Kisatohinat alkoivat oikeastaan jo torstaina, koska saimme matkalaisia Kuopiosta yökylään. Siinä on innostus tapissaan, että lähdetään torstaina köröttelemään kohti kilpailupaikkaa, kun kilpailut on lauantaina. Mitä pidemmäksi suoritus tulee, niin sen siedettävämmäksi pitkät kuljetusmatkatkin tulevat. Lauralla ja Amalla oli edessä n. 45 km:n kisa, joten suhde kuljetusmatkaan oli kyllä kohtuuton. Mutta minkäs teet? Jos haluat kisata ja omalla paikkakunnalla kisoja ei järjestetä, niin silloin on pakko matkustaa. Ensimmäinen etappi oli meillä. Tamma pääsi yöksi omalle laidunlohkolleen Hopon vartioimana. Vaari iski heti silmänsä typykkään ja Urho unohtui välittömästi. Jäin miettimään, että mitenköhän sekaisin se menee, kun Sella tulee takaisin kotiin.
Kamat oli suurimmalta osalta pakattu jo torstaina ja tällä kertaa ihan oikeasti listan mukaan. Jopa onnenhatut oli kummallakin laukuissa. Kamaa kertyi muutenkin taas aivan valtavasti. Meillä oli paljon toimitettavia varusteita ja muuta sälää ja tietenkin otin taas kerran omat peitot ja lakanat mukaan. Onneksi Rangerissa on tilava lava. Perjantaina pakattiin vielä viimeiset kamat ja pienten lähtökommelluksien siivittämänä päästiin matkaan. Käytiin vielä pikavisiitillä Sellan ja Tatankan luona ja rasvattiin niiden kärsät. Laitumella annoin Hopolle muutaman murusen mysliä pillerin peittämiseksi ja Urho sai kaura-annoksensa kopissa. Lastaus meni taas ihan asiallisesti. Ensin lyötiin koppiin tamma ja hetken päästä omaansa Urho. Hopo huuteli laitumella, mutta lopulta sen oli tyytyminen Hemppaan.
Ajomatka meni nopeasti. Chatattiin Lauran kanssa ja Forssassa pidettiin pieni tauko. Päästiin kilpailupaikalle ensimmäisinä varailemaan taukopaikkoja ja muita mekittäviä mestoja. Karin kanssa käytiin vielä vähän taktisia kuvioita läpi. Ennakkoon oli selvää, että mukana oli niin kovia menijöitä ja 120 kilsan konkareita, että missään tapauksessa nopeudessa ei oltaisi kilpailukykyisiä. Oma tavoite oli tehdä tasainen suoritus ja saada hyväksytty tulos. Olin vähän ajatellut, että ehkä Anne asevelihengessä lähtee tekemään suoritusta ja rierattilaiset voisivat aloittaa vähän maltillisemmin. Oletusarvo oli, että Nea ja Ines lähtevät kuin tykin suusta.
Laiteltiin paikat puolivalmiiksi. Porukkaa alkoi valua paikalle ja ilmapiiri oli mukavan kupliva. Kari ja Laura lähtivät ratsastamaan. Kävivät katsomassa alikulun. Urholle tuttua kauraa ja Amakin on vastaavaan jo kotona tutustunut, mutta halusin Lauran saavan itsevarman olon alikulun suhteen. Mitään ongelmaa ei ollut, joten sen takia ei tarvinnut yöunia menettää. Ama oli myös kikkaillut lähtiessä sen verran, että selkä oli aavistuksen ottanut iskua. Tamma pääsi kuitenkin lenkin jälkeen solkkuun ja saivat vielä Ninalta magneettiloimen lainaksi.
Uuttulaiset olivat järkänneet tallitupaan iltapalaa, joka tarjoiltiin naurettavaan hintaan. Toivoin, että ihmiset tajuaisivat maksaa omantunnon mukaan. Kolmella eurolla ei oikeasti saa yhtään mitään. Olimme viimeiset tallilla ja laitoin iltapalan päätteeksi safkat jääkaappiin. Taisimme notkua siellä vähän yliaikaa, mutta koko ilta meni taas puuhaillessa ja vesiä rontatessa. Onneksi mönkkäriä sai lainata, muuten olisi naama vähän tummunut vettä kantaessa. Kun päästiin talolle, niin kuulimme ilouutisen, että vettä ei tule. Ei vessaan, ei kylppäriin, ei mihinkään. Mielenkiintoista. Koko kapasiteetti oli käytetty taukopaikoille, viilennysvesiksi ja hevosten huuhteluun. Kyseinen fakta tiesi ongelmia varsinaiselle kisapäivälle. Nukkumaan päästiin puolilta öin. Uni tuli helposti ja heti. Mitään jännitysfiiliksiä ei ollut. Eikä odotuksia sijoittumisesta. En ottanut edes kuoharia mukaan, vaikka pulloa vähän ennen lähtöä kädessäni pyörittelin.
Lupa ratsastaa
Aamuherätys oli viideltä. Kari nousi suhteellisen reippaasti ja paineli talliin antamaan Urholle illalla valmiiksi laitetun väkkäriannoksen. Muutkin SM-luokat tiimit olivat jo touhuilemassa. Keräilin hetken itseäni. Laura oli jo myös lähtenyt liikkeelle, mutta Hemmo nukkui autuaana vaatenaulakon alla ja näki varmaankin kauniita unia. Hyvät ovat unenlahjat, kun kääntää vaan kylkeä, kun koko talo on täynnä tohinaa.
Olimme tosi huonosti, jos ollenkaan, lukeneet lähetetyt tiedotteet. Näin ollen olimme jonottamassa hevostarkastukseen varttia liian aikaisin. Tämä vähän aiheutti sen, että aikataulut heilahtivat. Hanna oli snadisti myöhässä ja Pauliinakaan ei ollut päässyt liikkeelle ihan ajattelemansa suunnitelman mukaan. Käytiin puolella korvalla kuuntelemassa reittiselostusta. Mulla oli hevonen käsipuolessa ja samalla mietin, mitä kaikkea oli vielä tekemättä. Vettä ainakin piti vähän vielä noutaa.
Tarkastukseen päästiin aika jouhevasti. Vaikka Urho oli rauhallisen oloinen, niin sen syke oli silti 50. Se on aika poikkeuksellista. Mitä lie sitten hermoillut. Kaikki arviointikohteet oli ok ja päästiin valmistautumaan ensimmäiselle lenkille. Olin jo illalla käyttänyt hevosta teltassa ja muissa vähän erikoisissa paikoissa, joten hyvin se tuli telttaan sisälle ja pistettiin se valmiiksi. Kari oli kohtalaisen hyvissä ajoin selässä ja ehti hetken verkata. Nyt hevonen ei hölmöillyt perjantain kaltaisesti. Kun lähtölaskenta alkoi, niin ratsukko oli valmiina lähtöön. Suunnitelman mukaan edettiin, että muut saavat tehdä vetotyöt. Alku ei ollut mitenkään räjähtävä, mutta nopeasti hevoset hakivat paikkansa ja kyllä siinä hetken päästä jo kolmeakymppiä mentiin.
Ehdittiin juuri ja juuri ensimmäiselle huoltopaikalle, joka oli valittu siten, että ratsastaja erkanivat siitä pienelle lisälenkille. Nähtiin, että tunnelista koko katras meni hyvin ja tuomari siellä pönötti tarkailemassa tilannetta. Ja näin toki tulikin olla, sillä oli erikseen korostettu, että avustajaa ei saa käyttää. Jos jotain lisämääräyksiä tulee, niin niiden noudattamista täytyy silloin myös valvoa. Mitään valvottavaa ei tässä vaiheessa ollut. Paluumatkalla ei vahteja ollut ja johan siellä huollettiin, joka mun mielestä on kyllä auttamista. Ainakin meillä hevoset mut nähdessään tietävät aina, että herkkuja on tarjolla ja tulevat vaikka läpi tulirenkaan luokseni.
Hevoset kulkivat korskeina. Kun saatiin auto parkkiin, niin luulimme kuulevamme junan jyskytystä. Hetkellisen tovin mietittyäni totesin, että eihän siellä kulje junaa. Sillä sekunnilla olimmekin jo myöhässä, sillä ratsukot tulivat yhtenä laumana ja kurvasivat lisälenkille. Me ei Hannan kanssa ehditty muuta, kuin katsoa suut auki. "Tuolta se tuli ja tuonne se meni." Vähän oltiin noloina, mutta ei saatu kuin vähän pahaa silmää ja skarpattiin jatkossa.
Tutkailtiin Jakken kanssa karttaa ja mietittiin järkeviä huoltopaikkoja. Reittiselostuksen jälkeen oli annettu tarkentava ohje, että huoltokieltoalueella saa ajaa, mutta ei huoltaa. Todettiin siis, että ehkä yritetään ajaa ennen hevosia lenkin takaosaan. Toinen huolto pidettiin samassa paikassa ja sitten siirryttiin vähän matkan päähän ja saatiin homma rullaamaan. Lähinnä tarjoiltiin viilennyspulloja. Mitään muuta ei ollut aikaa antaa ja kärkiporukat kaahottivat eteenpäin. Vauhti oli todella kovaa ja keskinopeus oli reippaasti yli 20km/h. Nuo niin vaikeita tilanteita. Tiedossa oli, että tuolta kyytiä ei millään meidän hevonen jaksa loppuun asti. Toisaalta, jos jättäytyy porukasta, niin tympeää on ratsastaa 80 kilsaa yksinään. Yksi ratsukko oli jo porukoista pudonnut ja raskaalta näytti meno. Joten mukana täytyi roikkua, vaikka vähän limitillä mentiin.
Hanna ajoi ja painettiin talla pohjassa ratsukoiden edessä tai perässä. Viittomat oli käytössä ja tiesimme kyllä hyvin, mikä oli meininki. Kari pyrki pysymään poissa keulasta, mutta välillä toki lipsahti myös vetohommiin. Kilpailu mestaruudesta oli käynnissä ihan ensimmäisistä kilometreistä lähtien. Meilä oli kova kiire koko ajan ja taisi tulla vähän Hannalle yllätyksenä, mistä oikeastaan olikaan kyse. Otettiin huoltoja aika tiuhaan tahtiin, mutta oikeastaan vaan viilennettiin hevosta. Sitä ei juoma kiinnostanut ja Karille ei ehditty edes tarjota. Kun lenkki lähestyi loppuaan, niin Tanjakin tuli meitä vastaan ja muutama muu tuttu ratsukko. Ekan lenkin (31 km) huitaisivat puoleentoista tuntiin. Palautuminen vei meiltä 5 minsaa aikaa ja Urho meni ensimmäisenä tarkastukseen. Syke oli 60 ja kaikki arviointikohteet aata. Iloisin mielin päästiin tauolle. Pauliina huolehti vesien täyttämisestä. Mä pyyhin hevosen puhtaaksi ja Hanna lähti sitä vähän taluttelemaan ja syöttelemään.
Puoli tuntia meni nopeasti, mutta saatiin taukopaikka taas valmiiksi ja koska Pauliina ja Matte lupasivat jälleen hoitaa viimeisen huollon, niin heillä oli vähän enemmän aikaa hoidelle vedet ja muut leiriin. Edessä oli taas 31 km lenkki. Tarkoitus oli antaa punatiimin ja Ineksen ajaa kiinni. Ero oli niin pieni, että sen turvin ei karkureissu ollut mahdollinen, joten Kari aloitti keskiketterästi ja takaa tulevat joutuivat silloin luonnollisesti vähän puskemaan, että saivat kiinni. Sitten oikeastaan lyötiin jarrut pohjaan. Se oli snadisti huono juttu. Ines ja Kari katselivat vinosti hymyillen toisiaan ja antoivat juniorin tehdä töitä. Ja ennen kuin huomasivatkaan, niin pölypilvi lähestyi ja Nea puhalsi porukan kärkeen. ERTF:llä oli palautuminen ottanut vähän aikaa ja lähtivät aika paljon perässä toiselle lenkille. Mutta kun nämä kupeksivat, niin sieltähän sitä tultiin. Nea ei jäänyt enää suuremmin rupattelemaan, vaan alkoi vauhdikas kymppi. Jos eka kymppi meni leppoisasti, niin toinen oli tosi, tosi kova. Kun sain jonkun kontaktin hurmioituneeseen ratsastajaan 20 km:n (50 km:n) kohdalla. Käytiin pieni keskustelu. Hevonen oli hirvittävillä ylikierroksilla ja sille oli ihan turha tarjota edes porkkanaa. Kari sentään joi ja vähän päänsä viilennyttyään jatkoi kävellen matkaa. Hetken Urho tietenkin teputti ja tempoi, mutta aika nopeasti se tokeni ja pääsivät Pauliinan huoltoon. Siellä sattui joku pieni kömmähdyskin ja meidän ämpärit joutuivat Jakken auton alle. Jakke herrasmiehenä antoi pari ämpäriä omasta autostaan. Olisi toki pärjätty ilmankin, mutta kiva ele. Täytyy palauttaa ämpärit seuraavalla kerralla.
Odottelin Pauliinan pisteellä sen aikaa, että sain näköhavainnon. Tulivat ihan pirteästi, mutta onneksi aika paljon rauhallisempaa tahtia, kuin hetkeä aiemmin. Jatkettiin Hannan kanssa matkaa. Hämmästelin, miten paljon kärkikolmikko oli temponut eroa. Tauolle tultaessa sitä oli lähes 20 minsaa. Homma kuitenkin tasaantui, sillä maltillinen lähestyminen takasi sen, että olimme taas valmiita tarkastukseen kuudessa minuutissa. Hevonen sai edelleen kaikesta aata. Omaan silmään se alkoi näyttää väsyneeltä, mutta taas tarkastuksen jälkeen pestiin ja puunattiin ja sai syödäkseen, niin otus reipastui ja kun annettin lupa lähteä kolmannelle lenkille, niin reippaasti se lähti uuteen suuntaan. Juominen oli kuitenkin ollut äärettömän vähäistä, joten palattiin kiltisti alkuperäiseen tavoitteeseen, eli hyväksyttyyn suoritukseen.
Ratsukko lähti neljäntenä liikkeelle muutama sekunti Nean perään ja Kari katseli Nean hurjaa menoa kun ratsukko katosi silmän käntamattomiin. Ei ollut mitään mahdollisuuksia vastata vauhtiin. Eikä onneksi halujakaan. Ennakkoon olimme todenneet, että mukana on 120 km menijöitä sen verran, että mitalisijoista ei tarvitsisi kilvoitella. Urholla ei sellaista kestävyyttä vielä ole, että tarjotun kaltaisia vauhteja pystyttäisiin pitämään yllä. Kun lähdimme huoltoautolla liikenteeseen, niin totesin, että jos Urholla olisi virtaa, niin kolmas sija olisi ollut mahdollisesti otettavissa.
Matka taittui rennolla hölkällä. Pidettiin rauhalliset tauot ja hevonen alkoi juomaan. Revittiin tuoretta ja tarjoiltiin porkkanaa ja kauraa. Hevonen söi hyvin ja melassivettä alkoi mennä alas. Samalla sen yleisilme myös piristyi. Huollettiin aika usein ja pidettiin näin sekä hevosen että ratsastajan fiilistä ylhäällä. Toki mua harmitti, että alkuvauhti oli ollut niin kovaa, että hevosessa kuljettu matka ja vauhti selvästi näkyivät. Haluaisin Urholle helppoja kisoja ja tämäkään ei nyt siltä vaikuttanut.
Hannan kanssa ehdittiin jo jotain laittaa omaankin suuhun. Siinä samalla pohdittiin, että ihmiset, jotka aliarvoivat lajiamme eivät välttämättä suorituisi edes 30km:n kisasta, puhumattakaan 100 km:n matkasta. Loppujen lopuksi totesimme, että moni ei selviäisi edes koko päivän kestävästä huoltokeikasta. Näitä suuria ajatuksia jakaessamme meinasimme taas unohtaa ratsastajan, joka tulikin aika kivalla tempolla kohti huoltoa. Kari totesi pitkällä asfalttipätkällä, että vikalla lenkillä taluttaa sen pätkän. Talutti myös suurimmat ylämäet ja 19km:n lenkin lähestyessä loppua hevonen vaikutti aika hyvältä. Haaveet saavuttaa ketään olivat romuttuneet, koska kolmas lenkki oli tällä kertaa hevoselle vaikein lenkki. Siihen kului aikaa sama puolitoista tuntia, kuin huomattavasti pidempiin lenkkeihin vähän aiemmin. Pauliina ja Matte ottivat taas vikan huollon ja hevonen oli juonut hyvin.
hevonen saatiin taas viidessä minuutissa valmiiksi. Ei mitään huomautettavaa, mutta hevonen kompurui uralle kertyneeseen hiekkaknööliin. Nyt oli 40 minuutin tauko edessä. Tosin uusintatarkastus lyhentää aina taukoa ja normaalit rutiinit ehdittiin jälleen tehdä. Vietiin hevonen nudena tarkastukseen. Turunen pääsi samoihin aikoihin maaliin lainatossukan avustuksella, sillä rautakenkä oli lentänyt muutama kilsa ennen maalia jorpakkoon. Suureksi iloksemme liikkui puhtaasti. Onnistumisesta saimme varmasti mekin lisää puhtia ja jälleen laiteltiin hevosta valmiiksi. Tässä vaiheessa selvisi, että Nean hevoselta oli myös kulunut kenkä finaaliin ja iso kivi oli kiilautunut kenkään sitä vääntäen. Leikki loppui siihen. Tilanne oli siis se, että edellä meneviä ei voinut mitenkään saada kiinni, mutta takaakaan ei kukaan ollut tulossa niskaan. Hyväksytty suoritus takaisi pronssimitalin.
Huollettiin todella tiiviisti, ihan muutaman kilometrin välein. Hevonen joi ja söi ja sama päti ratsastajaan. Matka oli samainen 19km ja kaikki askellajit olivat käytössä. Sykkeet olivat toivotulla tasolla ja tulivat tauoilla hyvin alas. Mikäpäs siinä oli matkaa taittaessa. Kari oli luvannut tulla kolmeksi maaliin, koska silloin oli ennustettu pienen sateen alkavan. Ajeltiin vielä Pauliinan huoltopisteelle, sillä hänkin otti lyhyemmät välit ja kaksi huoltoa. Kari talutti sovitusti asfaltin ja Pauliinan huollosta lähti laukoilla. Ehdittiin hyvin kilpailukeskukseen levollisilla mielillä. Olin todella ilahtunut, kun huomasin, että väkeä oli paljon jäänyt odottelemaan Urhon maaliintuloa. Lilan tiimin väki pääsi vähän vitsailemaankin vielä ihan maalisuoran tuntumassa. Fiilikset olivat luonnollisesti hyvät.
Kari ylitti maalilinjan käynnissä, mutta tuuletellen, tietenkin. Kannustusta tuli ja sitä saimme koko matkan ajan, kun siirryimme tauko/tarkastusalueelle. Aika mahtavaa. Hevonen oli väsynyt. Sykkeet pomppivat pitkään 58 ja 64 välillä. Aika kuumottavaa oli, että koko toimihenkilöporukka oli vieressä odottamassa, sillä heitä odotti viimeinen tarkastus. Myös paikalla olleet muut ihmiset olivat kerääntyneet seuraamaan tilannetta. Kari mittasi sykettä, Hanna piti hevosta ja mä loiskin vettä. Laskeskeltiin myöhemmin, että 400-500 litraa sitä päivän aikana kului. Arviolta nysväsimme vajaan vartin verran ennen lopputarkastusta. Arkailtiin mennä, mutta toisaalta tiiviisti seuraavat katseet houkuttelivat siirtymään jo tarkastukseen. Sykkeen mittaaminen tuntui kestävän n. puoli tuntia. Katselimme toisiamme ja pidimme muka kepeää keskustelua yllä. Lopputarkastus on kyllä ehkä kaikista pahin paikka. Lopulta ell ilmoitti sykkeen, joka oli 64. Aika korkea ja mielestämme emme menneet edes riskillä, mutta mikä lie mittaushetkellä nostatti sitä, kun tosiaan oli omassa mittauksessa annettu mennä reippaasti alle kuuden kympin. Ihon kimmoisuus oli B ja kaikki muut kohteet A. Eihän siinä sitten muuta, kuin kovat halit päälle ja kiitokset toimihenkilöille. Pauliina oli kapsahtanut Karin kaulaan jo maaliviivalla oli tietenkin ensimmäisten joukossa onnittelemassa. Ei mitään järkyttävän suuria tunteita, mutta tietenkin ilon ja onnistumisen fiilikset olivat päällä, kun aloimme laitella hevosta ja purkaa leiripaikkaa. Onnittelijoita riitti ja sadekin kilpistyi muutamaksi pisaraksi. Kari ylitti maalilinjat 2 minsaa yli kolmen, joten aika lailla hyvin oltiin aikataulussa.
Koska olimme kupanneet, niin palkintojenjako tuli varsin nopeasti. Hevosella sentään oli ehditty pitää kylmiä jaloissa ja se oli muutenkin siistin näköinen. Äijä sen sijaan ei ehtinyt vaihtaa vaatteita, eikä hänellä mitään parempaa mukana edes ollut, koska ei odotettu mitalisijaa. Vähän oikin hävetti, kun vaatetus oli niin nuhruinen. Onneksi Ines ja Emma olivat siisteissä vaatteissa ja hevosten selässä. Kari meni taluttaen, sillä oman suorituksen loppumisesta oli niin lyhyt aika, että ei ehditty kaveria edes satuloida.
Palkinot olivat lietolaiseen tapaan ruhtinaalliset. Jos viimeksi joku totesi, että hylkäyksen vuoksi ei olisi kannattanut edes tulla, niin kyllä me jouduimme toteamaan, että todellakin kannatti. Hyvä että palkinnot mahtuivat kyytiin takaisin kotimatkalle. Kisan jälkeen lorvittiin venuella ja kaikessa rauhassa siivoiltiin paikkoja. Viimeisinä oltiin ja ihan hyvä, että jäätiin vielä yöksi. Kovasti puimme päivää Marin, Jarin, Lauran ja Hemmon kanssa. Draamaakin oli ihan päivän loppuun asti. Hämärän laskeutuessa Kari ja Jari hakivat kylältä pizzaa ja olutta. Mikä olisikaan ollut parempi tapa lopettaa päivä?!?
Aamulla leppoisaa oleilua ja Urho sai hetken vielä tarhata muiden tallin hevosten kanssa. Ama laitettiin kotiin ja vilkuteltiin heidät kotimatkalle. Puolen päivän aikaan olimme itse valmiita lähtöön. Kiittelimme kisajärjestäjät ja lähdimme parin tunnin ajomatkalle. Siinä ehdimme myös analysoida reissua. Selväähän se oli, että mitali lämmitti, mutta suorituksessa itsessään oli hyvät ja huonot hetkensä. Töitä pitää vielä tehdä, mutta olen kyllä äärettömän hyvilläni, että vammajalka kesti kisan. Ei ollut helppo kisa, sillä pohjat olivat kovat ja reitit tekniset. Jalat joutuivat koville. Turvotusta ei juurikaan ollut, joten sekin oli hyvä juttu. Lisäksi sunnuntaina hevonen vaikutti ihan palautuneelta, vaikka luonnollisesti edessä on huilia laitumella. Alkuvauhti oli liian kova, mutta kuten jo totesin, ei siitä oikein voi alussa heti jättäytyä. Jos saisi kaverin, jonka kanssa olisi sama taktiikka, niin ehkä sitten, mutta kun ei Annesta saatu kaveria hitaampaan vauhtiin, niin pakko oli sitten lähteä kovaan kyytiin mukaan. Kisana tämä oli kyllä hyvä ja jännittävä alusta loppuun asti. Ja kuten nuori hopeamitalisti jossain totesi, niin kivaa on, kun ihan oikeasti kisataan. Olisin vaan toivonut, että muutkin kvaalautuneet olisivat uskaltautuneet lähtöviivalle. Haaveissa odotan, että SM-startissa olisi 10-15 ratsukkoa. Ehkä ensi vuonna. Toivottavasti ollaan silloin taas mukana ja tavoitteena luonnollisesti voitto, niin kuin aina kun lähtöviivalle asettaudutaan. Se onkin sitten toinen juttu, mikä kellekin on voitto. Tässä kisassa meille henkilökohtainen voitto oli saada hevoselle 100km tulos. Siltä osin tavoitteet täyttyivät yli odotusten. Tästä on taas hyvä jatkaa ja kuten eräässä onnitteluviestissä todettiin, tällä onnistumisella jaksaa taas yli muutaman epäonnistumisenkin. Aaltoliikettä, sitähän tämä on ja se on aina hyvä pitää mielessä.