Torstai – logistiikkaa
Torstai oli matkustupäivä, joka oli helppoakin helpompi. Myöhäisellä lautalla yli ja tunnissa kohteeseen. Jos lähdettäisiin oman seuran kisoihin Jämsään, niin matkustusta tulisi enemmän! Lautalla muisteltiin, että ekalla reissulla Kari vaatimalla vaati, että pääsi tunnin laivamatkan jälkeen tarkistamaan, että Sellalla oli kaikki hyvin. Nyt painui nukkumaan.
Hevoset eivät juoneet kuljetuksen aikana, mutta heinää olivat vähän mutustaneet. Matkustivat siivosti, suurempaa jytyytystä ei kuulunut. Jos olisi muistanut kilpailukeskuksen entuudestaan, niin olisimme ottaneet aitaustarvikkeita mukaan. Jotenkin kai ajattelin, että saataisiin käyttää tallin tarhoja. Mistä lie tullut moinen mieleeni. Toisaalta odotettiin niin kurjaa keliä, että ajattelin taluttelun olevan paras tapa liikutella hevosta. Toisin kävi ja hyvä niin. Sadesään kisat ovat aina vähemmän hauskoja, kuin aurinkoisen sään kisat.
Huomattiin luonnollisesti, että monella oli tarhaustarvikkeet mukana ja suomalaisten hevoset nauttivasta ihanasta kevätauringosta pellolla. Purettiin tavarat ja otin hevosen talutukseen. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Suomalaisia parveili paikalla huomattava määrä. Aika poikkeuksellista! Kun kamat oli purettu jätettiin hevonen hetkeksi talliin ja kirjauduttiin hotelliin. Talli oli uudehko ja täytti ainakin täysin meidän kriteerit, mutta asiaan kuuluvia desinfiointeja yms. ei oltu kyllä tehty. Olkikuivitus vähän mietitytti, että syökä Urho karsinan tyhjäksi. Muihin matkaratsuihin verrattuna se on niin kamalan pyöreä ja kurvikas jo valmiiksi. Lisäksi olki tuntui vähän pölyävän.
Majapaikka oli hyvä ja lähiaikoina remontoitu. Ei valittamisen sanaa siinäkään. Saara löydettiin myös ja näin ollen meillä alkoi olla tiimi kasassa. Osaava groomi on kullan arvoinen ja helpottaa mun ja Karin hommia merkittävästi. Toiminnot olivat Korvemaalla vähän levällään, joten pientä sahaamista ja siirtymistä oli runsaasti. Pistin Saaran heti rattiin, jotta sai Rangeriin tuntumaa.
Kari lähti ratsastamaan ja otti Saran mukaansa. Hämmästelimme valtavaa hanhilaumaa, joka oli huilailemassa peltoalueella. Niitä täytyi olla tuhansia, jos ei jopa kymmeniä tuhansia. Kari otti ratsailta videokuvaakin, jossa hanhet lehahtavat lentoon. Fiilis oli vähän kuin Linnut -leffasta. Urho eteni omaan tahtiinsa ja Heppu joutui aina välillä ravaamaan sen kiinni. Liikkuivat ravissa ja käynnissä n. 6 km matkan. Kari oli tyytyväinen hevosen liikkeeseen. Ensimmäiset 10 km pohja on vähän salakavalaa. Pehmeää hiekkaa, jossa runsaasti irtokiviä. Eli tarkkana saa olla ja maltillisesti pitäisi aloittaa. Ja ratsastuslinjat kannattaisi valita auton renkaiden kohdalle, niin irtokiviä olisi vähemmän.
Kun Kari nousi ratsaille, niin me lähdimme Saaran kanssa käymään Korvemaalle huoltoalueella. Lampiset olivat varailleet loosheja, joten iskettiin siihen viereen itsemme ja siirrettiin astioita siten, että suomalaiset olisivat mahtuneet vielä samaan riviin, mutta osa halusi mennä käytävän toiselle puolelle. Lampiset ja me valitsimme ehdottomasti aurinkoisen puolen, sillä varjossa tulisi olemaan kylmä ja viileä jäykistää, niin kuin lukuisia kertoja on jouduttu toteamaan. Vaikka aurinko paistaa, niin eletään vasta huhtikuuta ja maa on edelleen kylmä. Tehtiin mitä voitiin ja palailtiin tallille. Taivaalta riipi jokunen vesipisara ja oli aika koleaa, vaikkakin lämpimämpää kuin Suomessa tai pari päivää sitten Saksassa. Katrin kävi kyselemässä onko kaikki ok ja toki oli. Vähitellen tallialueelle alkoi hiipiä kisafiilis.
Hevonen laitettiin talliin keräilemään voimia ja lepäilemään. Ardas tuli sille kaveriksi ja nuokkuivat päät yhdessä. Me tungettiin itsemme Rangeriin ja lähdimme syömään. Ruokapaikka sulkeutui kahdeksalta ja juuri ja juuri ennätimme tilaamaan tiskiltä ennen sitä. Maukasta oli. Vatsat pinkeinä siirryimme hotellille. Istuttiin pari tuntia höpöttämässä. Kari sippasi jo kesken juttujen ja kymmenen jälkeen oltiin kaikki vällyjen välissä. Kukin tahoillamme. Homma vaikutti hyvältä, tunnelmat olivat rauhalliset. Toistaiseksi asiat olivat niin kuin niiden pitikin olla. Ei ollut ilmennyt mitään ylimääräistä huolta, säätämistä tai unohtuneita tavaroita.
Perjantai – kaikki valmiina
Kari kävi aamulla antamassa väkkärit ja tsekaamassa hevosen. Sitten mentiin porukalla aamupalalle. Kari lähti ratsastamaan ja otti nuoriso-osaston mukaansa. Kaikki askellajit käytössä, n. 5 km lenkki ja kaikki tuntui olevan kohdillaan. Me lähdettiin Saaran kanssa kilpailukeskukseen. Ei vettä, mutta muuten saatiin hommat rullaamaan. Nyt oli alkanut tuttuja naamoja jo saapua paikalle, joten aikaa meni tervehtimisiin ja kuulumisien vaihtamiseen. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat kiireistään huolimatta hyväntuulisia.
Kun palailtiin takaisin tallille, niin Kari lopetteli jo ratsastushommaansa. Taluteltiin vielä hetki hevosta ja sitten oli kiire jälleen johonkin. Meillä oli kipeä käteisen tarve, joten lähdettiin tutustumaan lähellä olevaan vähän suurempaan kylään. Automaatti löytyi, mutta mä olen jossain shokkivaiheessa laittanut itselleni tonnin nostorajan, joten vähän vaati säätöä, että saatiin tarvittava summa raavittua kasaan. Kaupasta ostettiin syötävää ja juotavaa viikoksi. Kun ostokset oli tehty, niin ahtauduimme taas autoon. Saara sai ajaa, mä otin rennosti etupenkillä ja äijä kärvisteli takatilassa. Tunnelma oli ihan hyvä ja rauhallinen. Urhon kanssa touhutessa on erinomaisessa tiedossa sen rakenteellinen vika. Kaikki on otettu huomioon ja olemme valmistautuneet osaamisemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Kari jopa purki vammajalan kengityksen pari päivää ennen reissua, kun ei ollut ihan tyytyväinen jalan liitorataan. Minkään muun ei pitäisi olla kantona kaskessa, joten suhteellisen levollisin mielin valmistauduimme tarkastukseen. Yhdeltä Kari kävi hoitamassa rekisteröinnin, sai numerolapun ja näin ollen kilpailutapahtuma oli alkanut. Päivitin someen. Se kun on nykyaikaa, tiedottaa reaaliajassa. Ketään ei kiinnosta eilisen uutiset. Yritän muutenkin pitää huolen siitä, että maajoukkuevalmennettavien edesottamuksista tieto leviää.
Käytiin syömässä kilpailukeskuksessa. Jarekin tiimi oli myös saapunut paikalla ja vaihdettiin tervehdykset. Todella mukava nähdä häntä. Hänellä oli meille jälleen paljon ” different samples”. Sisäistä ja ulkoista, hevoselle ja miehelle. Mummeli ja Markku sekä Miia olivat myös mestoilla, joten liityimme seuraan. Rupattelu oli kevyttä. Vähitellen alkutarkastus kuitenkin alkoi lähestyä ja silloin ilmapiiri aina aavistuksen sähköistyy. Askelten rytmi kiihtyy ja syke nousee varsinkin ihmisillä. Luulen, että olemme oppineet ottamaan aika rennosti, mutta ihan tervetullutta on pieni kipristely, mitä startin lähestyminen vaiheittain aiheuttaa. Jos jännitystä ei ole yhtään havaittavissa, niin silloin koko kisa on merkityksetön. Jännitystä pitää olla sen verran, että se puskee elimistöön sopivan määrät adrenaliinia ja saa ihmisen toimimaan tehokkaasti.
Kolmen jälkeen otettiin hevonen talutukseen. Juoksutin kerran tai pari, Kari teki saman. Olimme valmiita. Ensimmäisten joukossa itsevarmasti tarkastukseen ja Kari yksinään, niin kuin aina, jos ei loimien kanssa tarvitse pulata. Tämä on hyväksi muodostunut käytäntö, sillä näen aidan takaa kokonaisuuden paremmin kuin vieressä seisomalla. Tällä kertaa äijä luiskahti portista sisälle ihan ekana ja nuoriso-osasto tunki pykälään. Hyvä niin. Se on oppia heille. Kun menee tarkastukseen alkujoukoissa, niin se viestittää siitä, että on itse luottavainen hevosensa suhteen. Lisäksi, jos jää viimeisten joukkoon ja joutuu syystä tai toisesta vielä hetkeksi takaisin verkkaamaan, niin jää melkoiseksi silmätikuksi ja kokee turhia paineita siitä, että muu seurakunta odottaa ja tarkkailee tilanteita. Me ei koskaan jäädä viimeiseen kolmannekseen, enkä suosittele sitä muillekaan jos ei ole ihan pakko. Kukin tekee toki tavallaan, mutta kaiken tekemisen on hyvä olla perusteltua. Tämäkin on asia, joka kannattaa miettiä tarkkaan miksi tekee niin kuin tekee ja voiko sen tehdä perustellummin paremmin. Jos perustelu tyydyttää itseä, tiimiä ja valmentajaa, niin sittenhän se on hyvä niin. Kuitenkin, jos halua välttää ylimääräisiä paineita, niin menee ensimmäisen kolmanneksen joukossa tarkkiin, ellei ole pakottavaa syytä vetkutella.
Vanhasta muistista olimme rankanneet eläinlääkärit. Emme ennakkokäsityksen mukaan ihan olleet tyytyväisiä arpaonneen, mutta myöhemmin jouduin toteamaan, että onni oli kuitenkin ollut myötä. Tarkastus meni helposti läpi. Kapillaarit olivat B, kaikki muu A ja juoksutuksen Kari hoiteli hyvin. Se oli sopivan velttoa. Urho vaikutti jopa aika lötköltä ja hyvä niin. Paljoa hitaammin se ei ainakaan olisi voinut ravata. Ei tosiaan näyttänyt parastaan ja sitä alkutarkilta aina toivommekin. Kari juoksi hyvin sivussa ja löysällä ohjalla, kevyellä otteella. Ihan mallikkaasti. Ei kritisoitavaa. Homma oli pulkassa, jäätiin seuraamaan muiden esityksiä. Aika hämmentävää oli, että jokaisesta FEI-luokasta jäi hevosia jo alkutarkkiin. Kaiken viimeaikoina tapahtuneen johdosta eläinlääkärilinja on nykyään kaikkialla tosi tiukka. Harmittavaa kyllä myös yhden suomalaishevosen kisat jäivät tähän pisteeseen.
En nähnyt suomalaishevosen uusintaa, joten en pysty ottamaan kantaa, mistä oli kyse. Denisin juoksutukset sen sijaan katsoin kaikki tarkasti. Hämmästyin, että äänestivät hevosen ulos. Tavanomaisempaa olisi ollut, että ratsastajalle olisi kerrottu, että saa rimaa hipoen luvan startata ja ekan lenkin jälkeen tarkistettaisiin tilanne. Hevonen ei missään tapauksessa ontunut. Se oli ehkä kokonaisvaltaisesti jäykkä ja täytti ilmeisesti irregular gait -määritelmän. Olivat taas odottaneet rajalla ikuisuuden ja nesteytyskin oli jäänyt ihan viime tippaan. Harmillista. Venäläinen oli kyllä maansa myynyt, mutta siitä huolimatta he olivat seuraavana päivänä seuraamassa kisoja ja osallistuivat myös iltajuhlaan. Siinä on tiimillä asenne kohdillaan. Ymmärtääkseni olivat tulleet MM-kvaalia hakemaan, niin kuin mm. Heigo ja moni muukin. Eli suhteellisen isoista asioista oli kyse. Jos nyt harrastustoiminnassa voi isoista asioista olla kyseä. Suhteellistahan se on. Mutta joka tapauksessa kyseiselle tiimille asia oli varmasti iso.
Näissä tilanteissa ei kannata jäädä vänkäämään tai tivaamaan perusteluja. Kun äänestys on tehty ja tuomio julistettu, niin ei päätös siitä enää muutu, se on selvä. Kuten juuri olin viikkoa aiemmin oppinut, niin toki voi tehdä valituksen tai protestin, mutta harvoin, jos koskaan, päätös silloinkaan muuttuu. Surullisia ilmeitä nähtiin alkutarkastuksen jälkeen. Onneksi paikalla olivat erinomaiset hoitavat eläinlääkärit ja jokainen hevonen, joka ei tarkastusta läpäissyt sai varmasti hyvät hoito-ohjeet. Yksi hevonen oli selvästi ontuva, mutta muilla tuskin oli suurta häikkää. Toisten tiimien kohtaloa ei voi jäädä pitkäksi aikaa pohtimaan ja suremaan. Myötätuntoa kokee jokainen, mutta silti oman kilpailun täytyy olla ensisijaisesti mielessä. Jokaisen tiimin täytyy vaan keskittyä omaan suoritukseen ja lähteä valmistautumaan seuraavan päivän kisaan. Jos jää liikaa märehtimään kanssakilpailijan kohtaloa, niin se väistämättä heijastuu myös omaan suoritukseen. Vaikuttihan tiukka alkutarkastus meihinkin, sillä heti aloimme miettiä, että kuinkahan meidän kolmijalan seuraavana päivänä käy. Kuinkahan monta tarkastusta se pääsee läpi??
Kun tarkastukset olivat ohi, niin siirryttiin vähitellen kilpailukeskukseen reittiselostukseen. Se oli huono. Tunnelmaltaa lattea, mitään ei kuullut ja sanomaki oli aika vähäinen. Olimme päivällä käyneet katsomassa järkevät huoltopaikat, joten kaikki oli selkeää. Eksymisvaaraa ei huoltoautolla ollut ja ajeltavaakin tuli todella vähän. Siirtyminen tallin/majapaikan ja kilpailukeskuksen välillä oli aavistuksen häiritsevä. Mukavampaa on, kun kaikki toiminnot ovat samassa paikassa. Tosin, puitteet olivat hyvät, vaikkakin vähän levällään.
Juuri kun olimme lähdössä takaisin majapaikkaan saapui vesiauto ja tietenkin sinne sännättiin ihan kärkiporukoissa. Olin ajatellut, että kannetaan kerralla niin paljon vettä, että ei tarvitse kisan aikana täydentää. Alta vartissa oli kaikki astiat täynnä ja tossut märät. Vesi oli tosi kylmää ja tulisi yön jälkeen olemaan vielä kylmempää. Kerrattiin vielä tärkeimät toiminta-alueet: lähtö- maali- tarkki – huolto. Tehtäväjako oli selvä ja aamuun ei jäänyt muuta tehtävää, kuin tekstiilien ja eväiden siirtäminen autosta huoltoalueelle. Saara tuntui sulautuvan hyvin meidän tiimiin ja toimintatapoihin, joten fiilikset olivat leppoisat.
Nopea käynti tallilla, syömään ja nukkumaan. Valmiina ollaan, unta kuulaan. Kari nukahti heti. Mä mietiskelin vielä hetken tulevaa. Pari vuotta sitten klinikalle tiedostimme, että kun lähtökohtaisesti hevosessa on jokin vika, niin se tulee aina kummittelemaan mielessä koko kisan ajan. Kotimaan kisoissa panostus ja paineet ovat ihan mitättömiä, joten siellä tietoisuudesta ei ole ollut juurikaan haittaa. Nyt kuitenkin sekä taloudellinen että mentaalinen panostus on jo niin paljon suurempaa, että suorituspaineita tulee ja mielellään sitä poistaisi kaikki häiritsevät tekijät ja ajatukset pois mielestä. Näin ei Urhon kanssa kuitenkaan kyetä tekemään. Oloa ei helpottanut se, että tuomarilinja tuntui olevan todella tiukka. Epämääräinen liike ja jäykkyys saattoivat jo riittää siihen, että hevonen liputetaan ulos. Tärkeää on kuitenkin, että lähtölupa tuli, se on aina ensimmänen suoritus. Ja ensikertalaiselle jo iso asia. Nyt oli takuuvarmaa, että ainakin 40 km tulee ratsastettua. Jos ei muuta, niin hienot maastot ja hyvä treenilenkki. Vaikka tietenkin kärkisijoja lähdetään tavoittelemaan niin lähtölupa on jo itsessään pieni voitto. Se kertoo siitä, että hevonen on nostettu kv-tason tuntumaan. Rauhoittelin mieleni ja tyytyväisenä nukahdin ja nukuinkin hyvin.
Lauantai- aamu sarastaa
Karin tabletti otti sähköpostin vastaan puoli viisi ja sen myötä koko toinen kerros oli hereillä. Kari kävi antamassa Urholle aamupalan. Tallilla oli kova härdelli, kuuma ja Urho aavistuksen hermostuneen oloinen. Mun aamupalaksi riitti lasi mehua ja sitten mentiin. Otin Urhon ulos viileään ilmaan. Se vaikutti aavistuksen kuivalta, joten taluttelin sitä nurmialueella, että nappailisi tuoretta mahdollisimman paljon. Ehdittiin juuri ja juuri nähdä 120 km -luokan startti. Toivotettiin Tanjalle hyvää matkaa ja keskityttiin omiin toimiimme. Taluteltiin Urhoa niin pitkään kuin mahdollista. 10 minuuttia ennen starttia Kari nousi ratsaille. Urhokin alkoi vähän säpäköityä. Kun lähtölupa annettiin, niin rauhallisesti ratsukot lähtivät liikkeelle. Osa jäi passailemaan, joten perinteiseen tapaan Kari otti kärkipaikan ja Anne liittyi seuraan, niin kuin ennakkoon oli vähän puhuttu. Meillä synkkaa hyvin oman seuran harrastajien kesken ja yhteistyön tekeminen on helppoa. Samin kanssa sovittiin, että ajellaan kympin kohtaan ja katsellaan siinä, miten jaetaan huollot. Siinä on mies, jolla hermot eivät pala koskaan.
Lähdettiin liikkeelle ja aamu-usvan lomasta näkyi, miten hevoset etenivät pitkällä suoralla. Se on hieno näky! Ehdittiin radan ylitykseen juuri ja juuri ennen Karia ja Annea. Ei mitään mietittävää, hurauttivat yli ja jatkoivat matkaa. Huutelin perään, että voisivat vähän himmata. Jotain pariakymppiä pyyhkäisivät ekat kilsat. Siinä on riskinsä, mutta ei tuo parivaljakko ehkä itseään tyhjäksi tuolla alkuvauhdilla kuitenkaan vedä. Pelkäsin silti, että Kari aloittaa liian kovaa, koska Urho on nyt juuri ja juuri siinä kunnossa, että menee 80 km helpohkosti. Ei missään huikeassa kunnossa vielä tässä vaiheessa vuotta. Takana lisäksi kuljetus ja yö vieraassa ympäristössä eikä se ollut juonut mielestäni riittävästi. Jotenkin aina on muuttuvia tekijöitä ja jännitettävää. Meiltä meinaa helposti unohtua, että Urho on ensimmäistä kertaa tämän tyyppisissä kemuissa mukana. Oletamme siltä rutiinia, jota se ei vielä omaa. Sama ilmiö on huomattu aiemminkin, että vähän vaadimme ruunalta liikoja.
Eka huolto oli 10 km:n kohdalla. Tulivat siihen n. 20 km/h. Tehtiin pikainen huolto. Mielestäni olisi voinut vähän rauhoittaa ja Anne jakoi näkemykseni, mutta minkäs hänkään muuta kykeni tekemään, kuin roikkumaan kyydissä mukana. Karin piti käydä auton takana ja pitelin hevosta sen aikaa. Hevonen ei juonut tai syönyt mitään. Äijä ponkaisi takaisin selkään ja matka jatkui. Virolaiskaksikko oli muutaman minuutin päässä. Muita ei viiteen minuuttiin tullut ja siirryimme seuraavaan paikkaan. Sovittiin, että me huollamme 20 km:n kohdalla ja Sami 30 km:n kohdalla. Olen todella iloissani siitä, että monet suomalaiset tiimit kykenevät tekemään yhteistyötä. Varsinkin oman seuran kesken puhallamme tiukasti yhteen hiileen. Seuran sisäinen hyvä henki lisää yhteisöllisyyttä. Siitä syystä olemme enemmän kuin tyytyväisi Riemuratsukoihin seurana.
Löysimme kakkoshuollon hyvin ja edellisenä päivänä olimme kellottaneet siirtymät, joten homma eteni suunnitelmien mukaan. Huoltopaikka oli vähän ahdas, mutta mahduimme kyllä erinomaisesti sekaan. Tulivat huoltoon noin 18 km:n keskinopeudella, joten vähänhän olivat rauhoittaneet. Hevoset aavistuksen uittivat huulian vedessä ja Kari kävi taas puskassa. Tankkaus oli mennyt vähän yli, kun joka huollossa pitää käydä lorottamassa. Sää lupaili lämmintä, mutta metsän siimeksessä oli kyllä aika viileä. Mietin, että ohut ratsastusloimi olisi voinut olla ihan paikallaan, tai BoT. Mari Saar pyyhkäisi tässä huollossa Karista ja Annesta ohi. Matka jatkui. Jaana ja toinen virolainen oli gps:n mukaan muutaman minuutin päässä. Muut suomalaiset jo kauempana, vaikka etenivät samaa vauhtia, mutta antoivat lähdössä muutaman minuutin eteen. Jaana ja virolaiset olivat kirranneet tahtia, kun Kari ja Anne olivat vähän höllänneet.
Pitkän luokan menijät tupsahtivat myös samaan paikkaan höyryämään. Kyllä 160 km on valtaisa matka! Hattua täytyy nostaa niille harrastajia, jotka määrätietoisesti tekevät töitä ja etenevät kyseiselle kuninkuusmatkalle. Heigolle huikattiin tsempit. Hän haki viimeistä MM-kvaalia. Aloin oikein miettiä, että pitäisikö lähteä kisoja katsomaan, kunhan kisapaikka joskus selviää. Opettavainen reissu se varmasti olisi.
Kun lähdettiin siirtymään kilpailukeskukseen, niin ohitettiin myös Tanja reitillä ja huudeltiin auton ikkunasta tsempitystä ja näytettiin peukkua. Ei ole 120 km myöskään mikään helppo nakki, joten kaikki tuki ja kannustus, mitä voi kisatilanteessa ja sitä ennen tai sen jälkeen toiselle antaa, tulee varmasti tarpeeseen. Se osaaminen meiltä suomalaisiltä mielestäni vähän puuttuu, että tsemppaisimme enemmän toisiamme. Sisältä tuleva buustaus on äärettömän tärkeää, joten oman seuran, oman maan ja oman lähipiirin tiimejä pitäisi aina muistaa nostaa ja kannustaa. Se olisi yhteisöllistä tekemistä, jossa meillä vähän on petraamista.
Kilpailukeskuksessa kanniskelimme tavaroita ja jonkun aikaa saimme höntsäillä ja seurailla tohinaa ennen kuin luokan ensimmäinen ratsastaja, virolainen Mari Saar tuli tauolle. Hän oli nykäissyt lopussa todella hurjasti, sillä tuli kymmenen minuutin keulassa. Palautteli neljä minuuttia ja meni tarkastukseen. Anne ja Kari tulivat seuraavina (ajassa 2:21:45) palauttelimme vajaan 3 min ja menimme tarkastukseen. Kapillaarit ja lihastonus B, muutta kohteet A. Anne meni minuuttia myöhemmin ja kuittasi myös luvan jatkaa. Urhon syke oli 60 sekä ennen että jälkeen juoksutuksen ja ekan lenkin keskinopeus oli piirun alle 17 km/h. Vähän reippaammin, mitä oli kaavailtu, mutta haarukassa. Statistiikan perusteella näytti siltä, että vika kymppi oli sille vähän raskas. 40 km:n lenkkejä ei olla oikein päästy tekemään, joten tässä on ainakin yksi asia, jota pitää treenata ennen seuraavaa kisaa.
Tauko meni nopeasti. Laittelin vähän linimenttiä ja hieroin hevosen takapäätä. Vuohisissa oli punoitusta ja yksi verinaarmu, mutta muutoin kaikki hyvin. Kari oli taas selässä 5 minsaa ennen lähtölupaa ja sovittu oli, että aloittaa rauhallisesti, joten Annella on mahkut nykäistä minuutin ero kiinni. Yhteispelillä toimien varmistuisi kuitenkin hyvä suoritus kummallekin Riemuratsukoiden edustajalle.
Kari lähtikin iloisesti matkan peppurätti liehuen. Noh, se putosi alkumetreille ja kipaisin hakemaan sen talteen. Anne starttasi minuuttia myöhemmin ja hetken päästä olivat taas yhdessä. Kumpikaan ei ole mikään suupaltti ja Urhon ravi on niin paljon vauhdikkaampaa, että Roope aina välillä vähän jäi, mutta laukkasi sitten taas Urhon kiinni. Tasaiseen tahtiin etenivät ilman mitään ihmeellisiä haasteita. Reitti oli ensimmäisen lenkin perusteella jo osittain tuttu. Se oli erittäin tekninen ja muodostui osittain metsäpoluista. Niitä on hauska ratsastaa, mutta eivät ole ihan riskittömiä. Ehkä tästä syystä vauhti vähän hiipui. Huolsimme puolessa välissä. Sovittiin Samin kanssa, että mennään kaikki sinne ja nautitaan tunnelmasta. Jos homma etenee normaalisti, niin ratsukot eivät tiheämpää huoltoa tarvitse. Saapuivat paikalle hyväntuulisina ja rentoina. Juomaa tarjottiin ja se jopa vähän kelpasi. Huoltoauto jatkoi takaisin kilpailukeskukseen ja ratsukot reitille. N. 15 km:n kohdalla törmäsivät Lampisten huoltoon ja luonnollisesti Urholle maistui juoma kaverin ämpäristä. Linda kiirehtikin heti taukoalueella kertomaan, että he olivat huoltaneet Urhoa. Viimeisen vitosen tulivat hiljakseen, sillä Anne halusi varmistella palautumista ja se toki teki myös Urholle hyvää. Tämä tosin aiheutti sen, että toisen lenkin keskinopeus vähän notkahti. Taukoalueelle tultaessa selvisi, että Krista oli jäänyt ekalle tauolle.
Kari ilmoitti jo ennen huoltoalueen alkamista, että hevonen on heti valmis. Lenkki oli 20 km pitkä ja siihen oli käytetty aikaa 1:25 joten keskinopeus jäi n. 14 km/h. Saara otti satulan ja mä kastelin sienellä kaulan. Vilkaistiin, että vet gatella oli sopiva kolonen ja harpottiin sinne. Todettiin jo aiemmin, että vesi on liian kylmää suuremmassa mittakaavassa käytettynä ja jäykistää hevosen välittömästi. Tarkastuksessa pulailin loimen kanssa sillä olisin halunnut välittömästi peitellä hevosen selän, kun tietyt osa-alueet oli katsottu. Vet ei ehkä ihan tajunnut tarkoitusperiäni ja antoi ystävällisen neuvon, miten loimi tulisi viikata. Kiitin luonnollisesti kauniisti annetuista ohjeista. Tarkastuksessa kaikki oli A ja syke 52. Ei kutsua uusintatarkastukseen. Rauhallinen vauhti reitillä palkittiin tälläkin kertaa nopeana palautumisena. Poistuttiin tyytyväisinä paikalta ja jäätiin vähän odottelemaan, että Roope pääsisi myös tarkastukseen ja pysyisi siellä tyynenä. Olivat viisi minuuttia perässä, mutta läpäisivät tarkastuksen leikiten ja näin olleen päästiin yhdessä tauolle. Pohdittiin siinä porukalla, että jääkö Kari odottelemaan, vai kääntääkö kahvasta. Takana tuleviin ero oli turvallisen tuntuinen, joten ajateltiin, että Kari etenee ekat 10 km rauhallisesti. Jos Anne ei ennen kymppiä ole liittynyt seuraan, niin sitten Urho saa kiristää itsekseen tahtia. Ennen lähtölupaa Roope kävi vielä uusintatarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa ja hekin pääsivät valmistautumaan lähtöön.
Jostain kantautui korviin tietoja, että Tanja oli ratsastanut reilusti harhaan, mutta palaillut jo takaisin reitille. Sama kohtalo, tosin pienemmässä mittakaavassa oli tapahtunut Oittinen-Salopää kaksikolle. Heille toinen kiekka oli ollut aika hidas ja saapuivat tauolle vasta vähän sen jälkeen, kun Kari oli jo lähtenyt viimeiselle lenkille. Jälkikäteen kuulimme, että Oittinen oli jäänyt tähän tarkkiin. Pallo ei enää gps-seurannassa liikkunut, joten asia selittyi hylkäyksellä. Niitä tuli muutenkin paljon kaikissa luokissa ja lopulta 2*-luokassa ei ollut enää yhtään ratsastajaa reitillä.
Kari aloitti viimeisen lenkin rauhassa. Urholla olisi virtaa riittänyt, mutta toppuutteli vähän. Olimme menossa huoltoon, kun näimme ratsukon vilahtavan metsään. Sitä ennen olimme jo nähneet, miten Roope lähtöluvan saatuaan lähti pakittelemaan. Anne hyppäsi maahan ja lähti liikkeelle taluttaen. Mietin vähän, että miten mahtaa käydä, löytyykö vauhtia, kun pääsevät kilpailukeskuksesta ulos. Ehkä olisi löytynyt, ehkä ei. Sitä ei tarvinnut jäädä kovin pitkäksi aikaa miettimään, sillä takaa jymistivät nuorten luokan virolaiset. Anne nappasi vetoavut siitä ja saavuttivat hiljakseen hölköttelevän Urhon n. 8 km:n kohdalla. Kari liittyi porukoihin ja pelmahtivat huoltoon koko joukko samanaikaisesti. Hevoset joivat ja ratsastajat joivat ja pidettiin ihan hidas tauko, jotta junnut pääsivät alta pois. Urho kävi kyllä aavistuksen kuumana. Sen mielestä kisa ilmeisesti alkoi vasta nyt. Kun jatkoivat matkaa, niin Kari sai sitä aika paljon toppuutella. Vikan kympin tulivat vähän alkua nopeammin, mutta varsin kohtuullisella vauhdilla, tulosta varmistellen.
Kun palailimme huollosta takaisin, niin vastaan tuli Salopäiden huolto ja kertoivat, että kisassa ollaan vielä mukana ja Saran kanssa ovat tulossa. Hetken päästä nähtiin myös ratsukot ja annettiin loppukannustusta. Olin iloinen, että junnut olivat edelleen kisassa mukana ja olivat päätyneet yhteen ratsastamaan. Samalla mietin, että Roosalle saattaa kyllä tulla kiire, että ehtii ajoissa maaliin. Oli kuitenkin jo toistakymmentä kilsaa Karia perässä.
Puoli kilsaa ennen maalia Anne vähän vihjaisi, että kai tässä laukoilla maaliin mennään ja Kari totesi, että mennään vaan. Hyvän näköisesti tulivat maalisuoraa. Se on kyllä aina hienon näköistä. Urho oli vahvan tuntuinen eikä sitä tarvinnut yhtään pyytää eteenpäin. Anne ei varmaankaan varsinaisesti lähtenyt haastamaan, mutta Kari ei olisi ihan helpolla kakkospaikkaa myöskään luovuttanut. Tullessaan äijä vaan huuteli, että missä on maaliviiva. Ja kuvat osoittivat, että Annekin tuli maaliin hymy huulilla. Reitillä Samin kanssa keskusteltiin, että harvoin Anne kisatilanteessa maireasti hymyilee. Maalissa eroa oli 2 sekkaa. Kuvittelen, että kumpikin riemuratsukko oli tyytyväinen. Lopullinen ratsastusaika oli 5:01:09 ja keskinopeus 15.93 km/h. Vähän harmillisesti lipsahti yli viiden tunnin ja alle 16 km/h nopeuden. Mutta ihan niin kellontarkkaa touhua se ei meilläkään sentään ole.
Meillä oli selkeästi tiedossa, että tarkastukseen pitää jälleen päästä nopeasti. Varovasti valeltiin vettä kaulalle ja peiteltiin takapäätä. Taisin tehdä kerran tai kaksi pienen kierrokseen ja sitten syke oli 56 ja Kari oli valmis lähtemään tarkastukseen. Palautteluun meni aikaa 5 minsaa. Oltiin ihan rauhallisia ja annettiin sykkeen tasaantua kunnolla. Toisaalta kannoin huolta liikkeestä. Sanoin vielä portilla Karille, että juoksee sitten täysillä. Taittelin huovan eläinlääkärin aiemmin esittämällä tavalla ja asteltiin samalla linjalle, jossa edellisellä kerralla hevonen oli vähän kompastellut alustan parin kuopan johdosta. Olisin toivonut toista linjaa. Syke oli sama 56. Juoksutus oli paras koko kisan aikana, joten liike luonnollisesti A. Hyvin Kari hoiteli esittämisen. Kaikki muutkin arviointikohteet olivat A. Lisäksi vet huomioi, että loimi oli aseteltu hänen ohjeistamallaan tavalla. Pisteet kotiin siis. Tuomarin kysymys eläinlääkärille: ”Are you happy?” Vetin vastaus: ” Yes, I am!” Ja se oli sitten siinä. Asiaan kuuluvat kättelyt ja halistelut. Hieno homma. Ei valtavaa tunnekuohua, mutta toki helpotus läikähti läpi. Kuten jo aiemmin totesin, kun tiedossa on perusvika, niin se koko ajan mieltä askarruttaa. Nyt kävi näin ja saimme eliminoitua mahdolliset näkyvät ongelmat. Joten kyllä mekin olimme erittäin happy.
Odoteltiin vielä vet gaten tuntumassa sen aikaa, että Roopen syke oli mitattu, sitten lähdimme hiljakseen kohti huoltopilttuutamme. Aika nopeasti huuma laantui kokonaisvaltaiseksi hyväksi oloksi. Alettiin tehdä loppujuttuja. Hevonen loimitettiin, pesin sen kostealle harjalla ja Saara otti sen talutteluun. Se sai nappailla ruohoa ja piehtaroida halunsa mukaan. Yritettiin pitää pienessä liikkeessä, jotta ei jäykistyisi. Selvästi kaveri oli väsynyt, mutta se ei ollut kummoinen ihme. Vaikka se eteni pirteästi ja halukkaasti, niin luulen, että 80 km on sille nyt juuri sopiva matka.
Nina ja Jakke seurailivat meitä, kun tulimme tarkastusmontusta ylös. Eivät pystyneet arvioimaan lopputulosta. Jupisimme taas päät alaspän toisillemme jotain ja mä olin pyyhkinyt silmiä. Vähän huvitti, kun kuulin tämän. Niinhän meillä on tapana, että tarkastuksen jälkeen jupisemme matalasti keskenämme. Mä kerron, miltä juoksutus näytti ja muutkin tarkastuskohteet ja siinä sitten mutistaan mitä mutistaan asioita, jotka on tarkoitettu vain omille korville. Jos satun näkemään, että joku odottaa merkkiä, niin toki peukulla näytän, mikä tilanne on, mutta en tällä kertaa edes huomannut, että seurailivat touhujamme. Kari vilkaisi vielä Polariaan ja totesi, että päivän aktiivisuustaso on ylittynyt 400 prosenttisesti. Kertonee jotain, sillä päivä oli oikeastaan vasta puolessa.
Anne ja Sami saapuivat taukopaikalle ja onnittelimme sekä kiittelimme kilpaa toisiamme. Hyvä fiilis oli, että molemmat saivat hyvän suorituksen. Tämä oli Annen ja Roadrunnerin eka kv-tulos, joten oli syytäkin olla tyytyväinen. Aika hilpeinä touhuilimme lopputouhuja. Jaana ehti pujahtaa maaliin ja jonkin ajan kuluttua saatiin maaliin myös Roosa, jonka edesottamuksia olimme oman toimen ohessa jännittäneet. Tyttö ehti hyvin maaliin ja siirryttiin katsomaan miten tarkastus sujui. Hyvinhän se sujui ja taas saatiin taputtaa. Vähän ikävämmin kävi Tanjan ja Andorran kohdalla. Jo ensimmäisistä askelista näki, että liike ei ollut puhdas. Vaihdoimme Karin kanssa katseita ja sitten Mummeli lausuikin ajatuksemme ääneen: ”Sehän ontuu!”. Juoksutus uusittiin, mutta tilanne meni vain huonommaksi. Kaikkien harmitukseksi ainut 2*-kisassa enää mukana ollut pudotettiin pois.
Vielä odotettiin Sara maaliin. Rauhallisesti käynnissä ylittivät maaliviivan. Tarkastus sujui ilmeisen hyvin ja näin viimeinenkin suomalainen oli vienyt kisansa läpi ja nuoret ensikertalaiset pokkasivat hyväksytyt tulokset. Olin todella iloinen heidän puolestaan. Nuorissa on tulevaisuus ja heidän roolinsa on lajin vetovoimaisuuden kannalta merkittävä juttu, joten aivan mahtavaa. Kääkät ja konkarit tahkovat kisoja rutiinilla, mutta nuori into ja omien rajojen ylitys on aina sellainen asia, joka tekee vaikutuksen.
Lopputuloksena puolet suomalaisista saivat tulokset ja puolet joutuivat jättämään homman kesken. Aika tavanomainen tulos, mutta vaikutti tietenkin porukan kokonaisfiilikseen. Tällä kertaa kuuluimme siihen puolikkaaseen, joka lähti kotiin ruusuke rintapielessä. Monta kertaa on ollut toisin. Ja niin kuin sanotaa, on epäonnistuminen monin verroin opettavaisempaa kuin onnistuminen. Joten epäonnistumisista on loppupeleissä enemmän hyötyä. Niiden kautta tekeminen jalostuu ja tiimi oppii vähintäänkin nöyryyttä tätä hienoa lajia kohtaan. Epäonnistumisen jälkeen sitä osaa olla myös paljon analyyttisempi kuin onnistumisen jälkeen. Silloin on lupa ja perusteet muuttaa asioita. Onnistumisen jälkeen jää helposti kellumaan hyvänolontunteeseeen ja seuraava kisa meneekin penkin alle. Toisaalta useamman hylkäyksen putki saattaa murtaa motivaation, mutta siinä kohtaa kannattaa panostaa henkiseen valmennukseen ja puskea vaan eteenpäin.
Kun viimeinenkin suomalainen suoritus oli nähty, niin aloimme purkaa paikkoja. Ennakkotietojen mukaan palkintojenjako piti olla heti kisan jälkeen ja pakotin Karin vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle. Hetki siitä kerrottiin, että palkinnot jaetaankin iltajuhlassa. Näin ollen Kari lähti hakemaan traileria ja vähitellen pakattiin hevoset autoon ja vietiin ne tallille. Pientä lihashuoltoa ja taluttelua ja hevonen karsinaan huilimaan. BoT-suojat olivat käytössä. Muut olivat olleet viisaita ja vieneet kylmät hotellin pakkaseen. Keksimme saman metodin liian myöhään ja kylmäsuojat eivät olleet ehtineet riittävästi viiletä, mutta Kari laittoi ne kuitenkin hetkeksi jalkoihin vähän ennen iltajuhlaa. Kävi samalla taluttelemassa hevosta.
Iltajuhla oli pienimuotoinen pettymys. Tila oli ahdas ja mihinkään ei päässyt liikkumaan. Ruoka oli toki hyvää. Ilokseni tapasin juhlassa vielä Cätlinin, jota en ollut nähnyt koko päivänä. Toki tuomaristo oli paikalla ja vähän kiusoitellen täyttivät Saran vihreän kisakirjan, jotta tyttö sai kirjattua itselleen viimeisen vaadittavan kvaalin. Ruoka oli hyvää ja live-musiikkia oli myös tarjolla. Porukka kutsuttiin vielä viilenevään iltaan palkintojenjakoon ja taputeltiin hyväksytyn suorituksen saaneet ja mestarit vielä kertaalleen läpi. Aika pian oli aika lähteä kohti majapaikkaa ja poksauttaa Turusen lähettämät kuoharit auki. Tilaisuus oli aika lattea, johtuen luonnollisesti hylkäyksien määrästä, mutta silti pidän tärkeänä, että joukkue kokoontuu kisan jälkeen yhteen. Ja vähitellen sitä oppii iloitsemaan toisen onnistumisesta, vaikka itsellä ei sillä kerralla homma mennyt nappiin. Nämä ovat niitä juttuja joiden varaan joukkuehenki rakentuu ja kun arvokisoja kohti mennään, niin yhteishengessä on mieletön voima. Ikäviä jännitteitä ja ristiriitoja on havaittavissa ja vaikka tässäkin asiassa ollaan varmasti ihan ytimessä, niin vaikeaa niille on mitään tehdä. On asioita, joita on äärettömän vaikea antaa anteeksi ja unohtaa. Silloin yhteistyötä on melkoisen vaikea tehdä.
Vähän puolen yön jälkeen oltiin omassa huoneessa. Kari nukahti heti ja mä ehdin vähän miettiä päivän kulkua ennen kuin filmi katkesi. Taas nukuin hyvin ja sikeästi. Kohtalaisen tasaisen ja helposti soljuneen kisapäivän jälkeen ei tarvinnut katsella edes unia. Jotain pientä viilattavaa suoritkseen jäi. Mielestäni ekaa kymppiä ei olisi tarvinnut mennä niin lujaa, mutta toisen lenkin lopussa taas olisi voinut tulla vään reippaammin. Toki tilanteisiin vaikutti myös se, että haluttiin ratsastaaa Perälän tiimin kanssa yhtä matkaa ja silloin ei voi vauhdinjakoa tehdä pelkästään oman pään mukaan. Mutta ei Annekaan olisi halunnut niin kovaa aloittaa, joten se oli ihan Karin oma keksintö.
Sunnuntai – kohti kotia
Kari heräsi ennen seitsemää ja lähti tallille. Urholla oli aavistus nestettä kaikissa vuohisissa ja se liikkui vaivalloisesti. Turvotus lähti heti sulamaan, kun pääsi liikkeelle, mutta jäykähkösti se liikkui. Myös selkä aristi hiukan. Olin kuvista katsellut, että ehkä satula jäi vikalle lenkille vähän taakse ja lisäksi Kari keventeli ekan kympin. Keventämisessä on riskinsä ja mieluummin pitäisi istua satulassa tai seista jalustimilla. Lisäksi Kari oli aika usein vinossa, kun häntä näimme ja vaikka korjasi kehoituksesta asentoaan, niin paino oli silti varmasi aika usein oikealla puolella.
Käytiin aamupalalla ja palailtiin tallille. Hain Urhon talutukseen ja totesin saman, että köpösti liikkuu. Pyydettiin Jarek sitä katsomaan. Jarek taivutti jalat ja tutki hevosen kunnolla. Totesi, että ongelma on vuohisten ihon ihottumassa. Nivelissä ei ollut tuntemuksia, mutta jalkojen iho oli herkkä. Todettiin, että annetaan kiparia, niin kotimatka on mukavampi. Olen muutenkin sitä mieltä, että liian harvoin hoitavalta eläinlääkäriltä otetaan kisan jälkeen apua. Se kannattaisi aina tehdä, niin hevosen saa palautumaan nopeammin. Jarek antoi vielä lääkesalvaa, jota voidaan vuohisiin sivellä, niin saadaan jo pois lähtemässä olevan rivi kokonaan pois. Kisassahan yksi rupi repesikin, joten ihan kaikkea ihottumaa ei oltu saatu hoidettua pois ennen kisaa.
Laitoin pokkana hevosen tallin estekentälle, sillä ruoho vihersi hyvin ja Urho sai liikkua omaan tahtiinsa. Puolessa tunnissa jalat olivat kuivat ja hevosen yleisilme muutenkin pirteä ja hyväntuulinen. Linda tuli seuraksemme ja hypimme esteitä ja painimme. Siinä on kanssa aika hauska muksu. Reippaat ja sanavalmiin kakarat ovat aina olleet mieleeni, heidän kanssaan touhuilu ja juttelu on mielenkiintoista. Linda on vähän niin kuin suomalaisten matkaratsastajien maskotti, kun kulkee kisoissa mukana. Tyttö kestää hyvin pienen kiusoittelun, joten jaksaa mun kintereillä kulkea. Suu käy taukoamatta, joten ei pääse kyllästymään.
Vähitellen porukat alkoivat tehdä lähtöä. Me emme saaneet lauttavuoroa aikaistettua, mutta se ei oikeastaan haitannut, sillä ilma oli todella lämmin ja aurinkoinen. Heppu laitettiin samoihin lankoihin ja kaverukset tyytyväisinä mutustivat uutta nurmea. Katseltiin hevosten touhuja ja vilkuteltiin lähtijöille. Lopulta paikalla olimme vain me ja Maria H-E. Hän laittoi myös hevosensa isoon tarhaan jaloittelemaan. Käytiin vielä syömässä ja lähikaupassa vähän ostoksilla. Kari täräytti yhden siideripullon asfalttiin, joten kaikessa kiireessä piti käydä kaupassa vielä toistamiseen. Läheinen vanhaan talliin tehty ravintola tarjosi tosia hyviä annoksia, joten siellä vielä herkuteltiin. Huhuiltiin heipat ruotsalaisille ja talutimme hevoset koppiin ja lähdimme liikkeelle.
Ennen Tallinnaa pysähdyttiin kerran. Kävin kaupassa ja otin Tanjan kanssa päivityspuhelun. Olivat eläneet Italian lämmössä mukana kisatohinassa. Kyllä GPS-seuranta on vaan ihan must-juttu. kuten myös live-tulospalvelu. Niiden toteutaminen on kotimaan kisoissakin helposti tehtävissä, joten toivoisin kyllä tämän kehitysaskeleen nytkähtävän eteenpäin. Kaikki keinot, jotka lisäävät lajin näkyvyyttä ja kisojen seurattavuutta pitäisi ottaa käyttöön. Silloin puskaratsastelun maine ehkä vähitellen karisisi pois.
Laivalla ei poistuttu hytistä, vaan nukuttiin koko matkan ajan. Tallilla oltiin vajaassa tunnissa ja hevoset pääsivät hetkeksi kentälle käyskentelemään. Hemppa sai taas hulluuskohtauksen ja sisäänotto oli enemmän kuin vauhdikas. Heppu lähti vielä kotimatkalle ja jäimme hetkeksi laittelemaan tavaroita paikoilleen. Kokonaisuudessaan aika kiva reissu. Ei mikään huikea, mutta ok. Hevonen oli aika lailla se, mitä arveltiinkin. Alkuvauhti oli vähän kova ja ja 40 km lenkkejä pitäisi tehdä, jotta suoritus olisi rutiinia myös yli 30 km:n yhtäjaksoisilla lenkeillä. Se on selvä, että vuohiset pitää olla kunnossa ennen kisaa. Satula pitää olla oikeassa paikassa ja ratsastusasentoa pitää vakauttaa. Magnesiumia olisi pitänyt myös syöttää hevoselle ennen kisaa. Olin jostain syystä vähän kitsas sen suhteen tällä kerralla. Tällaista pientä viilattavaa. Ja kuten kysyttäessä jollekin sanoin, niin loistosuorituksiin tarvittaisiin ratsastajalle lisää maltillista järkeä ja hevoselle uusi etujalka.
Loppukevennyksenä kilpailukeskuksessa kuultu keskustelu:
– No katsokaa nyt tarkkaan, mitä Suonpään tiimi tekee!
———————————————-
– Noh, katsottiinko me?
– Ei me ehditty, ne meni jo.