16-18.9.2016 Kurtuvenai CEI1* 80km

Keskiviikko – matkustuspäivä

Tämä turnee alkoi oikeastaan jo tiistaina. Odotettiin Zendurancen porukkaa ja meille rekryttyä Saaraa jo tiistaina kahdeksalta. Aikataulu aavistuksen muuttui, niin kuin Turusen kanssa pääsääntöisesti käy. Me mentiin puolen yön kieppeillä nukkumaan, kun pakkaushommat alkoivat olla suurin piirtein mallillaan ja pakkauslistat käyty moneen kertaan läpi. Uni tulikin nopeasti. Mulla oli illalla töissä alkanut tuntua kurkku aavistuksen karhealta ja manasin mielessäni, että tuleeko mulle vielä flunssa päälle. Yövieraat saapuivat joskus yhden ja kahden välillä. En kuullut mitään. Kun koiraakaan ei enää ole, niin tänne näköjään pääsee helposti kävelemään sisälle ja asettumaan taloksi. Kissa mut kuitenkin herätti ja samalla hoksasin, että kappas, täällähän nukkuu porukkaa.

Kari heräsi aamulla muuta porukkaa aikaisemmin, jotta sai viettää oman hiljaisen hetkensä. Mäkin heräsin vähän ennen muita ja totesin, että kurkku on järisyttävän kipeä. Turunen oli löytänyt yöllä hänelle jätetyt kiparit, mutta heräili pirteänä uuteen aamuun. Samoin Saara ja Pasi. Keksin sumuttaa Turusen lapojen väliin kipusuihketta ja siitähän seurasi, että meinasimme kaikki tukehtia tänne kämpille.  Stydiä kamaa.

Kun kahvit oli huitaistu naamariin, niin lähdettiin liikkeelle. Myöhässä.  Hanu jo soitteli, että on hoodeilla ja Töpperssit tietenkin olivat hyvin aikataulussa. Ottivat hevoset talutukseen. Olikin ihan hyvä, että talliyön jälkeen pääsivät pellon reunukselle nyhtämään tuoretta ja kosteaa. Ilman suurempaa paniikkia suojitettiin ja maaniteltiin koppiin. Lastaus sujui oikein hyvin ja vielä hetki rontattiin kamoja autosta toiseen. Kutakuinkin tunnin myöhässä pääsimme liikkeelle kahdeksalta.  Aurinko kuivatteli vähitellen sumua pois ja aika nopeasti olimme nokat kohti kaupunkia.  Turusen biili, sisällään Turtsa moniosaaja itse, Pablo ja Saara, kiirehti etujoukkoihin. Töppärät olivat tiiviisti meidän takapuskurissa kiinni. Kun kehä III ohitettiin alkoi liikenne puuroutua, niin kuin oletettavaa oli. Hevoset selvästi ärsyyntyivät nykivästä liikenteestä. Saaralta tuli tieto, että Lampiset oli bongattu ja laitoin piruuttani Tanjalle viestin liittyen ripsiväriin. Hämmästynyt vastaus tuli välittömästi. Meillä täällä pk-seudulla kun valvova silmä ei nuku koskaan!

Satamassa oltiin 9:30 ja luukulla selvisi, että Kari oli maksanut lauttamaksut pari päivää myöhässä ja sen johdosta meidän paikat oli myyty eteenpäin. Hieno homma! Briljant!  Menoliput löytyivät, mutta paluu ei ollutkaan enää mahdollinenen aiotulla lautalla. Hetkeksi meiltä meinasi mennä konseptit sekaisin, mutta sitten todettiin, että tullaan viimeisellä lautalla, jos muu ei auta.  Liput laitettiin sinne ja sovittiin, että soitellaan ja kysellään mahdollisia peruutuspaikkoja. Sen kerran, kun jostain syystä eräpäivä meni yli, niin jo on myyty lauttapaikat alta. Hyvä tietää ja ottaa opiksi.

Kari lähti selvittämään Turusen kanssa asiaa. Tanja L ja Linda pöllähtivät paikalle kuin tyhjästä. Mummelikin jalkautui asuntoautosta. Fiilis oli hyvä ja jutut huvittavia. Meillä oli kiva porukka matkassa mukana. Oman seuran väkeä. Siitä olin pahoillani, että Perälät eivät tällä kertää päässeet reissuun. Mutta toivottavasti ovat vahvuudessa vuoden päästä, kun vuorossa ovat NBCH-kilpailut.

Kari oli vielä liesussa, kun jono lähtikin vetämään. Yritettiin huutaa ja huiskuttaa, mutta äijästä ei näkynyt vilaustakaan. Juuri kun olin aikeissa hypätä puikkoihin, niin ukko juoksi läähättäen autoa kohden. Päästiin lautassa ihan paalupaikan tuntumaan. Laiteltiin hevosille mukavat tarjoilut ja kiirehdittiin yhdeksänteen kerrokseen.  Kari haki meille pienet välipalat ja iski päätä tyynyyn. Mä kävin tekemässä pienet shoppailut ja ehdin ottaa puolen tunnin torkut ennen rantautumista.

Lautalta päästiin supernopeasti ulos ja lähdettiin liikkeelle. Lampisten kanssa sokkailtiin Tallinnan keskustasta ulos. Huoltoautot jäivät alkumetreillä jo puolen tunnin päähän.  Oli sovittu treffit rajalle. Mehän sinne päädyttiin ensimmäisinä. Kohta tulivat Lampiset, jotka nopeasti jatkoivatkin matkaa. Me odottelimme peräjoukkoja puolisen tuntia. Äijällä kiristyi pinna. Hevoset söivät, mutta juominen ei kiinnostanut. Kari lipitti kahvia ja kun lähdettiin taas ajamaan, niin alkoi pohtia, mihin mahtoi jättää termosmukinsa. Muutaman sadan metrin ajon jälkeen hoksasi, että jätti sen traikun aisalle. Auto tien viereen parkkiin ja katsomaan tilannetta. Ja kas, siellähän se muki nökötti. Kovin oli pehmeää ja tasaista kyytiä.

Kun päästiin Latvian puolelle, niin piipahdettiin tankille ja samalla kipaisin hakemaan hamppiksia. Ja nyt olikin vastassa kielimuuri. Sain kuin sainkin pari käärylettä mukaan. Pistettiin murua rinnan alle ja taas jaksoi ajella.  Töppärät olivat nyt meidän perässä ja Turusen Durango oli siirtynyt etuautoksi ja etsivät meille sopivaa paikkaa purkaa hevoset hetkeksi jaloittelemaan. Sellainen löytyikin aika nopeasti ja Hanu oli jätetty valtatien viereen viittoilemaan käsimerkkejä. Ajettiin yhdistelmä parkkiin ja purettiin hevoset pihalle. Pysähdyspaikka oli aika lailla ajomatkan puolivälissä.

Paikka oli erinomainen, vaikkakin se ikävä kyllä vaikutti olevan myös yleinen käymälä.  Pienen metsikön läpi päästiin rannalle ja bongattiin siellä muutama loppukesän naturelli auringonpalvojakin. Hevoset olivat pörheinä ja pääsivät käppäilemään Riianlahden sannalle. Aallot löivät rantaan ja laskuvesi taisi olla syvimmillään. Heiteltiin kengät ja sukat pois ja kahlailtiin rantaviivan tuntumassa. Vesi olisi ollut ihan uimakelpoista, mutta tällä kertaa jätettiin väliin. Ehkä tunti palloiltiin ulkosalla ja sitten tuupattiin hevoset taas koppiin. Tanja ja Kari olivat siivonneet paskat pois, valeluäyskärillä ja Urhon ruokakipolla. Olin työkaluvalinnasta ällikällä päähän lyöty! Jatkossa talikko aina mukaan!

Matka jatkui kohti Riikaa. Pikkuautot kiirehtivät kärjessä ja utopistinen unelma oli, että ehtisivät käydä kaupassa ja laittaa tallilla paikat kuntoon ennen kuin me saapuisimme paikalle.  Mitä ilmeisimmin näin ei tulisi tapahtumaan. Pikkuautot valitsivat reitin Riikan keskustan läpi ja me suuntasimme ohitustielle suurpatoa jälleen kerran hämmästelemään. Kieli sekä Latviassa että liettuassa on vaikea ja pelkästään paikkojen nimet ovat täysin mahdottomia lausua ääneen. Yhtä suurta hupia on aina lueskella sanoja kylteistä. Radiota ei viitsi edes kuunnella, koska puheesta ei ymmärrä sanaakaan. Nyt ei ollut edes äänikirjaa mukana.

Jossain vaiheessa Lampisilta tuli ilmoitus, että ovat ylittäneet Liettuan rajan. Samaan aikaan Suomi-tiimin toinen puoli alkoi lähestyä Helsinkiä ja valmistautua lauttamatkaan. Aurinko alkoi painua mailleen ja antoi meidän nauttia upeasta ja kirkasvärisestä auringonlaskusta. Vielä irtosi huumoria ja varsinkin Liettuan rajalla yllättäen väijyneet poliisit saivat meidät villiitymään. Turunen kertoi heille säilyttävänsä passiaan back sidessa. Tästä johtuen poliisit ilmeisesti olettivat autokunnan olevan Ruotsista.  Kun oli meidän vuoromme ilmoittaa hepillä rajan ylitys tapahtuneeksi, niin samaiset poliisit tirkkivät rekisterikilven maatunnuksen ja viittoivat kipakasti jatkamaan matkaa. Ilmeisesti olettivat, että olemme samaa svedusakkia passit back sidessa. Tällä kertaa pysähdyime heti ostamaan tienkäyttölupaa. Jotain on tästäkin asiasta opittu.

Yöajon jälkeen viimeinen kitutunti on yleensä karsea. Nyt se oli varsin helppo. Hämärä alkoi ottaa valta-asemaa, mutta reitti oli meille jo tuttu. Kari totesi, että liikenteestä huolimatta päiväajo on hänelle sopivampi vaihtoehto kuin yöajelu. Ilmeisesti tulevinakin vuosina matkustamme keskiviikkona.

Yhdeksän kieppeillä oltiin tallilla. Tarhat olivat valmiina. Hevosia taluteltiin hetki ja jätettiin ne pihalle yöksi. Olimme järkeilleet, että koko päivä kopissa vaatisi mahdollisuuden liikuskeluun. Loimitettiin kevyesti, lyötiin heinää ja juomia eteen ja lähdettiin kohti omaa majapaikkaamme. Väsymys ei niinkään painanut, mutta nälkä oli kaikilla kova.  Mökkiasiassakin oli pieni kömmähdys, sillä isäntä oli odottanut meitä tulevaksi vasta torstaina.  Päästiin kuitenkin tupaan ja totesimme sen erittäin tyydyttäväksi. Lähdimme porukalla etsimään ruokaa kaupungista ja isäntämme jäi laittamaan mökkiä kuntoon.

Onni ei käynyt myöden. Kaikki kaupat ja ruokapaikat sulkeutuivat nenämme edestä. Lopulta ei auttanut muu kuin ostaa huoltikselta sipsiä. Päätettiin yrittää vielä lähihuoltikselta jotain ja sieltä otettiin jokaiselle joku sämpylä tai muu lätty. Täytettiin koko myymälä ja meno oli taas sitä ihan just tavanomaista. Ylättäen paikalle sattui yksi paikallinenkin asiakas ja silloin Kärkkäinen totesi, että nyt on niin karsee rysis, että hänen pitää poistua pihalle.  Tätä juttua naurettiin loppu matkan ajan ja varmasti vielä pitkään reissun jälkeenkin. Kun ihminen on epäsosiaalinen, niin ihminen on epäsosiaalinen, minkäs sille voi. 6 henkeä omaa porukkaa, myyjä ja yksi ulkopuolinen, niin onhan sen nyt hirvee rysis. Hupia lisäsi vielä se, että Kari ja varmasti moni muukin oli haaveillut pitkin matkaa, että illalla ottavat ehkä yhden oluen. Tämä ei ollut millään muotoa mahdollista, sillä huoltikset ja muut mestat myivät yhdentoista jälkeen enää ainoastaan alkoholitonta olutta. Tilanteen näin ollen vietimme ensimmäisen iltamme Siauliaissa syöden huoltiksen kolmioleipiä tai vastaavia ja juoden alkoholitonta olutta huoltoaseman pihalla, koska sisällä oli karmea rysis. Ja homma huipentui siihen, että Turusen auto sakkasi huoltiksen pihaan!! Ei homman ihan näin pitänyt mennä, mutta hauskassa seurassa sen ei ole niin väliä. Paitsi tietenkin autoasia vähän jäykisti tunnelmaa. Puolen yön aikaan oltiin kämpillä Pasi ja Tanja jaksoivat vielä viityä isäntämme seurassa, mutta me muut luikimme vällyjen väliin.

 

Torstai -touhupäivä

Sara ja Heli olivat antaneet hevosille heinät ja aamupalat jo aamun sarastaessa. Olivat yöpyneet ihan tyytyväisinä pihalla. Pojat pääsivät talutukseen jo ennen seitsemää. Urholla oli jaloissa ihan aavistus pehmeyttä ja kävellessä sekin suli pois. Minä ja Tanja heräilimme hyvissä ajoin ja lähdimme heovosia moikkaamaan. Samalla reissulla oli sopimus käydä lähikaupassa, mutta kävi kuten arvelin ja hetkeä myöhemmin löysin itsenni Siauliain isosta Rimistä Suomi-saappaat jalassa ja tuulipukutakki päällä. Ostettiin pataljoonalle aamupalatarvikkeita ja kotimatkalla käytiin vielä katsomassa saataisiinko Durango käyntiin. Ei saatu, mutta onneksi Lampisen Mika oli hoodeilla ja sen myötä apu oli lähellä.

Suunnitelma oli, että ratsastajat nousevat ratsaille yhdeksältä ja samaan aikaan me huoltajat lähtisimme tarkastamaan huoltopaikat. Tämähän ei tietenkään toteutunut, mutta tukevan brunssin jälkeen olimme lähdössä mökiltä tallilla Rangerilla 5 päällä (yksi jalaksilla) kun Durango kurvasi pihaan. Mika oli saanut vaihdelaatikossa lymynneet ongelman ratkaistua ja homma alkoi vähitellen palata uomiinsa. Hevoset saatii valmiiksi. Kari kiukutteli tossujen kanssa sillä olkia meni vääriin paikkoihin. Tiuski aiheesta ihan sillä tyylillä, kuin mä olisin jotenkin syyllinen olkien olemassaoloon. Lopulta saatiin kuitenkin ratsastajat selkään.

Loputkin suomalaiset olivat saapuneet. Muut taisivat olla nukkumassa tai kaupassa, mutta Nina päivysti paikan päällä. Vaihdettiin kuulumiset. Zendurancen ja Suonpään huoltajat tunkivat Pasin kyytiin ja lähdimme katsastamaan huoltopaikat. Reitit olivat aavistuken muuttuneet, mutta huoltopaikat olivat samat vanhat. Yhtä hyvin löydettävissä ja yhtä nopeasti siirryttävissä. Sahattiin muutamaa paikkaa pariinkin kertaan.  Lopulta kuitenkin kuviot olivat selvät.

Ratsastajat olivat juuri lopetelleet, kun palasimme tallille. Hevoset olivat suihkussa ja saivat sen jälkeen tovin huilia tallissa. Lenkki oli mennyt hyvin, kumpikin ratsastaja oli ratsuunsa tyytyväinen. Vähän myöhemmin vietiin pollet taas takaisin pihalle. Olimme levollisin mielin. Kaikki tuntui olevan kohdillaan. Toki olin epävarma siitä, miten tossut tulevat toimimaan ja siitä, että Urho on pulleassa laidunkunnossa. Elin toivossa, että Karilla on maltti mukana ja Tanjan kanssa etenevät rauhallisesti. Tässä vaiheessa sitä kuitenkin jo tietää hevosensa vahvuudet ja heikkoudet ja myös jollain tapaa sen, mitä siitä on mahdollista saada irti. Ennakkoon oli ajateltu, että keskinopeus 15-16 on realistinen tällä reissulla. Urhoa ei kuitenkaan ole vielä montaa vuotta laiteltu kuntoon. Lisäksi se ei ole matkustanut noin pitkää matkaa aiemmin, joten suorituskyky ja kestävyys tulisi olemaan jonkin asteen mysteeri.

Kun hevoset oli saatu pihalle, niin myös muut suomalaiset alkoivat ryömiä esiin koloistaan. Meitähän oli paikalla melkein 30! Osa porukasta lähti ratsastamaan, meidän hevosia vähän taluteltiin ja me kiirehdimme kaupoille.  Seitsemältä olimma takaisin tallilla ja aloimme valmistella hevosia yötä varten, sillä talli sulkeutui kahdeksalta.  Tanjan autokunta oli suorittamassa villiä shoppausta jonka päätteeksi saivat todeta, että autossa ei mene tällä kertaa pakki päälle. Voimanainen nosti betoniporsaan pois tieltä ja pääsivät jatkamaan matkaa eteenpäin. Ehtivät juuri ja juuri talliin kahdeksaksi, kun äkäinen tallivahti ja loi pahoja katseita.

Tallihommien jälkeen meillä alkoi mökillä pidot. Pyöräytettiin kahden sortin texusoossit ja lettuja riitti vielä seuraavallakin päivälle asti. Syötiin porukka niin että napa naukui. Sara ja Heli liittyivät seuraan ja toivat mukanaa jälkkärikakun. Juttu luisti ja fiilis oli hyvä. Puolen yön tietämillä päästiin taas nukkumaan ja uni tulikin nopeasti.

 

Perjantai – sähköinen päivä

Sara ja Heli ruokkivat taas hevoset aamulla ja veivät ne pihalle. Ennakkoon oli sovittu, että kaikki ratsatajat ovat yhdeksältä ratsailla ja aloitetaan päivä yhteiskuvilla.  Näin tehtiin ja kymmenen jälkeen porukat olivat verkkalenkillä. Alustavasti oli sovittu myös, että hevoset nesteytetään lenkin jälkeen.  Jotain tavanomaista säätöä ja sekoilua asiassa oli ja odottavan aika oli varsin pitkä. Nina veti huoltatapaamisen, jossa sovittiin yheisistä kuvioista ja lenkin jälkeen pidettiin lyhyt mutta ytimekäs ratsastajatapaaminen. Systeemit alkoivat olla selvät, kunhan vaan saataisiin nesteet talliin. Tässä vaiheessa tuli myös tieto, että virolaiset olivat kielloista huolimatta menneet jo varaamaan parhaat paikat taukoalueelta ja palauttelualueelta.  Kiirehdittiin sinne ja otettiin se, mitä jäljellä oli. Kaikille suomalaisille varattiin mestat samasta linjasta. Kannettiin vesiä ja rakennettiin paikat kuntoon. Turusella oli teltat ja me hörötettiin, että aamulla ne on jossain jonkassa. Jesarilla vahvistettiin saumat ja toivottiin parasta. Kahden tiimin toimintatapojen sovittamisessa yhteen on omat haasteensa. Toisaalta jotain synergiaetuakin on. Mutta tasapainottelua se kuitenkin on, kun kukin ratsastaja on omalla tavallaan itsekäs, mutta kuitenkin täytyisi ottaa myös toisen tiimin tarpeet huomioon. Saatiin leiri kuntoon ja päätettiin siirtyä paikalliseen lounaalle. Ja siellähän olikin melkein koko suomalaisten sakki.

Tilattiin pöperöt. Kari piti siitä kiinni, että perinteinen pitsa sen olla pitää. Annoksien valmistus kesti reippaasti tunnin, sillä suomalaisten invaasio pisti ilmeisesti pienen baarin keittion täysin sekaisin. Odoteltiin ruokaa ja odoteltiin nesteitä. Tanjan pinna lopulta katkesi ja hän alkoi soitella nesteiden perään. Selvisi, että nesteet olivat olleet kilpialukeskuksesta jo torstaista asti, niin kuin me olimme alun alkaen toivoneet. Sillä sekunnilla homma sähköistyi. Sapuskat raavittiin kiireellä naamariin ja rynnittiin tallille.

Yksi kerrallaan Johanna pisti hevoset tippaan. Tällä kertaa homma meni just niin kuin pitikin. Puolessa tunnissa Urhokin oli valmiina ja toimitus oli sille ilmeisen miellyttävä. Jotain polemiikkia touhu aiheutti, sillä tallilla lappasi väkeä ihmettelemässä.  Lopulta sinne saatiin myös ulkomaalaiset tuomarit. Kiirehdin tervehtimään. Viimeisten kanssa meinasi mennä aikataulut tiukaksi, vaikka Vidas kävi vakuttaamassa, että mitään kiirettä ei ole.

Kun nesteytys oli hoidettu sai Urho vielä hetken oleilla pienessä tarhassaan. Sitten alkoi taluttelu ja muu puunaus. Vähitellen siirryttiin verkka-alueelle odottelemaan ja kun kello oli tasan viisi vinkkasin Karille ja astelivat pokkana vet gatelle ja ensimmäisenä tarkastukseen. Tanja heti perässä ja kohta koko suomalaiskööri oli ensimmäisestä urakastaan selviytynyt. Tällä kertaan kotiin oli viestiteltävänä vain iloisia asioita, sillä kaikki suomalaisratsukot ja puolisuomalainenkin saivat starttiluvan. Urhon syke oli 44, vähän yläkanttiin. Kaikki arviointikohteet olivat A. Olin todella jännittynyt tossujen johdosta. Tunsin, miten veri kohisi korvissa ja syke hakkasi reippaasti toista sataa.

Hevoset saivat vielä hetken ulkoilla ja vähän ennen kymmentä vietiin ne sisälle. Normaalit kisaa edeltävän illan boostaukset ja juomabaarit ja sitten oli aika siirtyä taas mökille. Meillä oli tavoitteena, että päästäisiin kymmeneltä sänkyyn. Uni oli ollut aika vähäistä ja laadultaankin heikohkoa. Pasi oli loihtinut grilliherkkuja ja niitä ahdettiin taas hyvällä halulla. Ihan nippa nappa Kari oli kymmeneltä punkassa, magnesiumpillerikin jäi pöydälle odottamaan. Mä kupeksin vähän pidempään ja pyörittelin vielä seuraavaa päivää mielessäni

 

Lauantai – kisapäivä

Sara kävi antamassa Urholle pöperöt jo ennen viittä. Samoihin aikoihin pojat pääsivät ulos. Karilla oli herätys vähän viiden jälkeen. Sai hetken omaa aikaa ennen kuin härdelli alkoi. Mä heräsin puoli kuuden aikoihin ja vähän jälkeen kuuden olimme jo liikkeellä. No eikös meidän isäntämme tullut mökkitiellä vastaan ja vaatimalla vaati, että kävimme kurkkaamassa hänen yöllistä saalistaan. Takaloosterissa retkotti villisika.  Päästiin jatkamaan matkaa ja tuokion kuluttua olimmekin tallilla. Saara oli letittänyt Urhon harjan ja Kari laittoi ensitöiksen tossut jalkaan. Sara otti hevosen talutukseen. Kävimme hurraamassa 120 luokan startin ja sitten kiirehdimme laittamaan hevosta valmiiksi. Vähän ehkä oli liikaa sählinkiä mun makuun, mutta kaiken piti kuitenkin olla kunnossa. Oli sovittu, että me lähdemme Saaran kanssa varttia vaille seitsemän jo liikkeelle, jotta ehtisimme WP 2:lle ajoissa. Kari nousi ratsaille ja lähti verkkaamaan hevosta. Se tuntuikin varsin virtavalta ja Valton kanssa oivalla tavalla sparraavat toisensa ja itsensä ihan sekopäisiksi.

Startti tapahtui kasilta ja silloin me olimme Saaran ja Saran kanssa jo liikenteessä. Ensimmäinen lenkki oli väriltään sininen ja pituudeltaan 31 km. Arvelin, että  vartissa tulevat ensimmäiseen huoltoon, joka oli n. 5 km:n päässä. Ja näin tapahtui. Tulivat sitä rapsakkaa 20 km/h vauhtia, jota vähän liiankin usein Karilla on tapana päästellä heti lähdöstä. Vähän viilennettiin hevosta. Kolmantena porukassa oli virolainen ratsukko, jonka huolto ei ollut vielä ehtinyt paikalla. Tarjosin apua. Toivoi huikkaa hevoselleen, mutta hevonen ei ollut kiinnostunut.

Siirryttiin WP vitoselle. Tiesin, että vauhti ei tähän memmessä olisi vielä hiipunut, mutta ajattelin kuitenkin ottaa asian puheeksi. Pasi ja Hanu pyörähtivät paikalla ja tehtiin pikasuunnitelma, että ajelevat WP kutoselle ja me huolletaan vitosella.  Kauaa emme ehtineet patsastella, kun ratsukot tulivat näkyviin. Virolainen oli porukassa mukana. Yleensä Kari on tässä vaiheessa hoksannut, että kyyti on liian kylmää. Tulivat reiluun kymppiin edelleen 20 km/h nopeudella.  En ollut hyvilläni. Mielestäni oli sanomattakin selvää, että Urho ei tule kyseisessä kyydissä kestämään.  Jotain ratsastajat siinä mussuttivat, että hevoset painavat kädelle ja sitä tavanomaista stooria. Painaahan ne, jos niiden antaa valtoimenaan mennä.  Kilsa käyntiä takuuvarmasti ne rauhoittaisi. Mutta mitäpä sitä kinaamaan. Eikä se mua niin muuten haittaisikaan, mutta kuten sanottua jokainen hevosensa ja sen suorituskyvyn kuitenkin pääpiirteittäin tuntee.  Ratsastajalla vaan keho  ja pää pulppuavat adrenaliinia ja muita huumaavia aineita, joten realiteetit saattavat unohtua.

Minä, Saara ja Sara siirryttiin WP 8:lle. Siellä olikin suomalaisia huoltajia ja päästiin vaihtamaan kuulumisia. Hauska yhteensattuma tapahtui taas, kun luokan 1* ja 2* ratsukot saapuivat huoltoon lähes samanaikaisesti. Kovasti oli sinivalkoista väriä. Tanja ja Kari olivat pitäneet samaa 20 km/h vauhtia yllä. Valtolle sopiva, Urholle tappava. Perushuoltoa, ei maistunut juoma hevoselle, mutta jotain pientä otti sentään suuhunsa. Urho kävi edelleen kovilla kierroksilla. Harmillista. Pörrääminen ennakoi vaikeuksia tarkastuksessa.  Huutelin perään, että jos eiät yhtään hidasta, niin meidän huolto ei ehdi mitenkään maalilinjalle ottamaan vastaan.

Ehdittiin kuin ehdittiinkin, sillä tulivat taluttamalla viimeisen kilsan. Kuulemma kuolaimelle painaminen oli loppunut ihan viimemeitreillä. Noh, pianhan se taas alkaisi, kun lähtisivät seuraavalle lenkille. Urho ei ollut juonut, olin vähän huolissani ja se ei muutenkaan näyttänyt ihan siltä, miltä olisin sen suonut näyttävän. Tarkastukseen mentiin kolmessa minuutissa, mutta syke pomppi aika rajusti. Oli välillä 50 ja välillä 70. Tuo epätasaisuus saa aina huolestumaan ja kertoo ainakin mulle sen, että vauhti on ollut liian kovaa. Painoi sitten kädelle kuinka paljon vaan. Mun mielestä tilanne pitää silloin vaan rauhoittaa. Vaikka hyppäämällä alas selästä ja seisomalla paikallaan. Urhokin on hevonen, joka yksin jäätyään häröilee hetken, mutta sitten unohtaa ja rauhoittuu. Pitäisi vaan olla malttia.

Saatiin vielä komission pj joka oli jo aiemmin osoittautunut porukan tiukimmaksi.  Arvioinnit olivat myös sen mukaiset. Syke oli 60. Juoksutuksen jälkeen onneksi 56, eli ei ainakaan nousemaan päin. Kuivumisesta tuli osin jo kakkosta ja suolistoäänet alenemään päin. Yleisilme A. Olin ärtynyt. On se nyt jumalauta kumma juttu, että pitää tulla satojen kilsojen päähän kaahottamaan. Kireä ilmapiiri jatkui taukoalueella ja tossujen riisuminen ja pukeminenhan oli ihan farssi. Kari otti jopa kopsauksen otsalohkoonsa.  Urho pyöri kuin väkkärä ja hinkutti itseään kaikkiin lähistöllä oleviin. Ihan sikaärsyttävä tapa! Tuollaisessa maastossa tossut on kuitenkin pakko ottaa lenkkien jälkeen pois ja varmistaa, että mihinkään ei ole jäänyt mitään sellaista, joka aiheuttaisi ongelmia.  Samalla huomasin, että vuohiset punottivat. Kari rasvasi ihon, Saara pesi tossut ja hetken päästä ne laitettiin takaisin ja taas sama pyöriminen koetteli hermoja. Sitten todettiin, että kaikessa kiireessä oli jäänyt leiriin laitettavat juomavedet kaatamatta. Ei mennyt eka tauko ihan putkeen ja 40 minsaa oli aika nopeasti kulutettu.

Toiselle lenkille ratsukot lähtivät oikeastaan ihan samalla vauhdilla. Varoittavat puheet olivat menneet täysin kuuroille korville. Vihreä lenkkiä oli muotoutunut uudella tavalla ja saanut mitakseen 26 km. Reitti oli rakentunut siten, että ajeltiin WP 8:lle ja käkittiin siellä. Siinä ehti hyvin nähdä tulevia ja meneviä ratsukoita. Meidänkin ratsukot tulivat odotetusti ja huutelin perään, että seuraavalla pätkällä on se omituinen piikki, jossa piti käydä stewardia moikkaamassa. Olivat aika mukavassa johdossa ja ajattelin mielessäni, että jos vaan pää pitää ja vauhti vähän putoaisi, niin siinä meillä on voittajakaksikko. Virolainen oli jo selkeästi perässä. No eipähän mitään. Kun lähestyivät käännöspaikkaa, niin eihän siellä mitään ollut. Jossain pientareella hihitteli pari likkaa.  Jotain huutelivat perään, että stop ja kun nämä yrittivät pistää jotain vastakysymyksiä, niin vastaukseksi saivat vain hihitystä.  Jatkoivat matkaa ja ihmettelivät tilannetta. Hetken päästä sieltä tuli Tikk nuorimmainen vastaan ja oli yhtä hämmentynyt kuin finskitkin.  Eipä siinä jossain välissä käätyivät ympäri ja totesivat, että homma suckaa. Ja niin kuin aina, harhaanratsastusksen tai muun kömmähdyksen päälle lisäsivät vauhtia koneeseen. Ikään kuin menetetty aika ja ylimääräinen matka pitäisi jotenkin saada heti kurottua kiinni. Maltti se olisi kai hyvä  tässäkin tilanteessa.

Me käkittiin huoltopaikalla ja laskeskelin mielessäni, että ovat takuuvarmasti ratsastaneet harhaan.  Lopulta näin virolaisen Esti Viilupin ja tiesinkin, että näin oli käynyt. Olivat turanneet hyvän etumatkan. Kari ja Tanja ja Priidu tulivatkin aika samoilla havinoilla huoltoon. Eli hyvin hoidettu etumatka oli menetetty, mutta eipä siinä mitään. Keli tuntui huollossa seistessä tosi kolealta ja ehdotinkin, että menisivät ratsain maalilinjalle asti.  Urhollakin oli kuitenkin jo sen verta lämmin, että kylmettyminen saattaisi aiheuttaa jäykistymistä ja sitähän meillä oli viimeksi Virossa vähän havaittavissa. Ihan reippaina lähtivät huollosta taukopaikkaa kohden ja ihan muutaman hörpyn hevoset ottivat vettäkin.

Tauolle tulivat taluttaen ja olivat käyttäneet 26 km:n lenkkiin aikaa 1:47, keskinopeudeksi muodostui 15,62 km/h. Jos kolmen kilsan lisälenkki olisi huomioitu, olisi keskinopeus ollut 17,5 km/h. Ratsukon ylitettyä maalilinjan, heitettiin huopaa heti peräpäähän.  Hevonen oli nopeasti valmis ja alle kahdessa minuutissa oltiin tarkastuksessa. Taas sama tiukka vet. Syke oli 56 ja juoksutuksen jälkeen 60. Kari juoksutti ehkä aavistuksen liian hiljaa. Liikkeestä tuli B, joka oli myös omaan silmään ihan paikallaan. Kuivumisen merkit olivat lisääntyneet, vaikka lenkin lopulla Lampisten vesi oli maistunut. Ja ei mitenkään isona ylätyksenä saatiin kutsu uusintaan. Se on aina vieheliäistä. Lisäksi omaan silmään metabolisia oireita oli havaittavissa ja nyt viimeistään vauhti pitäisi pudottaa järjelliselle tasolle, jos vielä matkaan päästäisiin.

Tauolla oli kiire, sillä uusintatarkastu lyhentää huiliaikaa.  Kari puuhasi taas tossujen kanssa, joten hänen lepoaikansa tai tankkausaikansa oli olematon. Urho onneksi joi jotain ja söi vetistä Greenlineliemistään.  Vuohisten iho oli rikki. Siveltiin rasvaa ja manattiin mielessämme. Ja eikö se hönö vielä astunut johonkin piilokuoppaan, kun oltiin lähdässä uusintatarkastukseen. Ei ollut todellakaan voittajafiilis.

Tällä kertaa saatiin lellimpi vet. Syke oli ensimmäisen minuutin aikana liian korkea. Eläinlääkäri pyöritteli päätään ja totesi, että hevonen on jostain syystä todella hermostunut. Ei oikein osattu keksiä, mistä moinen johtui.  Kävikö sitten armo oikeudesta, mutta pitkän kuulostelun jälkeen vet totesi, että syke oli 64.  Selittelin, että on kokematon hevonen yms. Kari juoksi nyt rivakammin ja liikkeestä tuli A.  Syke oli 60 ja vet totesi, että ei ole metabolisia oireita. Olimme saaneet tankattua ja boostattua hevosta lyhyen tauon aikana. Suolistoäänet olivat taas A ja yleisilme myöskin A.  Olimme aika helpottuneita, sillä teimme kyllä kovasti töitä, että pelastettiin se, mitä pelastettavissa oli. Karikin oli vihdoin ymmärtänyt realiteetit ja totesi, että on hidastettava vauhtia hinnalla millä hyvänsä.

Kolmannelle 21 km:n lenkille virolainen Esti lähti neljän minsan kaulalla. Turunen pyyhkäisi perään tuulen lailla ja hänen peräänsä minuutin verran lähti Kari. Valedron haju leijaili ilmassa Urhon sieraimiin, joten parissa kilsassa veti karkulaiset kiinni. Kari kuitenkin totesi, että matkavauhti oli liian kova ja päätti jättäytyä. N. 4km:n kohdalla ero oli taas kutakuinkin minuutin luokkaa. Ja taas huollosta pari kilsaa, niin ero oli imetty kiinni. Jälleen Kari totesi, että vauhti on liian kovaa ja pyrki jättäytymään. Eli kaiken muun herkun lisäksi rastukko syyllistyi vielä ihan perinteiseen ja rehelliseen pumppaamiseen.  Lopulta Kari päätti siirtyä ihan käyntiin, koska hommasta ei oikein muuten meinannut tulla mitään.  Reitti oli vanha tuttu vaaleansininen, joten huolto sai pysyä paikallaan.  Lopulta kai Urho suostui ymmärtämään, että nyt vaan kävellään. Huollossa se joi ihan hyvin ja oli muutenkin aika tyyni. Lähtivät hiljakseen hölkötellen viimeiselle pätkälle. Edellä minittu manooveri olisi pitänyt tehdä yhtä lenkkiä aiemmin.

Ennätimme aika hyvin maalilinjalle ja näin jo kaukaa, että sieltä tulevat käynnillä.  Tanja tärräsi lopputarkastuksessa. Ei ollut vielä mennyt sisälle, kun halusi ottaa varman päälle. Voin vain kuvitella, millaisessä tunnetilassa on ollut.  Onneksi Laura on kylmän viileä hahmo, joten ei ainakaan hypettänyt Turdea lisää. Valto lähti juuri lopputarkastukseen, kun me vilkuteltiin Kari maalilinjalle joten en nähnyt tarkastusta, mutta erinomaisestihan se meni.  Turunen oli paukuttanut vikan lenkin yli 20 km/h kyytiä ja tekikin ihan huippusuorituksen omassa kv-debyytissään.  En tiedä, onko Suomessa koskaan menty 80 km kisaa yli 18km/h nopeudella.

Kari tuli rauhallisesti maaliin. Vikan lenkin keskinopeus oli 16,21 km/h. Ei suuria tunteita. Urho oli jonkun verran voipunut, mutta suurin huoli oli vuohisten kunnosta. Ja toisaalta pelkäsin, että alkaa jäykistyä koleahkossa kelissä, mutta tällä kertaa ei sen asian kanssa ollut mitään ongelmaa. Lihaksisto ja selkä oli ollut koko kisan ajan A. 12 minsaa palauteltiin. Syke oli oikeastaan valmis jo kun tultiin, mutta sitten pienen metsikön takaa tuli mustavalkoinen lehmä tuijottamaan!  Sykkeet pomsahtivat jonnekin 90 iskuun. Käännettiin Urho toiseen suuntaan, niin eikö lehmä alkanut ammua julmetusti. Lisäksi maalaismarkkinoiden suunnalta kuului taukoamaton kansanmusiikki-ilottelu. Karilla hitsasi välittömästi kiinni.  Jouduin topuuttelemaan ja toteamaan, että se nyt ei ole mahdollista, että syke ei laskisi, sillä aikaahan oli. Oman mittauksen mukaan syke oli 58, kun lähdettiin tarkkiin. Kari kuuli vetin ilmoittaman sykkeen väärin ja oli jo nyrkki pystyssäm kun kuuli sen olevan 54.  Mä kuulin 64 ja toivoin mielessäni, että juoksutuksessa syke ei pomppisi suuremmin.  Juoksutuksen jälkeen syke oli myös 64. Liikkeestä tuli B. Eikä ollut ihmekään, sillä vuohiset olivat ikävässä jamassa. Olin todella, todella ärtynyt tossuhommelista. Mun puolesta tämä kokeilu saisi loppua nyt tähän, mutta kuten olen aiemminkin todennut, mun mielipiteellä ei ole ollut suurta painoarvoa. Kuivumisen merkkejä oli myös ilmoilla ja yleisilme oli B. Ei siis mitenkään hirvittävän hehkeää, mutta taputukset ja onnittelut saimme palkaksi. Olin tosi, tosi helpottunut, sillä monen pienen kömmähdyksen jälkeen kuitenkin saimme sen, mitä olimme tulleet hakemaan. Eli hyväksytyn tuloksen.

Ennakkoon oli katsottu, että voittoonkin voisi olla saumat. Tanjan kylmäpäisyys ja tähän asti piilossa ollut mieletön kilpailuhenkisyys tulivat ihan puskista.  Tällä kertaa ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia laulaa Turusta suohon, mutta virolainen ratsukko olisi kyllä pitänyt pystyä järkevällä ratsastuksella jättämään taakse. Nämä on näitä. Aina on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta tulos on aina palkkia pitkäjännitteisestä työskentelystä, joten hyvillä mielin saimme päättää päivämme.

Koska kyseessä oli kisojen lyhyin matka ja keskinopeus oli  16,8 km/h niin homma oli tosi varhaisessa vaiheessa päivää taputeltu.  Urho pääsi nappailemaan tuoretta kinttujaan nostellen ja sätkytellen.  Se jotenkin vihaa kylmäsuojia, vaikka tähänastisen kokemuspohjan mukaan kylmäys ehkäiseen sen kohdlla merkittävästi sen jalkojen turvottelua. Porukalla leiripaikat pistettiin pakettiin. Siinää ei kauaa nokat tuhisseet. Patsi mulla, sillä olin koko reissun ajan pienessä flunnassa. Mutta oikeasti meillä oli niin ripeä iskujoukko matkassa mukana, että asiat tapahtuivat pääsääntoisesti äärettömän rivakasti. Pian oli teltat kumottu ja tavata olivat siirtyneet auton lavalle. Hurrattiin Team Lampiset maaliin ja voittoon.

Urho pääsi vielä tarhaan ja Sara kävi sitä taluttelemassa ja piti siitä muutenkin hyvää huolta.  Me kiirehdittiin möksälle.  Siellä isäntä oli pistänyt saunan lämpimäksi ja me Karin kanssa uskaltauduttiin lauteille. Tarjolla oli kuivasauna tai kostea. Otimme kostean ja kaadoimme mukilla kattilasta vettä luonnon kiville.  Hyvät löylyt sieltä irtosi ja teki kyllä hyvää kisapäivän päätteeksi päästä saunaan. Ukko oli myös valmistanut jotain muhennosta aamulla esitellystä villisiasta.  Kannatuksen vuoksi vähän maisteltiin ja kiirehdittiin iltajuhlaan. Käytiin moikkaamassa hevosia. Olivat ihan tyytyväisinä loimitettuina tarhassa ja saivat vielä hetken aikaa ollakin.

Suomalaiset olivat tietenkin ensimmäisinä juhlatalossa ja me vielä pujahdettiin henkilökunnan ovesta sisälle.  Oltiin sitten hetki omalla porukalla Zendurancen väki ja Suonpään väki ja tosi liikkiksenä eleenä The Töppärät olivat hommanneet meille kaikille kultamitalit. Villiinnyttiin niistä siinä mittakaavassa, että jokainen puki mitalin kaulaansa ja sitten otettiin tiimikuvia! Venäläisten jojo innostui ottamaan jopa itselleen kuvia meistä. Vaike ymmärtää miksi, mutta varmaan halusi kotona näyttää suomalaisten sekopäisyyttä.

Vähitellen suomalaiset kerääntyivät paikalle ja jatkettiin aina pöytää tarpeen mukaan. Fiilis oli tosi hyvä. Safka loppui jälleen kesken ja juhlatila oli totuttuun tapaan aika viileä, mutta nämä seikat eivät dropanneet tunnelmaa. Seinälle heitettiin kuvia kisatapahtumista ja kannustimme villisti omiamme, kun meikäläisiä kuvissa vilahteli.  Tuomaripöytää nauratti meidän ilottelumme. Ennen kymmentä osa porukkaa lähti laittamaan hevosia sisälle ja tavanomaiseen tapaan ennen puolta yötä olimme jo matkalla kohti mökkiä. Pienen hetken istuimme vielä porukalla ja kävimme päivää läpi. Hieno päivä suomalaisittain. Kaksi luokkavoittoa, kaksi kolmosta ja yksi nelonen! Harvinaista herkkua! Ja tämä toivottavasti noteerataan myös kotimaassa. Työ, jota on monta vuotta tehty alkaa todellakin tuottaa tulosta!

Uni tuli pyytelemättä.

 

Sunnuntaina – kotimatkapäivä

Varhainen herätys vieläkin.  Kiirehdittiin katsomaan hevosten kunto. Urho oli kaikin puolin muuten hyvä, mutta vuohisten iho oli rikki ja ne selvästi tuntuivat ikäviltä likkuessa. Kari rasvasi vuohiset ja lähdettiin kävelyttämään hevosta.  Se liikkui parhaimmillaan aika kivasti ja päätettiin, että menkööt sitten paraskuntoisimman tarkastukseen. Hyvä kokemusta hevoselle, sillä nyt pitäisi koko ajan muistaa, että nämä ovat aika uusia juttuja Urholle.  Myöhemmin on helppo sanoa, että olisi pitänyt pysyä päätöksessä olla menemättä. Syystä tai toisesta Urho liikkui tosi konkkänästi katselmuksessa. Lihaksistossa tai missään muuallakaan ei ollut huomautettavaa, joten syy könkkäämiseen löytyi edelleenkin sieltä vuohisista. Harmillinen juttu. Arvottiin siinä, että meneekö hevonen palkintojenjakoon, meneekö se sinne käsihevosena, vai jättääkö väliin. Lopulta päädyttiin siihen, että hevonen ei osallistunut palkintojenjaakoon, vaan Kari kävi pokkaamassa palkinnot ilman hevosta. Suomalaisia puuttui muutenki, sillä suurimmalla osalla oli pakottava tarve lähteä ajoon jo ennen palkintojenjakoa. Onneksi luokkavoittajat olivat sentään paikalla ja edustivatkin tyylikkäästi.

Mökillä oli järkky sotku ja pistettiin töppösiin vipinää. Äijä otti tiskisienen kauniiseen käteen ja mitä kuivailin keittiöpyyhe viuhuen. Mun tavoite oli, että päästään kotimatkalle kahdeltatoista.  Ei päästy, mutta yhdeltä sentään päästiin. Hevoset menivät hyvin koppiin ja matkustivat rauhallisesti. Hyvä kokemus varmasti Urholle, joka ei ole mikään matkustamisen konkari. Nyt tuli matkakilsoja melkoisesti.  Tanja kävi ostamassa mun puolesta tuliaiset ja ostikin sellaiset herkut, että ehkä multa ei ikinä enää tuliaisia pyydetä! Pidettiin taas tunnin breikki Latvian hiekkarannoilla.  Töpperssit, Saara ja Hanu olivat kaikki kiirehtineet aiempaan lauttaan, joten jäljellä oli enää pariskunta Harju  & Pöntinen ja pariskunta Suonpää. Hevoset käppäilivät ja söivät tuoretta intohimolla.

Kun päästiin satamaan, niin Tanja hyppäsi meidän kyytiin ja Pasi jäi työkeikalla Tallinnaan.  Kari ystävystyi jonkun kännisen ”ehkä mannen” kanssa. Turusen kanssa käkätettiin, kun maailman epäsosiaalisen äijä alkaa verkostoitua lauttajonossa.  Kunhan ensin oli raivostunut lippuluukun hitaaseen toimintaan. Saatiin vielä Karin uudelta tosi hyvältä ystävältä suut makiaksi ja lopulta koko karkkipussin. Ukko tunki myös innokkaasti kurkkimaan hevosia, kun päästiin lautalle. Vähän jopa häiriöksi asti. Laiteltiin hevoset matkakuntoon ja kiiruhdettiin hyttiin. Syötiin taas perinteiset noutosapuskat ja painuttiin pötkölleen. Pari tuntia meni vilahtamalla. Ihan vilahtamalla oltiin myös tallilla ja päätettiin jättää pojat yöksi pihalle. Puolessa tunnissa hommat oli tehty jä lähdettiin kohti kotia. Vajaa puoli tuntia ja olisimme vällyjen välissä.

Toisin kävi. Kun olimme ylittäneet 25-tien ja kello paukutteli jo yli kahta, niin varjohirviö kävi päälle. Ehdittiin juuri hahmottaa täyskuun luomassa valossa sarvipäisen varjon, niin alkoi kolista. Kari ehti kuin ehtikin tehdän sen verta väistöliikettä, että isku tuli auton kylkeen. Peilihän siinä irtosi, sarvet kolhivat koko kyljen ja takavalot helähtivät koteloineen irti. Että sellainen lopetus reissulle. Kun säikähdyksestä selvittiin ja tajuttiin, miten mieletön tuuri oli ollut matkassa mukana, niin jatkettiin matkaa Tussulaan. Kari ja Tanja nauttivat vielä olutta yömyssyksi ja mä lirpin tölkkikolaa. Olimme onnellisia, että olimme hengissä. Sehän tässä kuitenkin on oikeastaan se perimmäinen juttu.

Vuoden päästä NBCH-kilpailut ratsastetaan Kurtuvenaissa. Toivottavasti tälle kertaa reissussa mukana ovat mukana myös silloin ja mieluusti vielä muutama muukin tyyppi karavaanin mukaan, niin silloinkin on seikkailu taattu!