin lätäkkö. Tässä löytyi uusi kohde koulutettavaksi, mutta juuri nyt ei ollut koulutussesion aika.

Kuja uudelle lohkolle oli jännittävä.  Molemmin puolin oli hevosia, jotka tietenkin uteliaina tulivat katsomaan tulokkaita.  Tatankaa jännitti kovasti. Muutaman kerran se ehdotti, että lähtee lipettiin, mutta pysyi kontrollissa, vaikka lankojen takana hevoset vähän spurttailivatkin.

Kun päästiin uudelle laidunlohkolle, niin kaverukset ottivat muutaman juoksuaskeleen, mutta sitten sopivan pitkäksi ja herkulliseksi kasvanut laidunnurmi vei voiton. Turvat iskeytyivät maahan ja mutustus saattoi alkaa. Hopo ja Sella ryhmittäytyivät lankojen toiselle puolelle laiduntamaan. Urhokin oli tyytyväinen, kun pääsi lähemmäs omaa laumaansa. Laitoin Karille pari kuvaa tilanteen kehittymisestä. Istuskelin laitumen äärellä ja seurailin tilannetta. Rauhallista. Puoli yhdeksältä lähdin ajelemaan kotiin ja pääsinkin suoraan valmiiseen päivällispöytään.

Keli miellyttävä ja hevosilla laitumilla mukava meno. Illalla Kari kävi tsekkaamassa hevoset. Normaalit rutiinit harjojen kera. Kaikki olivat pientaroineet mukavissa mutakoissa, joten harjattavaa oli riittävästi. Varsalla ei ollut uusia naarmuja. Kun Urhoa harjailtiin ja rapsuteltiin, niin Tatanka sai tulla viereen ja vähän tökkiä valkoista jättiläistä takalsitosta ilman vaaran tuntua. Vähitellen ensimmäinen vaihe alkaa olla valmiina ja siirryme seuraavaan vaiheeseen jonka kautta toivottavasti meillä piaan on yksi lauma, jossa jokaisen on hyvä olla.

Laitumella lauhkea tunnelma. Pitkin päivää tihkui väliaikatietoja. Urhon suhteen tilanne alkaa normalisoitua. Illalla söivät jo samalta kasalta. Ennätettiin itsekin hevosia tervehtimään.  Pitkän kaavan kautta harjailua rapsuttelua ja ötökkämyrkyn sumuttelua. Mulla oli tosi hyvä mieli, kun palailtiin takaisin kotiin.

Toista viikkoa on seurailtu enemmän tai vähemmän aktiivsesti Rion kisoja. Urheilu on toki viihdyttävää, mutta mua luonnollisesti kisat kiinnostavat senkin takia, että niihin kiteytyy myös henkisen valmennuksen merkitys. On helppa ylenkatsoa henkistä valmennusta, pohdiskelua, analysointia ja psyykkaamista ja keskittyä pelkästään fyysiseen harjoitteluun.  Nyt kun noita kisoja on katsonut, niin kyllä moni mitali jaetaan henkisen vahvuuden perusteella. Taistelulajit tai vastaavat eivät itsessään kiinnosta mua pätkääkään, mutta tänään oli vuorossa ennakolta odotetut naisten nyrkkeily ja naisten paini. Näissä urheilijoissa oli jo alkujaan havaittavissa suunnaton halu menestyä ja ennen kaikkea voittaa. Kuitenkin, kaikki ei ihan mennyt toiveiden ja odotusten mukaan. Oliko kyse sitten henkisestä puolesta, teknisestä puolesta tai fyysisestä puolesta, niin pettymys oli valtaisa. Niin karua katsottavaa kuin epäonnistumisen hetket ja jälkipuinti onkin, niin olen vahvasti sitä mieltä, että suuren voittajat voimistuvat väkevistä vastoinkäymisistä.  Ei ole sellaista huippu-urheilijaa, joka ei olisi monen monta kertaa noussut syvältä suosta. Sitä on vaan purtava hampaat yhteen ja rämmittävä ylös, jos jotain haluaa saavuttaa. Harrastelija voi tympääntyä ja vaihtaa lajia toiseen ja sekin on ihan ok. Mutta jos voittoa oikeasti tavoittelee, niin menestyksen eteen on uhrattava mielettömästi rahaa, aikaa ja kaikkia saatavilla olevia resuja. Isoista tai pienistä vastoikäymisistä täytyy ottaa opiksi, mutta ne pitää sivuuttaa ja jättää taakse mahdollisimman nopeasti. Eteenpäin, aina eteenpäin ja jätetään huonot jutut kyydistä ja otetaan hyvät jutut mukaan. Niin se menee. Suomalaisella sisulla ja sitä sisua näyttivät Mira Potkonen ja Petra Olli. Arvostan. Ei vinguta ja valiteta ja syytellä muita, vaan otetaan vastuu omasta tekemisestä, tehdään töitä ja ei tosiaankaan anneta periksi.  Ja kun epäonnistumisia tulee, niin kuin tulee, kun tavoitteet on oikeasti asetettu, niin ne otetaan vastaan, kärsitään ja kärvistellään, itketään ja parutaan ja kirotaan ja sitten kootaan palaset ja rakennetaan jotain entistä vahvempaa. Myös herkkä ihminen voi olla äärettömän vahva, joten en vahvuudella tarkoita mitään tunteettomuutta, vaan tasapainoista ja itseensä luottavaa persoonaa. Voi itkeä voi näyttää tunteita, voi pahoittaa mielensä, mutta tavoitteiden suhteen ei periksi anneta. Mahtavia voimanaisi nuo edellä mainitut. Voimakkaita kaikilla mittareilla mitattuna.

Ei mitään yllätyksiä aamuun. Sadetta oli luvattu ja vähän mietittiin, että pitäisikö porukka hakea talliin. Puolen päivän aikoihin Eve kävi laitumella.  Hopo ja Sella touhuilivat omiaan, toisiinsa liimautuneina. Varsa pötkötteli päiväunilla ja Urho nuokkui vieressä seisaataan. Sain töihin kuvatervehdyksen ja tulinkin siitä kovin iloiseksi. Aurinko paistoi ja muutenkin meno näytti hyvältä. Kukin sai osansa rapsutuksesta ja huomiosta ja sitten Eve jatkoi matkaansa.

Vähän myöhemmin paikalle saapui Satu, joka nyt puolestaan kiersi hevoset läpi. Urho oli jotain tietenkin kukkoillut, mutta Satuhan pisti sen ruotuun ja tämän jälkeen sai varsan kanssakin viettää aikaa oman tahtonsa mukaan.  Hopon kanssa kävi vähän hassusti. Vaari arvioi turpakarvojensa määrän ja pituuden väärin ja otti onneton langasta tällin.  Kauhistuneena se singahti keskelle laiunlohkoaan ja mulkoili paheksuvasti Sadun suuntaan. Sella oli aikeissa singahtaa perään, mutta ei sitten kaiketi oikein ymmärtänyt, mistä syystä pitäisi lähteä ja jäi nuohomanaa ihmisten luoksi. Hopolle ei enää seura kelvannut.

Mulla venähti töissä. Olen aika kovissa paineissa juuri nyt. Karilla sama tilanne, jos ei jopa pahempi. Näin ollen emme itse hevosten luoksi ennättäeet.

Aamulla tuli tieto laitumilta, että varsa on edelleen yhtenä kappaleena. Lohdullista.

Aamupäivän aikana Erika oli saanut seurata merkillistä näytöstä. Muutenkin Urholla on ollut joku kuvaelma käynnissä muutaman päivän ja tämä oli siihen hyvä lisäosa. Erika, joka pelkää meidän hevosten hoikistuvan, jakoi porukoille vähän lisäheinää. Varsalle tietenkin oma kasa ja Urholle omansa.  Kumpikin aloitti syömisen.  Hetken mutusteltuaan Urho lähti kävelemään varsan suuntaan. Heilautti vähät hevitukkansa, että painuhan helvettiin ja Tatanka tietenkin kovan koulutuksen jälkeen ymmärsi heti yskät ja siirtyi kauemmas. Urho käveli varsan heinäkasan äärellä.  Levitti takajalkansa sen päällä ja kusi antaumuksella. Herää vain kysymys, että voiko se päässään kehittää tuollaisen tempun.  Hyvää pissapaikkaa on isolla laitumella vaikka kuinka. Ei voi kuin ihmetellä. Eikä voinut Erikakaan.  Onko se nyt niin katkera paikka Urholle, että joutui lapsenvahdiksi.

Eve kävi paikan päälle puolen päivän aikaan. Tilanne oli rauhallinen. Toki Urho hätyytti varsan vähän kauemmas, kun oli huomiota tarjolla, mutta mitään takaa-ajojaksoa ei ollut tarjolla. Sain päivityksen töihin ja olin siitä kovin mielessni. Meillä on Karin kanssa nyt duunien suhteen super-hektistä, joten ei voi muuta kuin toivoa, että tilanteet pysyvät maltillisina.

Töiden jälkeen ajelin hevosten luokse. Hopo ja Sella nautiskelivat elämästään ihan laitumen peräkolkalla.  Urho juoksi langoille heti, kun autoni tuli näkyviin. Tatanka hömelönä seuraili tilanteita kauempaa. Se ei vielä autoja tunnista, eikä paljon muutakaan. Ja varsinkin nyt, kun sen elämässä on kamalasti kaikkea, niin ei tosiaan osaa keskittyä tuleviin tai meneviin autoihin.  Urho nyt kuitenkin hirnuen toivotti mut tervetulleeksi. Ja kun olin käynyt ne tervehtimässä, ensin Urhon ja sitten varsan, niin jahtia taas alkoi. Välillä oli rauhallisempaa ja välillä kiihkeämpää. Ja mitä ikinä touhusinkaan, niin Urho hirnui perään. Väkisinkin tuli mieleen, että se on kammottavan mustasukkainen ja kade. Varsa ei saisi saada minkään sortin huomiota.  Lopulta häädin sen aika julmasti kauemmas ja vietin pokkana aikaa varsan kanssa ja jos Urho yritti yhtään lähestyä, niin jahtasin sen taas kauemmas. Raukka oli kovin hämmentynyt, mutta noudatti annettua ohjetta.

Istuskelin ilta-auringossa ja katselin hevosten touhuja. Erikakin liittyi seuraan ja yhteistuumin pohdittin hevosten aivoituksia. Erika jakoi näkemykseni siitä, että Urho on käyttäytyy selvästi ikään kuin olisi mustasukkainen. En oikein tiedä, kykeneekö hevonen seillaiseen tuntemukseen. Tai kateuteen. Mutta mikä ikinä tunnetila sitten onkin, niin sen sieraimista alkaa tulla savua, kun tulokas saa huomiota osakseen.  Siihen on nyt kuitenkin tottuminen ja johan tilanne on vähän tasaantunut. Silti päälle hiipivä piemeys ja alkava yö vähän jännittivät. Aina näissä hevosjutuissa mieleen hiipii, että mitä jos….?

Hermoilin jo heti aamulla. Usva ja sumu ei vielä ollut ennättänyt hälvetä, kun olimme jo matkalla tallille. Erikalta oli tullut infoakin, että kaikki on kunnossa. Silti oli kiire. Eihän siellä mitään ihmeellistä ollut.  Varsa vähän erillään Hoposta ja Sellasta ja Urho langan toisella puolella. Tunnelma oli kuitenkin aika kireä ja varsa varsin hämillään. Mua säälittää sen kohtalo kamalasti, vaikka ymmärrän toki, että näin se menee ja lauman hierarkia on se, mikä se on ja jokaise täytyy paikkansa lunastaa.  Silti. Tässä tuntuu nyt olevan kohta, jossa en kykene olemaan inhimillistämättä. Tuntuu kohtuuttomalta, että pienintä ja käytännössä lasta koetellaan.

Urho otettiin puomille ja alettiin laitella sitä lenkkikuntoon. Vähän oli niin kuin pidemmän lenkin päivä.Touhuttiin siinä tavanomaisia touhuja, niin eikös poni pieraissut pihatossa.  Urho sai älyttömän skaagin ja hypähti mua päin. Tietenkin otin vasemmalla kädellä taas jälleen kerran vastaan ja sain vielä ruunan takajalan jalkapöydälleni.  Onneksi oli sentään nilkkasaappaat, vaikka ei turvakenkiä. En edes tajunnut mitä oikein tapahtui. Kyselin Kariltan että mitähän ttua ja Kari osasi kertoa, että poni pieraisi. Niinpä niin.

Urho saatiin valmiiksi ja äijä selkään.  Siirsin taas Rangerin niin, että sain autossa istuen seurailla laitumen tapahtumia ja kuunnella radiosta Rion kisaselostuksia.  Tapahtumat laitumella olivat aika vähäisiä. Pariskunta kyhnäsi kylki kyljessä ja varsa seuraili 10-15 metrin päässä tapahtumia. Jos se sattui kulkeutumaan liian lähelle Sellaa, niin Hopo ajoi sen kauemmas. Ei mitään kamalan dramaattista. Evekin eksyi paikalle ja käytiin yhteistuumin varsaa moikkaamassa. Myös Erika tyttärineen tuli kertoilemaan illan ja aamun havainnoista. Pidettiin varsalle seuraa ja se nautti kyllä ihmislaumasta ympärillään.

Hetken päästä kiirehdin tallille, sillä Urho oli tulossa lenkiltä.  25 km oli taittunut reippaasti. Aluksi hevonen oli tuntunut vähän omituiselta. Arvelin, että se saattoi johtua älyttömästä burnaamisesta ja hyökkäilystä. Sykkeet olivat hyvät ja hirviöksi muuttunut tossukka pääsi lenkin päätteeksi suihkuun. Nyt se oli taas oma kiltti itsensä.  Sitten Kari lähti viemään poikaa takaisin laitumille. Oli ajateltu, että laitetaan varsa ja Urho  yhteen.

Koska laitumet alkavat olla tyhjinä, niin valittiin kaksiosainen laidun huoltorakennuksen vastakkaiselta puolelta. Olimme järkeilleet, että parempi on niin, että Urhon ei tarvitse Sellalla ja Hopolle esittää. Ensin pidettiin tyyppejä narussa ja annettiin niiden nuukuttaa toisiaan. Urholta pientä kiljahtelua, mutta ei mitään hyökkäilyä. Sitten päästettiin varsa irti ja Kari kulki Urhon seurana.  Kun tämäkin tuntui etenevät rauhallisesti, niin päästettiin Urho irti. Alkuun tilanne oli täysin rauhallinen ja varsa naksuttu suurieleisesti suutaan hyväksyntää hakien.  Tunti varmaan ihmeteltiin menoa.

Kari lähti hakemaan meille syötävää ja jäin vahtiin. Muutaman takaa-ajon hevoset ottivat.  Vauhti oli omaan makuuni liian kovaa ja ei siitä ihan leikistä ollut kyse, mutta ainakaan hampaita ei käytetty. Syötiin roskaruokaa ja tarkkailtiin tilannetta.  Vaikutti nyt kuitenkin siltä, että  varsa saa elää ja hengittää. Toisella puolella huoltorakennusta Hopo ja Sella oleilivat edelleen kuin toisiinsa liimattuina. Lähdettiin muutamaksi tunniksi kotiin ottamaan päiväunia.

Auringon punatessa taivasta ajeltiin uudemman kerran tallin suuntaan.  Ei mitään ihmeellistä. Tilanne entisellään kaikilla sektoreilla.  Ei muutosta parempaan tai pahempaan. Varsassa ei uusia skraaduja.  Toivottelimme niille hyvää yötä ja ajoimme takaisin kotiin. Tällä kertaa uni tulikin paremmin ja oli edellistä yötä levollisempi.

Ajatuksissa oli, että Tatankan muutto on heti aamusta. Pähkäiltiin kuitein ennustettua rankkasadetta ja sen vaikutusta asiaan.  Lisään päänvaivaa aiheutti se, että mitään rankkasadetta ei näkynyt eikä kuulunut.  Kun kello alkoi olla 11, niin päätettiin lähteä liikkeelle. Käytiin ensin Tiipiillä, sitten ajeltiin omalle tallille ja napattuun traikku mukaan. Ihan loppuun asti pohdittiin, ottaanko Sella vai Hopo matkakumppaniksi. Kummassakin valinnassa oli hyvät puolensa ja huonot puolensa. Lopulta kuitenkin päädyttiin siihen, että Hopo lähtee. Ei ainakaan tule mitään sellaista, että se ei menisi Tiipiin pihalla koppiin.  Paappa kyytiin, valkoiset langoille itkemään ja matkaan.

Kun päästiin Tiipiille, niin otin Hopon hetkeksi pihapiiriin talutukseen. Käytiin metsän siimeksestä kurkkaamaan laitumellekin ja Kari kävi nappaamassa Tatankan. Annettiin varsan ja vaarin vähän nuuhkia toisiaan. Normaali meno: Hopo ensi veti kunnon hatsit ja sitten vinkaisi etujalkaa polkien.  Ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tämän jälkeen aloitettiin lataus.

Itse olin kuvitellut, että Hopo menee ensin, mutta Kari oli ajatellut, että Tatanka menee ensin.  Ekalla yrittämällä pakitti pois, kun siinä oli vähän ylimääräistä hässäkkää ja mä en ollut Hopon kanssa hommassa mukana.  Toisella kertaa varsa paineli sisään ja vaari perässä. Mulle lyötiin pussi pilkottua porkkanaa syliin, radiopuhelin kouraan ja lukittiin hevosten kanssa koppiin.

Alkumatka oli aika jännittävä sekä mulle että varsalle.  Hiekkatie oli mutkainen ja pomppuinen, mutta heti kun päästiin asfaltille, niin tilanne rauhoittui.  Hopo tietenkin otti eveän haara-asennon ja ennakoi kurvit siirtämällä painoaan jne.  Tatanka puolesta heittelehti kurveissä seinästä toiseen ja huojui muutenkin holtittomasti.  Pahan kurvin tai risteyksen jälkeen palkitsin kummankin pienellä palalla porkkanaa. Hopostakin oli tosi hauskaa, kun porkkanoita tipahteli suuhun.  Heinää alkoivat molemmat syödä kohta Jokelan jälkeen, joten tilanne oli varsin stabiili. Lopulta oltiin toisen pään pikkutiellä. Hienosita huolestuneisuuta varsassa aiheutti kopin kattoon raapivat oksat, mutta koska minä tai Hopo emme asiaan reagoineet, niin ei senkään tarvinnut.

Jotenkin me ihmiset olimme kuvitelleet, että varsa soljuu laumaan ihan noin vaan. Ja kun Hopo on sen kanssa reissannut ja vaarattomaksi havainnut, niin homma on siinä.  Ikävä kyllä täysin toisin kävi.  Valkoisevat olivat ihan kierroksilla jo pelkästään siitä, että koppi ajoi pihaan. Kehitettiin siinä sellainen metodi, että mä vien Hopon narussa vähän kauemmas laitumella, jolloin valkoisen seuaavat sitä. Tämän jälkeen Kari tuo varsan ja päästää sen irti ja sitten kaikilla on kivaa.  Homma meni pieleen heti alkuunsa, sillä urho iski hampaan Tatankan kankkuun.  Tämä aiheutti yleisen kaaoksen ja sekä eläimet että ihmiset sinkoilivat kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.  Tilanne ei otanut rauhoittuakseen.  Kokeiltiin erilaisia komboja: Hopo-Tatanka, Sella-Tatankan, mutta kumpikaan ei toiminut.  Porukat vativät langoilla tolkutonta rallia ja lopultahan Sella sitten meni lankojen välistä, niin kuin se tiukan paikan tullen tekee. Nice.

Ajateltiin, että ehkä se kuitenkin menee niin, että Hopo, Sella ja Tatanka.  Menihän se, mutta kyllä Hopo koko ajan ajoi varsaa kauemmas. Se ei saanut yhtään mennä samoihin porukoihin.  Sella suhtautui ipanaan täysin välinpitämättömästi, Hopo ei halunnut sit porukoihin ja Urho halusi tappaa sen.  Vähän säälittävää. Tatanka, joka ei ole vastaava vihamielisyyttä vielä kohdannut, oli aika shokissa.

Päätettiin vielä kerran kokeilla, kun Satukin tuli mestoille. Ja seurauksena oli se, että Urho ajoi varsan hampaat tanassa langoista läpi. Tästä seurauksena Urho eristettiin porukasta omaan lohkoonsa ja varsa meni pariskunnan kanssa keskilohkoon.  Ei sen elämä nyt ihan herkkua ola, mutta Hopo ei ainakaan sitä pure.  Eikä myöskään jahtaa maailamn tappiin, vain sen verran, että siirtyy kauemmas.

Kun lähdettiin kotiin niin olin tosi pettynyt. Fiilis oli vähän sama, kuin ekat kohtaamiset aikanaan Hopon kanssa. Suuret odotukset ja iloinen asia ja sitten homma menee hankalaksi.  Nyt pelkään, että joku rikkoo itsensä, tai kaikki neljä. Meno on ihan älytöntä ja maa on liukas kuin luistinrata.  Pitää vain toivoa, että tilanne tasaantuu mahdollisimman nopeasti. Nukuinkin tosi huonosti ja huolen täyttämää unta. Erika oli käynyt yöllä fikkarin kanssa katsomassa, mikä tilanne on. Huoli se oli hänelläkin. Mitään mainittavaa ei kuitenkaan ollut ilmoilla. Toivottavasti uusi päivä valkenee suopeammissa merkeissä.

Perjantai, perjantai. Kaottisen työpäivän päätteeksi oli ihana päästä hälystä ja humusta pois. Kaikessa kiireessä olin unohtanut, että tänään olisi ollut Tuusulanjärven taiteiden yö. Muistin asian vasta, kun kellahdin punkkaan ja avoimesta ikkunasta kuului konserttilavan vaimea jytke.

Tatankan muutto on lähellä.  Kari kävi hakemassa varsan kamat Tiipiiltä. Valittiin vähän huono viikonloppu, sillä Ainolla on kisat ja majoittujia on Tiipiin nurkissa myös paljon.  Mukava mennä sinne sekaan lastaamaan varsaa. Lisäksi ennuste lupaa hillitöntä sadesäätä. Mietitään nyt vielä, mitä huomenna tehdään.

Jo viime syksynä totesin, että hoitotoimenpiteet karsinassa ovat hikistä hommaa. Eli vaikka ovet olisivat auki ja tallin yläosa ja raikas ja viileä, niin karsinoiden sisällä tuleehelposti lämmin kun ilma ei kierrä. Näin ollen todettiin, että jokin tuuletussysteemi pitää saada. Tänään oli aika tehdä asialle jotain. Kari porasi karsinoiden alareunoihin yli kolmekymmen reikää, joiden halkaisija on n. 5 cm. Nyt luulisi ilman kiertävän.

Nyt kun valkoiset osat ovat puhtaat ja hohtavat valkoisina, niin tummien osien nuhruisuus vähän harmittaa. Saa nähdä, tehdäänkö niille vielä jotain, vai siedetäänkö epäkohtaa ensi kesään asti.